The kids are alright

Ilkka Lappi

Sue 10/2013

Muistuma 1980-luvulta. Nissan Sunny kulkemassa jossain nelostietä pohjoiseen. Taukopaikalla limppari ja jäätelöä. Autoradiossa soivat kokoelmakasetit täynnä CCR:ää, Doorsia, Creamia, Rollareita, vanhaa soulia…

Luontainen kiinnostus vinyyleihin syntyi nuorena, mutta isän harmiksi käsieni hienomotoriset taidot eivät olleet aluksi aivan kypsyneet käsittelemään vinyyliä. Aineelliset tappiot taisivat kuitenkin jäädä isäni sielullisia arpia vähäisemmiksi.

Musiikkimakuni perustukset valettiin automatkoilla mummolaan sekä moninaisina koti-iltoina, jolloin isän opastuksella tuli pengottua levyhyllyä. Aika nopeasti tuli myös opittua levyjen hellävaraisempi käsittely. Kaikenlaista on noiden päivien jälkeen tullut kuunneltua, mutta vankan kivijalan päälle on ollut helppo rakentaa omaa musiikkimakua.

Sattuneesta syystä viime aikoina on tullut pohdittua kasvattajan vastuuta jälkikasvun musiikkimaun kehittäjänä. Tammikuussa syntyvä esikoinen on jo päässyt osalliseksi, tai ainakin yritys on ollut kova, muun muassa Bruce Springsteenista, Clashista ja Frank Turnerista. Voiko kasvatustyön muka aloittaa liian aikaisin?

Vaikka toivon tietenkin, että jälkikasvuni perii oman erinomaisen musiikkimakuni (ja vaimon muusikonlahjat), on myös se toinen vaihtoehto käynyt mielessä. Entä jos lapsi kuunteleekin jotain omasta mielestäni hirveää? Käy silloisten onedirectionien, justinbieberien tai cheekien keikoilla?!

Jälkimmäinen vaihtoehto on jopa todennäköisempi. Hiljalleen olen ymmärtämässä, että kapinavaihe tulee väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa vanhempien musiikkimaku on kuitenkin tylsä, huono tai täysin paska. Itselleni se vaihe tuli vasta teininä, kun löysin skeittipunkin ja huonon hiphopin. Onneksi aika nopeasti ohjauduin kummankin genren alkulähteille ja sieluni pelastui.

Voiko 15 vuoden päästä enää shokeerata millään, kun rock, punk ja rap ovat lunastaneet salonkikelpoisuuden leiman? Ehkä lapseni kuunteleekin tangoja ja kotimaista iskelmää…

Mitä lapseni sitten kuunteleekaan, voin luultavasti yrittää vaikuttaa vain jälkikasvuni historian tuntemukseen. Suurin haaste kasvattajana taitaa olla juurten tiedostaminen. Ainakin historiaorientoituneessa humanistiperheessä lapsen on syytä tajuta jossain vaiheessa, mielellään aika varhain, että ennen deetä tulee aa, bee ja cee.

Ehkä yhteentörmäykset ovatkin kaikkein hedelmällisimpiä ja palkitsevampia hetkiä. Myös musiikillisia, tai ehkä nimenomaan musiikillisia, yhteentörmäyksiä tulee tapahtumaan. Ehkä niitä tulee viiden, kymmenen tai vasta viidentoista vuoden kuluttua, mutta niitä tulee. Jos kiistamme koskevat musiikkia, on ainakin todennäköisesti tullut tehtyä kasvattajana jotain oikein. Luultavasti silloin seuraava sukupolvikin suhtautuu musiikkiin intohimolla. Enempää en tohdi vaatia.

Ilkka Lappi

Kirjoittaja on tehnyt syksyn aikana useita isä-aiheisia soittolistoja Spotifyhin, aikoo pukea lapsensa Springsteen-potkupukuun eikä julkaise tulevaisuuden suuresta rocktähdestä ainuttakaan kuvaa Facebookissa.

Kommentointi on suljettu.