Jonna Tervomaa

Kahleiden katkoja

Sue 10/2013

Jonna Tervomaa on etsinyt elämälleen uuden suunnan monta kertaa.

Aikuisten asiat ovat ryteikkö, johon en mielelläni sotkeudu. Tiedän, että en pärjää siellä. Esimerkiksi juhlissa päädyn todennäköisemmin pelleilemään lasten kanssa kuin keskustelemaan aikuisten kanssa. Toisaalta olen itse äiti, ja minusta on kivaa käydä vanhempainilloissa ja osallistua sellaiseen aikuisten keskusteluun.

Kun täytin tammikuussa 40, sain ystäviltäni upean synttärilahjan. He olivat hoitaneet asiat niin, että minut oli mahdollista lähettää kymmeneksi päiväksi yksin lomalle Thaimaahan. En pysty vieläkään puhumaan siitä liikuttumatta. Se teki todella hyvää ihmiselle, joka yritti yhtä aikaa pyörittää arkea ja luoda nahkansa muusikkona.

Uusi levyni Eläköön päättää pitkän tauon. Sitä edellinen albumini Parempi loppu ilmestyi vuonna 2007. Kuudesta välivuodesta noin kolmen vuoden ajan yritin pysytellä täysin irti urastani. Missioni oli vapauttaa itseni kaikista kahleista. Asiat olivat alkaneet tuntua liian valmiilta, enkä halua sellaista. Sen, mitä teen, pitää tuntua minusta kiinnostavalta, hauskalta ja pelottavalta.

Tätä ei saa ymmärtää väärin. Olen ylpeä jokaisesta levystäni ja jokaisesta kokoonpanostani. Kuusi vuotta sitten kuitenkin alkoi tuntua, että olen kalvanut samaa luuta liian kauan. Pelkäsin, että sokeudun omalle tekemiselleni. Jotkut perustavat terapiabändejä, jotkut vaihtavat ammattia. Minä jättäydyin vähäksi aikaa pois koko kuviosta.

Tauon aikana elin perusasioiden äärellä. En suorittanut mitään erityistä. Ei ole novellikokoelmaa tai opintoviikkoja esittää. Toisaalta en laiskotellutkaan. Tyttäreni syntyi vuonna 2009, ja se rytmitti pari vuotta aika perusteellisesti. Ja kämppä pysyi tosi siistinä!
Kun muusikko lopettaa keikkailun ja julkaisemisen, tulot laskevat rajusti. En kuitenkaan ole koskaan jaksanut murehtia rahasta. Talouteni on aina ollut epävarmalla pohjalla niin kuin kaikilla muusikoilla. Rahaa tulee pari kertaa vuodessa, ja koskaan ei tiedä, paljonko.
Ajattelen rahaa vasta, kun sitä ei todellakaan enää ole. Yleensä siinä tilanteessa löydän jonkun homman, josta saan vähän rahaa. Se on hyvä puoli tällä alalla.

PIENI TÄHTI

Vuonna 1983 voitin Syksyn sävel -kilpailun kappaleella Minttu sekä Ville. Minusta tuli kymmenvuotiaana lapsitähti. Levytin kolme albumia, ja lopuksi julkaistiin kokoelma. Minulla on hyviä ja huonoja muistoja siitä kaudesta.

Tykkäsin laulamisesta, ja sain laulaa hyviä, ikäiselleni sopivia biisejä. Läheisiltä ihmisiltä saatu positiivinen huomio oli kivaa. Mulla oli aina turvallinen olla, ja sain kokea huikeita juttuja.

Lapsi ei kuitenkaan halua erottua porukasta sillä tavalla kuin minä erotuin. Kymmenvuotiaan pitäisi myös voida sanoa, että ei halua lähteä laulamaan. Mutta kun aikuiset ovat sopineet tietyt kuviot, niin ei ole mahdollisuutta kieltäytyä lähtemästä tavaratalokeikalle, vaikka ei huvittaisi.

Laulaminen oli vain yksi osa lapsuuttani. Kävin koulua Forssassa ja harrastin kaikenlaista, muun muassa koripalloa. Koulussa olin enimmäkseen hyvä, joskin aika huono ulkoluvussa ja käsitöissä. Peruskoulun jälkeen menin lukioon, koska melkein kaikki muutkin menivät. En edes miettinyt muita vaihtoehtoja.

Lukion jälkeen selvää oli vain, että halusin muuttaa Helsinkiin. Skannailin opiskelupaikkoja, jopa oikeustieteellisen pääsykoekirjat olivat pöydällä.

Myöhemmin isäni naisystävä sanoi, että oikeustiede olisi sopinut minulle, koska olen looginen ajattelija ja mulla on vahva oikeustaju. En kuitenkaan viihdy aikuisten luomissa rakenteissa. Siellä on minusta raskasta ja epämiellyttävää ja teennäistä olla. Omasta mielestäni voisin olla vaikka ilmaisutaidon opettaja.

