Ismo Alanko

Tuntemattoman tutkija

Sue 11/2013

Ismo Alanko on elämän mysteerin äärellä. Usein hän on liekeissä siitä.

Meidän perheen kaikista neljästä lapsesta tuli musiikin ammattilaisia. Eniten vanhemmat kannustivat klassisen musiikin ja kirjallisuuden harrastamiseen. Faijan puolelta tuli musiikki, mutsin puolelta kieli. Mutsin kirjahyllyn kautta tutustuin runouden klassikoihin.
Koulussa olin hyvä äidinkielessä ja kielissä yleensä. Matikassa ja reaaliaineissa olin ihan paska.

Minua kiinnosti sekä musiikki että kieli, ja omia biisejä tekemällä yhdistin ne kaksi asiaa. Ensimmäiset haparoivat tekeleet syntyivät 13-vuotiaana. Kirjoitin sekä suomeksi että englanniksi. Kuuntelin Hurriganesia niin innoissani, että remuenglanti lähti ihan luonnostaan.

Hurriganes oli punkkia ennen punkkia: se vapautti nuorison soittamaan. Elämää suuremmat tyypit soittivat yksinkertaista musiikkia, jonka rumpu- ja basso-osuudet oli mahdollista ottaa itsekin haltuun. Kitaristille Hurriganes oli haastavampi esikuva. Onneksi löysin Joensuusta Heiskasen Reijon, jonka kanssa perustin bändin jo 14-vuotiaana.

70-luvulla monet joensuulaiset lähtivät Ruotsiin kesätöihin tai pitemmäksikin aikaa. Sieltä sai töitä helposti. Kun kävi ilmoittautumassa, saattoi olla hommissa jo muutaman tunnin päästä. Minua vanhemmat Joensuun hipit lähtivät Tukholmaan, samoin monet ikäiseni. Minäkin lähdin Tukholmaan, kun lukio loppui. Siellä sai palkkaa, joka oli iso raha suomalaiselle nuorelle.

Tein Ruotsissa biisejä, mutta b-luokan kansalainen kun olin, en löytänyt soittokavereita. Samaan aikaan Suomessa julkaistiin klassikoita: Pelle Miljoonan Viimeinen syksy, Eppu Normaalin Maximum Jee & Jee ja Tuomari Nurmion eka levy. Suomessa tehtiin niin kiinnostavaa musaa, että päätin palata Joensuuhun ja perustaa bändin.

BÄNDEISTÄ OMILLEEN

Hassisen kone -yhtyeeni julkaisi ekan levynsä vuonna 1980. Bändistä tuli suosittu ja se tuntui mahtavalta. Olin 19, ja jengi diggasi bändiäni.

Aika pian se kuitenkin alkoi ahdistaa. Koin, että minulta odotetaan uusia saavutuksia. Siksi Täältä tullaan Venäjä -debyytin ja Rumat sävelet -kakkoslevyn (1981) välillä estoton ja hauska rempseys vaihtui angstiseen ilmaisuun.

Siihen aikaan liittyi sekä riemua että pelkoa. Sellaista se on, kun ujo maalaispoika pamahtaa parrasvaloihin. Ekan levyn Rappiolla-biisiä tehdessäni ajattelin, että on hauskaa, kun ihmiset rallattelevat tätä. Sitten, kun ne rallattelivat, en halunnut enää soittaa koko biisiä.

Olin nopea liikkeissäni ja tiesin mitä tein. Hassisen kone teki lyhyessä ajassa kolme erilaista levyä. Uuden aallon rockista päädyttiin Harsoinen teräs -albumin (1982) psykedeeliseen progerockiin. Samalla vedettiin koko ajan keikkoja ja bailattiin. Lomia ei pidetty. Kahden ja puolen vuoden jälkeen bändi oli kaikin puolin finaalissa. Hajotin Hassisen koneen. Se ei pelottanut, koska en ajatellut musiikkia urana. Vedin päivä kerrallaan.

Hassisen koneen jälkeen halusin perustaa bändin, joka olisi uusi alkuräjähdys. Sielun veljet pantiin kasaan 1982. Se oli ankaraa primitiivistä rockia soittava kvartetti, jonka avulla sain tyhjennettyä pääni kaikesta tapahtuneesta.

Hassisen kone keikkaili vain viikonloppuisin, Sielun veljet teki pitkiä rundeja. Kun on keikalla joka päivä, se kuvio alkaa kehittyä. Ja kun soittaa paskoissa mestoissa pienille yleisöille, ilo pitää repiä esiintymisestä. Hirveä kaaos päälle! Sielun veljet pyrki hurmokseen musiikissa ja vei meidät mukanaan.

Paljonhan niistä Siekkareiden päihdehommista puhuttiin, mutta ei se mikään kamabändi ollut. Live-energia ei lähtenyt piristeistä. Nuorten miesten rockbändit toimivat aina niin kuin toimivat, mutta Sielun veljillä musiikki oli aina kaiken keskiössä.

