Rakkautta ensi kuulemalta

Tomi Tuominen

Sue 10/2013

Olen hiljalleen alkanut uskoa, että lähes mikä tahansa äänilevy on nerokas mestariteos kun sitä kuuntelee riittävän monta kertaa. Nyt huomaan kuuntelevani Janelle Monáen Electric Lady -kakkoslevyä ties monettako kertaa ja liikuttuvani lähes kyyneliin sen erinomaisuuden edessä, vaikka ensi kuulemalta levy vaikutti minusta hieman valjulta ja ennen kaikkea ylipitkältä.

Kriitikon perspektiivistä tämä aiheuttaa ongelman. Missä kohdassa levyarvio pitää kirjoittaa, jotta se ei olisi pelkkää kiintymyksen aiheuttamaa kaunista sanahelinää? Monáen kohdalla peli taitaa olla jo pelattu, kun arvioni kyseisestä levystä on edelleen kirjoittamatta.

Yleisin lukijan reaktio levyarvioihin on: ”Onkohan toi arvostelija edes kuunnellu koko levyä?” Monesti minulta on myös kysytty, että montako kertaa kuuntelen levyn ennen kuin kirjoitan arvion.

Ammattiylpeys suorastaan vaatii, että arviota ei kirjoiteta yhden tai edes kahden kuulemisen perusteella. Se tuntuisi hutaisulta, jotenkin kiirehdityltä ja perustelemattomalta. Itselläni on tapana ensimmäisellä kuuntelukerralla tehdä arviolevyistä muistiinpanoja ranskalaisin viivoin. Usein ensi kuulemalla kuulee asioita ja yhteyksiä, jotka myöhemmin levyn tullessa tutuksi mystisesti katoavat. Saatan kuulla jossain biisissä selkeän riffivarkauden, jota en enää myöhemmillä kuunteluilla tunnista tai saada hyviä väristyksiä jostain sovituksellisesta ratkaisusta tai sointuvaihdoksesta, joka ei levyn hiljalleen arkipäiväistyessä tunnu enää juuri miltään.

En ole koskaan laskenut arviolevyjen kuuntelukertoja. Ensikuuntelun, jolloin teen muistiinpanoja, jälkeen kuuntelen levyjä päivätyöni taustalla ja kotona aina silloin kun siltä tuntuu. Kun lehden deadline lähestyy, käytän kokonaisen päivän siihen, että kuuntelen levyjä vielä kerran tai useammin ja kirjoitan lopulliset arviot. Kuukauden aikana kuuntelukertoja tulee iTunes-laskurin mukaan levyn hyvyydestä riippuen suunnilleen 5-15. On kohtalaisen luonnollista, että levyt, joista huomaan pitäväni, tulee kuunneltua huomattavasti useammin kuin ne, joiden kuunteleminen on pakkopullaa.

Monasti kuulee puhuttavan niin sanotuista slow growereista. Levyistä, jotka eivät aluksi vakuuta, mutta jotka ajan myötä paljastuvat todellisiksi mestariteoksiksi. Vastaavasti, monet uskovat, että levyt, jotka heti aluksi kuulostavat mahtavilta, eivät kestä todellista kulutusta, vaan niihin kyllästyy muita nopeammin. Viime aikoina olen alkanut uskoa, että suuri osa slow growereista on oikeasti vain keskinkertaisia levyjä, joihin totutaan ja joita opitaan rakastamaan kuin omaa tasapaksua arkea. Kuin sukulaiselta joululahjaksi saatuja villapaitoja, jotka aluksi ovat karheita ja rumanvärisiä, mutta joihin kylminä talvi-iltoina silti aina palaa, koska ne alkavat lopulta tuntua tutuilta ja omilta.

Osaan sanoa marsipaanista ensipuraisulla, että minä en pidä siitä. En kykene erittelemään tuota tunnetta sen analyyttisemmin. Osaan vain sanoa, että kyseinen maku ei miellytä minua. Mutta entä jos maistelisin marsipaania kuukauden ajan joka päivä vähän? Alkaisinko hitaasti pitää siitä kun tottuisin sen makuun? Löytäisinkö marsipaanin mausta uusia vivahteita, joita en ensikerralla huomannut? Antaisinko sille kuun lopussa arvosanaksi ysin vai pitäytyisinkö ensikosketuksen nelosessa? Alkaako uloste haista hyvälle tai edes yhdentekevälle, jos sitä nuuhkii joka päivä? Alkaako huono levy kuulostaa mukiinmenevältä kun sitä kuuntelee toistuvasti?

Viime viikkoina olen ottanut tavakseni kaivella vanhoja. Olen ottanut keltaisesta lipastostamme – johon on reilun kymmenen rocktoimittajavuoden aikana kertynyt useita satoja arviolevyjä – vuoden tai parin takaisia levyjä, jotka silloin eivät jostain syystä vakuuttaneet, ja antanut niille uuden mahdollisuuden. Yllätyksekseni monet levyt ovat kuulostaneet huomattavasti muistikuviani paremmilta. Vääjäämättä lähestyvän deadlinen aiheuttama paine ja jatkuvasti mielessä painava miete: ”Mitä sanottavaa mulla on tästä levystä?” vääristävät omaa kuuntelukokemusta niin, että tilanne rennon satunnaiskuuntelun ja ammattimaisen työkuuntelun välillä on kokonaan erilainen. Sama levy kuulostaa sohvalla kaikessa rauhassa makoillessa täysin eriltä kuin deadline-paineen alla.

Luultavasti tässä lehdessä melko kehnoksi levyksi arvostelemani Seamsin debyytti kuulostaa minusta viikon päästä aivan nerokkaalta. Mutta silloin se on jo aivan liian myöhäistä. Lehti on jakelupisteissä ja levy lytätty. Nyt juuri se kuulosti minusta tältä ja olin siitä tätä mieltä.

Mikäli levy ei vielä viidennelläkään läpikuuntelulla anna itsestään mitään, vika ei välttämättä ole arvostelijassa.

Tomi Tuominen on turkulainen tiskijukka, joka oli nuorena fast grower. Kasvu pysähtyi lopulta onneksi 196,5 sentin kohdalle.

Kommentointi on suljettu.