Do you like rock’n’roll music?

Tomi Tuominen

Sue 11/2013

Lapsena fanitin vimmaisesti hevimusiikkia. Ostin kioskista King Size- ja Stara-julistelehtiä ja Suosikkia, jotta saisin vanhempieni kauhuksi ripustaa seinälle ison kuvan Gene Simmonsista sylkemässä verta rinnuksilleen. Menin jopa niin pitkälle, että ostin lähinnä teinitytöille suunnattuja ruotsalaista Okejta ja saksalaista Bravoa niiden mukana tulevien tarrojen vuoksi. En ymmärtänyt kummankaan lehden jutuista sanaakaan, mutta tarrojen joukossa oli Herreysin ja Duran Duranin välissä aina silloin tällöin Kissin tai Mötley Crüen kuvia.

Siihen aikaan levyjä kuunneltiin uskovaisella hartaudella. Kun uuden älppärin sai ostaa korkeintaan kerran kuukaudessa, niin sitä yhtä levyä todellakin kuunneltiin lähes kyllästymiseen asti. Sen sanoitukset luettiin läpi lukuisia kertoja, soittajien nimet opeteltiin ulkoa ja jopa bändien mittavat kiitoslistat kahlattiin läpi. Musiikkilehdistä imettiin lisää tietoa bändeistä. Levyjen kansista etsittiin hienoja yksityiskohtia ja niistä tehtiin tulkintoja, joita esimerkiksi Derek Riggsin maalaama Somewhere In Time -kansi tai Edward J. Repkan tuotokset tarjosivat viljalti.

Ne ruokkivat nuoren jätkän mielikuvitusta siinä määrin, että koulukavereiden kanssa tuli perustettua omia bändejä, jotka oikeiden soittimien puutteessa soittivat luudanvarsia ja poseerasivat pelottavan näköisinä raumalaisen kerrostalon betonipihalla. Biisin nimiä keksittiin ja logoja suunniteltiin, mutta harjat, ämpärit ja haravat eivät koskaan vaihtuneet oikeisiin instrumentteihin.

Pystyn vieläkin muistamaan japanilaisen Loudnessin tai thrashmetalviisikko Death Angelin jäsenten nimet ulkoa, mutta samaa en valitettavasti voi sanoa suurimmasta osasta tämän päivän suosikkiyhtyeistäni. Rakastan musiikkia yhä intohimoisesti, mutta sitä on nykyisin tarjolla yksinkertaisesti vain liian paljon, jotta voisin välittää siitä samalla intensiteetillä kuin 12-vuotias takatukka-Tuominen välitti.

Edellisaamuna lähdin suoraan vuoteesta levykauppaan. Vaikka olin luvannut tehdä erään lehtimainoksen heti herättyäni, lähdin aamupalaa syömättä levyostoksille. Odotettu, uusi Arcade Fire -levy poltti mielessä voimallisemmin kuin paahtoleipä ja tuoremehu tai pakottava työdeadline. Järkeilin itselleni, että saan työnikin paremmin tehtyä, jos voin sitä tehdesssäni samalla kuunnella Reflektoria. Emmental-juustokin maistuisi paremmalta Win Butlerin laulaessa minulle.

En voi väittää tietäväni kaikkien Arcade Firen jäsenten nimiä tai edes heidän tarkkaa lukumääräänsä. Kahden nähdyn keikan perusteella tiedän suunnilleen miltä he näyttävät, mutta en ripustaisi kenenkään heistä kuvaa sänkyni yläpuolelle. Silti Arcade Fire on niitä harvoja nykyajan bändejä, jotka saavat minut lähtemään suoraan sängystä, rähmät poskella levykauppaan. Bändejä, joiden takia voisin taas soittaa haravaa taloyhtiömme rappusilla. Ilman meikkejä tai suupielistä valuvaa tekovertakin Arcade Firessä on samaa supersankaripotentiaalia kuin 80-luvun puolivälin W.A.S.P:issa.

Uusi Arcade Fire -levy on joka kerta tapaus. Levyt paketoidaan ja ennakkomarkkinoidaan suorastaan nerokkaasti ja jokainen albumi on bändiltä uusi uskalias harppaus tuntemattomaan. Arcade Firestä on yhdeksässä vuodessa kasvanut maailman isoin indierockbändi, 2010-luvun U2, jonka kädestä yleisö syö. Bändi, joka ainoana maailmassa voi pyytää levynsä tuottajaksi James Murphyn, videonsa ohjaajaksi Anton Corbijnin ja taustalaulajaksi David Bowien.

Samanlaisia elämää suurempia ulkomusiikillisia tuntemuksia ovat tänä vuonna aiheuttaneet Daft Punkin Random Access Memories ja Boards Of Canadan Tomorrow’s Harvest. Kumpaisellekin niistä oli Reflektorin tapaan rakennettu suuri, mystinen ennakkomarkkinointikampanja. Vaikka ne erinomaisia levyjä ovatkin, juuri tuo markkinointi nosti ne massan yläpuolelle. Niistä tuli pelkkien levyjen sijasta tapauksia. Odotettuja päivämääriä, julkisuuteen sopivasti vuotaneita vihjeitä, juoruja ja salaliittoja. Ylisaturoituneessa musiikkibisneksessä tämä on yksi viimeisiä keinoja erottua, palauttaa entisaikojen loisto, palata aikaan, jossa levyt vielä merkitsivät jotain. Aikaan jolloin uutta Iron Maiden -levyä jonotettiin samalla hartaudella kuin GTA vitosta nykyisin.

Lopulta kyse on samasta ilmiöstä kuin pelien, kirjojen ja kaikkien harrasteiden kohdalla. Lapsena oli loputtomasti aikaa tuhlattavaksi, mutta ei rahaa. Aikuisena tilanne on päälaellaan. Olisi rahaa ostaa vaikka kaikki maailman levyt, mutta ei enää aikaa kuunnella niitä. Vähemmän on tässä tapauksessa enemmän. Kun levyjä kykeni ostamaan vain vähän ja niiden harvojen parissa oli varaa kuluttaa mielettömät määrät aikaa, syntyi kiihkeitä rakkaussuhteita. Nyt, kun hyllyt notkuvat levyjä, netti pursuaa uutta musiikkia ja kaikki aika menee töihin ja laskujen maksamiseen, ei mikään enää voi säväyttää aivan niin voimallisesti kuin Among The Living teki vuonna 1987.

Tomi Tuominen on turkulainen tiskijukka, joka aikoo tänään asettua sohvalle, pistää Reflektorin soimaan, ottaa sisäpussit käteen ja seurata levyn kulkua sanoituksista. Samalla hän lukee bändin kiitoslistan ja opettelee vihdoin bändin jäsenten nimet.

Kommentointi on suljettu.