Rokumentti: The Great Hip Hop Hoax (UK, 2013)

Ohjaus: Jeanie Finlay

* * *

It’s a long way to the top if you wanna rock ‘n roll, saarnasi AC/DC:n keulakukko Bon Scott aikanaan hyvin osuvasti. Jos Finlayn ohjaamaa dokumenttia on uskominen, niin hip hopin tekijöille löytyy paljon rokkareita lyhempi polku. Mene Lontooseen, vakuuta levy-yhtiöjehuille olevasi aksenttia ja kledjuja myöten amerikkalainen ja katso, miten setelit valuvat samppanjavirran mukana jalkoihisi.

Okei, ihan näin pikainen ja kokonaisvaltainen menestystarina ei Hip hop -huijauksen takaa löydy. Melko näppärän vedätyksen parikymppiset skottilaiset Billy Boyd ja Gavin Bain silti saivat aikaiseksi vuosituhannen taitteessa. Valkonaamaisen räpin noustessa Eminemin vanavedessä globaaliksi hittisuuntaukseksi omia riimejään sekä biittejään hyvän aikaa hioneet Boyd ja Bain kokivat oman megatähteytensä ajan tulleen.

Alussa soitetut demopätkät paljastavat, että heeboilla oli ihan menevä flow ja jonkin verran lahjoja puhemusiikin kentälle. Matka Brittein saarten pohjoisnurkilta Lontooseen bisnestuomariston kuultavaksi tuotti kuitenkin vain hekotusta ja hylkäyksen.

Dokumentin rungon muodostavat nykyhetken haastispätkät painottavat, että heidän skotlantilaisella alkuperällään ja puhetavallaan oli kaverusten mielestä suuri osa virallisen kiinnostuksen puutteeseen. Jatkaessaan puhelinyrityksiä lafkoille he sattuivat lopulta vitsillä esittämään pariin otteeseen maassa opiskelevia jenkkilahjakkuuksia. Kuinka ollakaan, kansallisuuden vaihduttua manageriportaiden kiinnostus heräsi ja showcasekeikkaa järjestyi. Billystä tuli Silibil ja Bainistä Brains, kaksi englannissa opiskelevaa yo-bro-skeittaria, jotka olivat kotoisin San Jacinton liepeiltä Kaliforniasta.

Silibil N’ Brains-nimikkeen alla saatiin bändi ympärille, nimeä levytyssoppariin, jalallisia skumppalaseja mimmeineen porealtaan reunalle, vierailua Music Televisionin taannoiseen kärkiohjelmaan, Total Request Liveen sekä passit Brit Awards -gaalan takahuoneisiin kaveeraamaan pitkäikäisempien starojen kanssa. Ainakin melkein.

Liikoja spoilaamatta on todettava, että dokumentista jää piirun verran keskeneräinen fiilis. Näin pitkälti siksi, että niin henkilökohtaiset kuin bisnes-liitoksiset seikat jättävät Silibil N’ Brainsinkin tarinan osittain keskeneräiseksi.

Arkistomateriaalissa korneissa hopparikuteissaan virnuilevat ja ”Radical, dude”-henkistä surffipummiamerikaanoa puhuvat Boyd ja Bain olivat rooleissaan verrattain vakuuttavia. Katsojan on helppo uskoa niin pienen mukana vitsissä olleen tuttavapiirin kuin tulevasta menestyksestä varman yhtiöväenkin vakuuttuneen kaksikon näyttelijänlahjoista. Biletys, rähinöivä pelleily ja ärsyttävyyteen asti venytetty alapäävitsailu tuntui tulevan heille luonnostaan. Ahkerasti toilailujaan käsivaralta videoineet jätkät olivat myös tavallaan Youtube-saturaatioon perustuvan markkinoinnin edelläkävijöitä. He kasasivat sekavaa päiväkirjamaista studio- ja kiertue-materiaalia ennen kuin levityksen tehostavaa sosiaalista massamediaa oli edes olemassa.

Ennalta-arvattavasti peittelyn ja valheiden kasautuessa kuluttavien elintapojen päälle epävarmuus niin vitsin paljastumisesta kuin oman tosielämän identiteettinsä kestävyydestä nousevat esille.

Lopulta The Great Hip Hop Hoax ei aivan vastaa nimensä historiallisen kunnianhimoista kaikua, mutta vaikuttava saavutus sen tarinan pohjalla silti on. Dokkari antaa mielenkiintoisen ja ajoittain hauskankin näkemyksen klassisen snobahtavaan kysymykseen: Onko lahjakkuudella ja musiikillisilla taidoilla mitään merkitystä musiikkiteollisuudessa? Riittääkö, kun näytät reteältä, tulet tarpeeksi viileästä paikasta etkä kainostele hieroa virtsaa naamallesi?

ALEKSI AHONEN

Kommentointi on suljettu.