Rokumentti: Mistaken for Strangers (USA 2013)

Ohjaus: Tom Berninger

* * * *

Aluksi Mistaken for Strangers vaikuttaa kuvaukselta suursuosioon nouseesta The National -yhtyeestä. Kuvaajana, leikkaajana, ohjaajana ja kertojana toimii pääasiassa yhtyeen roudari, laulaja Matt Berningerin veli Tom. Viimeistään hieman ennen puoltaväliä tulee hyvin selväksi, että dokkari ei kerro juuri mitään pintapuolista hupailua enempää itse yhtyeestä. Se on pikemminkin usein hulvaton ja lähes yhtä usein huokailuttava kertomus Berningerin veljesten suhteesta ja sen ongelmista. Kuinka elää omien menestystoiveiden kanssa kun veljesi on rocktähti? Miten se suuri varjo vaikuttaa omiin unelmiisi ja työmotivaatioosi? Kuinka läheisesi ja veljesi bändikaverit kokevat kamppailusi?

En itse ole juurikaan kiinnostunut The Nationalista, mutta filmi veti minut silti heti mukaansa. Matt toteaa alun radiohaastattelussa satunnaisesti esiin tulleena huomiona, että hänen veljensä on enemmänkin hevimies, jonka mielestä indie rock on tärkeilevää häränsontaa. Tiesin siitä sekunnista lähtien, että Tomia kannattaa kuunnella. Mies on höseltäjän luonteestaan huolimatta selkeästi piilolahjakas amatööritason leffavisionääri, jonka tuotantoon kuuluu mm. verenhimoisen barbaarin identiteettikriisiä käsittelevä eepos. Liityttyään veljensä kutsumana The Nationalin kiertuemiehistöön hän päättää tehdä kollaasimaisen dokumentin bändin elämästä tien päällä.

Kuten todettua, alkuperäinen lähtökohta johtaa autobiografiseen kertomukseen Tomin itsensä ja hänen läheistensä hyväksynnän etsimisestä. Pääosin käsivaralta kuvatuista pätkistä koostuva remellys ei ole teknisesti kummoinen, mutta Tomin into paistaa sekavuuden läpi estoitta. Välillä hänkin haluaa liittyä rockstaraleikittelyyn, eikä tämä arvatenkaan sovi yhteen hänen työvelvollisuuksiensa kanssa. Tunteita ravisteleva vuoristorata päättyy lopulta erinomaiseen kesken isoa teatterikeikkaa kuvattuun juoksuun, jossa Tom tukee veljensä performanssia kädet taivasta kurotellen.

Kokonaisuutena Mistaken for Strangers on hyvin erilainen ”bändidokkari”. Juuri siksi se on erittäin virkistävä ja puoleensa vetoava. Perinteinen yhtyeen perustamiseen, studiolevystä toiseen hyppimiseen, keikkapätkien kelailuun ja sisäisen draaman kaiveluun keskittyvä historiikki voi olla todella kiinnostava, etenkin jos kohteena oleva bändi on itselle rakas. Tämän flikin rakastaminen ei vaadi, että tietäisit The Nationalista yhtään mitään.

ALEKSI AHONEN

Kommentointi on suljettu.