Rokumentti: Camp 14, Total Control Zone (Saksa, 2012)

Ohjaus: Mark Wiese

* * 1/2

Komisario Palmun arkistot paljastavat: Pohjois-Korea ei ole ilmaisun- ja yksilönvapauden mallimaa. Surullisen kansoitetuilla vankileireillä pakkotyö, kidutus ja teloitukset ovat arkea. Tämä riittänee pohjustukseksi syvimmissä luolissakin asuneille lukijoille.

Wiesen dokumentin keskiössä on mitä ilmeisimmin ainoa vankileirin sisällä syntynyt henkilö, nuori mies Shin Dong-Huyk, joka on onnistunut myös pakenemaan niin leiriltä kuin maastakin. Filmin rungon muodostavat haastattelupätkät tuovat katsojan eteen mielenkiintoisen ja tukalan näkymän. Miten näin vereslihalle vetävän aiheen penkomiseen suhtautuu henkilö, joka on isänsä vierellä nähnyt äitinsä ja veljensä teloituksen ja pitänyt sitä normina? Hehän olivat rikollisia ja heitä tuli rangaista. Mitä arkielämä ja ulkomaailman ymmärrettävät toiveet hänen tarinansa levittämisestä ovat henkilölle, joka useina päivinä haluaisi vain maata yksin pimeässä asunnossaan, ettei hänen tarvitsisi ajatella mitään?

Dokkarin rakenne sekoittaa pääasiassa Dong-Hyukin sekä kahden entisen Pohjois-Koreasta loikanneen leirivartijan haastatteluja sekä harmaan eri sävyissä laahustavia animaatioita, joilla on kuvattu raakaa elämää leirin syvyyksissä. Jälkimmäinen elementti toimii verrattain hyvin, kun tiedetään miten mahdotonta todellista kuvamateriaalia mediapimennon takaa olisi saada. Näiden kahden moodin välille on ripoteltu otoksia Dong-Hyukista sosiaalisemmissa ympäristöissä, joissa hänen vaikeutensa sopeutua luottamukseen ja positiiviseen vastaanottoon paistaa yhä läpi. Filmin toteutus on pitkällä tähtäimellä hieman kömpelö ja eritoten karu. Toisaalta karu on aihekin, joten metodi kulkee sen kanssa käsi kädessä.

Poistuessani teatterista näytöksen jälkeen kuulin usean katsojan ajatelleen järkytyksen ja/tai vaikutuksen lomassa, että ”eihän tuossa toisaalta mitään uutta tietoa ollut”. On helppo uskoa, ettei tiedostava länsimaalainen koe Wiesen kertovan mitään vallankumouksellista tai tarjoavansa ihmeempiä ratkaisuja tilanteisiin. Aiheen huomioon ottaen Camp 14 on kuitenkin kiitettävä kuvaus ihmisen julmuuden vaikutuksista.

ALEKSI AHONEN

Kommentointi on suljettu.