Kun muutin Helsinkiin, aloin opiskella yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja laajasti erilaisia sivuaineita. Samaan aikaa aloin laulaa coverbändissä. Siinä joutui tosi epämiellyttävillekin keikoille. Silti tuntui, että laulaminen on pääasia elämässäni.

Kun olin opiskellut pari vuotta, taiteen tutkiminen alkoi tuntua naurettavalta tekotieteeltä. Voivottelin isälleni, ettei yliopisto ole mun juttuni. Hän oli siihen aikaan soittamassa laivoilla ja ehdotti, että hakisin töihin risteilyemännäksi. Minä hain ja sain paikan.

Olin töissä bilelaivalla, joka ei juuri edes käynyt maissa. Se oli suljettu, tunkkainen tila, jossa ihmiset olivat jatkuvasti mitä ihmeellisimmissä tiloissa. Siellä minä toppuuttelin setiä, että ei saa puristella perseestä, ja itkin itseni iltaisin uneen. Toisaalta näin siellä hienoja keikkoja monilta suosikkibändeiltäni. Tajusin, että musahommiin minun on lähdettävä.

SUURI TÄHTI

Olin vähän yli 20-vuotias, kun mut napattiin takaisin musamaailmaan. Silloisen Polygramin Kari Pesonen soitti ja pyysi käymään levy-yhtiöllä juttelemassa. Se oli bongannut minut jostain keikalta ja kuunnellut meidän coverbändin demon. Taustani lapsitähtenä kiinnosti levy-yhtiötä myös. Mulle tarjottiin levytyssopimusta.

Olin tosi skeptinen nuori nainen. Mun on usein vaikeaa luottaa ihmisten vilpittömyyteen, ja mulla on hyvät anturit epärehellisten ihmisten suhteen. Musiikkialalla en ole vilpillisyyttä kohdannut, mutta musiikillinen suunta oli aluksi hakusessa. Seuraavan puolentoista vuoden aikana kävin aina välillä istuskelemassa levy-yhtiössä. Mulle tarjottiin biisejä ja erilaisia mahdollisuuksia, mutta mikään ei tuntunut omalta. Asiat etenivät vasta, kun löysin itse Helsingin baareista sielunkumppaneita tekemään musiikkia kanssani.

Muusikot ovat sillä tavalla oma rotunsa, että he hakeutuvat aina toistensa seuraan. Useimmat ihmissuhteeni ovat olleet soittajien kanssa. Tää on hyvin kokonaisvaltainen ammatti.

Levy-yhtiö oli innoissaan, kun viimein löysin mieleiseni näköalan musiikkiin. Sain niiltä vapaat kädet ja kaiken tuen. Jonkun biisin kertsiin ne halusivat lisää ”hittipotentiaalia”, mutta siinä kaikki.

Ensimmäinen aikuisiän levyni Jonna Tervomaa julkaistiin 1998. Tiesin, että se oli tosi hyvä levy, mutta silti mua pelotti. Mietin, että lapsitähteys ei ole paras mahdollinen tausta rockmuusikon uran alulle. Oli suuri helpotus, että debyyttilevyni otettiin niin hyvin vastaan. Se nousi listalle ja sai hyviä arvioita.

Vuoteen 2007 mennessä olin julkaissut viisi albumia. Ne kaikki nousivat korkealle albumilistalla, ja pari niistä myi platinaa. Vaikka urastani tuli menestys, suhtaudun jokaiseen uuteen levyyni niin kuin ensimmäiseen. En ole koskaan olettanut olevani suosion jatkumossa. En ole ikinä pitänyt itsestään selvänä sitä, että keikoilleni tulee ihmisiä tai että joku ostaa levyni. Tällä alalla lunastaminen on jatkuvaa.

Jos julkaisen jotain, sen täytyy tuntua minusta tärkeältä ja raikkaalta. Muuten siinä ei ole mitään mieltä. Aloin tehdä uutta levyä vasta, kun tunsin rikkoneeni vakiintuneen tekemisen tavan. Kun Eläköön ilmestyy, olen taas uuden alun äärellä.

Kun ajattelen itseäni laulunkirjoittajana, esiintyjänä, kumppanina ja äitinä, niin 40 ikävuotta kannattelee enemmän kuin painaa. Sitä voi itse kukin miettiä, minkä vuoksi me täällä ollaan. Ollaanko me tultu tänne kuluttamaan ihmeellistä elektroniikkaa? Vai ollaanko me täällä sittenkin pitämässä huolta muista?

ARI VÄNTÄNEN

Jonna Marika Tervomaa
s. 9.1.1973 Forssassa, asuu Helsingissä
Laulaja, lauluntekijä, radiotoimittaja
Perhe: mies ja tytär
Levytykset: kolme albumia ja kokoelma 1984-1987. Kuusi albumia 1998-2013.
Ajankohtaista: Eläköön-albumi ilmestyi syyskuussa. Keikkoja: la 12.10. Turun Klubi, la 19.10. Tampereen Lost in Music, pe 8.11. Helsingin Tavastia

Kommentointi on suljettu.