Sielun veljet oli alussa kuin perhe, lopussa kuin tavallinen bändi. Bändin lopun ajat 90-luvun alussa menivät apeissa tunnelmissa. Kun homma hyytyy, on aika lopettaa se.
Sielun veljet sai arvoisensa lopetuksen vasta vuoden 2011 paluukiertueella. Soitto kulki hyvin ja bändissä oli hyvä fiilis.

Bändin hiipuessa aloin tehdä musiikkia omalla nimelläni. Ensimmäinen soololevy Kun Suomi putos puusta tuli 1990.

Sielun veljet ja Hassisen kone olivat elättäneet sekä jäsenensä että henkilökuntansa. Se on Suomessa ihan saatanan raskas systeemi, koska on pakko keikkailla koko ajan. Se on uuden luomisen kannalta kestämätöntä. Sielun veljien jälkeen en enää halunnut perustaa bändiä, jossa olisin vastuussa kaikkien toimeentulosta. Viimeisen 20 vuoden ajan kokoonpanoni ovat olleet soittajakollektiiveja, jotka sitovat jäseniään vain periodeittain.

TAITEILIJAELÄMÄSTÄ

Motiivini tehdä lauluja on aina ollut sama. Se on terapeuttista, eheyttävää, minulle välttämätöntä toimintaa. Olen mielelläni yksin ja hahmottelen käsitystä maailmasta musiikin ja lyriikan avulla. Se on tuntemattoman tutkimista, yritys ottaa selvää, että mistä vitusta tässä elämässä ja sen kaikissa vivahteissa oikein on kysymys. Se tuntuu minusta tarpeelliselta, terveeltä ja järkevältä.

Ei ole olemassa hyvää ja huonoa musiikkia. Siksi ei voi puhua kehittymisestä lauluntekijänä. Esimerkiksi Hallanvaaralla (2002) ja Ruuhkainen taivas -levyllä (2006) halusin tehdä monimutkaista musiikkia. Toisaalta olen tehnyt levyjä, joilla on vähäeleisiä lauluja. Joskus haluan tehdä rönsyileviä ja tarinallisia biisejä, joskus tiiviitä. Kirjoitan kiinnostavista asioista, joita tapahtuu minulle, muille, ympäristölle tai yhteiskunnalle.
Tässä iässä ei tee biisejä ihan samoista asioista kuin parikymppisenä. Uusimmalla levyllä Maailmanlopun sushibaarilla (2013) on pari biisiä, joissa puhutaan ajan kulumisesta. Sekin on asia, joka pitää käsitellä.

Toisaalta monet elämän peruskysymykset ovat edelleen ratkaisematta. Elämän mysteerin ratkaiseminen voisi olla laulujeni perusteema. Se kuulostaa juhlavalta, mutta siihen liittyy paljon pieniä ja arkisia asioita.

Taiteilijaelämä on epävarmaa, mutta mikä ei ole? Tämän vuoden alussa tiesin, että teen klubirundin keväällä, festarikiertueen kesällä ja juhlakiertueen syksyllä. Nyt tiedän vain, että ensi vuonna teen uutta musiikkia. Siinä kaikki.

Ei se minua stressaa. Ei minun ole mikään pakko tehdä tätä, kai sitä aina jotenkin pärjää. Uskon, että ensi vuonna syntyy jotakin uutta. Aika näyttää, mitä.

Työaikani vaihtelevat. Joskus kalenteri on täynnä treenejä tai studiota joka päivä kymmenestä kuuteen. Biisejä väännän silloin, kun on fiilistä ja hyvä tilaisuus. Työrytmi riippuu myös elämäntilanteesta. Kun lapset olivat pieniä, piti aikatauluttaa rajusti. Nyt on aikaa vapaaseen haahuiluun.

Usein lehdissä ihmetellään, että mitä joku bändi voi enää saavuttaa, kun se on jo niin suosittu. Se tuntuu tosi oudolta. Minä en ajattele musiikkia saavutusten kautta. Minulla on paljon unelmia. Haaveilen tekeväni musiikkia, joka kolisee täysillä ja jollaista kukaan muu ei ole tehnyt. Kun saa tehtyä biisin, josta on itse liekeissä, se tuntuu mahtavalta.

Monet taiteilijat ja muusikot eivät suosittele tätä alaa kenellekään. On kuulemma sen verran kauhea ammatti. Minä taas suosittelen tätä kaikille. Nautin tästä suuresti. Tämä on ihan mahtavaa puuhaa. Ruvetkaa tekin ihmeessä taiteilijoiksi.

ARI VÄNTÄNEN

Ismo Kullervo Alanko
s. 12.11.1960 Joensuussa, asuu Helsingissä
Levyttäneitä bändejä: Hassisen kone, Sielun veljet, Ismo Alanko Säätiö, Ismo Alanko Teholla, Ismo Alanko
Ajankohtaista: 12 keikan juhlakiertue 33 1/2 – Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää alkaa 8.11. Hämeenlinnasta ja päättyy 7.12. Helsinkiin

Kommentointi on suljettu.