Perhe on pahin

Jussi Lahtonen

Sue 10/2013

Bändien haastatteluissa ja elämäkerroissa nousee usein esiin käsitys bändeistä eräänlaisina perheinä. Tätä romantisoivaa käsitystä bändit monesti itsekin mielellään pönkittävät. Onhan se mukavampi ajatella yhtyeinä rokkarien veljeskuntina ja toinen toistensa rinnalla seisovina perheenjäseninä.

Toki kaveriporukkabändejäkin oikeasti on, sellaisia, joissa hyvät ystävykset soittelevat harrastusmielessä vailla sen kummempaa kunnianhimoa kuin keikkailla ja kenties levyttääkin välillä. Moni keskisuuri yhtyekin voi tyytyä tähän, koska varsinainen elanto tulee leipätyöpaikoilta ja musiikki on lähinnä mukava harrastus ja elämäntapa.

Mutta jos yhtye haluaa tosissaan huipulle ja alansa kärkikastiin, maailmanlaajuisesta dominaatiosta puhumattakaan, niin silloin perhepiiripuheet voi jättää omaan arvoonsa. Musiikkiteollisuus on nimensä mukaisesti teollisuutta, ja teollisuuden aloilla kilpailu on niin raakaa ja armotonta, että ystävyyssuhteet eivät aina merkitse siinä leikissä mitään. Kyse on työpaikoista, ja työpaikoilla saatetaan sekä työpaikkakiusata että tehdä odottamattomia saneerauksia.

Mikäli isomman kaliiberin bändit perheyksiköiksi laskettaisiin, niin monessa perheessä olisi syytä soittaa sosiaaliviranomaisille. Joskus pitäisi tulla kiireen vilkkaa virkavallan turvin selvittelemään täysin dysfunktionaalisia perhesuhteita, henkistä ja joskus fyysistäkin perheväkivaltaa sekä häikäilemättömyyttä hylätä perheenjäseniä jos perhekunnan iskän ja äiskän etu sitä vaatii.

Esimerkiksi Metallican leirissä puhutaan mielellään suuresta Metallica-perheestä. Sisäisesti Metallica onkin tavallaan perhe, jossa yhtyeen synnyttäjä ja äitihahmo on Lars Ulrich ja jämäkkä keulahahmo James Hetfield on sen ankara isä. Mutta kaikki muut perheenjäsenet ovat korvattavissa ja ovat olleet aikaisemminkin, ystävyyssuhteista ja suuresta metalliveljeydestä viis.

Kuten tuore Metallican elämäkertakirja, Paul Branniganin ja Ian Winwoodin teos Syntymä Kuolema Metallica (Like) havainnollistaa, niin Metallican menestyksen yksi syy on ollut musiikillisten lahjojen ja kovan työnteon lisäksi myös kylmä armottomuus. Vanhat jäsenet, managerit tai levy-yhtiöt on hylätty välittömästi kun heistä ei ole enää koettu olevan riittävästi hyötyä.

Sekä alkuperäinen basisti Ron McGovney että huippukitaristi Dave Mustaine saivat lähteä näennäisen äkillisesti, mutta kummankin korvaamista ensin Cliff Burtonilla ja sitten Kirk Hammetilla oli suunniteltu jo reilusti etukäteen. Samoin bändiin uskoneen Jonny Zazulan dumppaaminen tapahtui tylysti, vaikka tämä oli kiinnittänyt lähes koko omaisuutensa taloaan myöten bändin eteen.

Näitä toimenpiteitä on turha moralisoida tai ihmetellä, sillä ilman häikäilemättömyyttä Metallicakaan ei nykyisessä asemassaan olisi, kuten ei moni muukaan iso bändi. Heikkoja lenkkejä ei ole haluttu jättää, jos tavoitteet ovat olleet korkeammalla. Se ei vain auta, jos joku on hyvä jätkä, mikäli soittotaito ei riitä tai jos näkemykset eivät käy yhteen. Ymmärrettävää toimintaa kovassa liike-elämässä, jota tähtitason artistit edustavat, mutta silloin on syytä puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja lopettaa höpinät perheistä.

Jussi Lahtonen

Max Cavaleran bändi Soulfly on oikeastikin kuin perhe, Maxin oma poika Zyon soittaa siinä rumpuja.

Kommentointi on suljettu.