Accept

Uusi luku

11/2013

Acceptin ura on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa. Kuka olisi uskonut? Ei Wolf Hoffmann ainakaan.

Kun olin lapsi, kaikki ikäiseni kuuntelivat Acceptia, mutta kukaan ei osannut sanoa sen nimeä oikein. Jotkut sanoivat ”Assept”, toiset ”Akkept”, kukaan ei [æk’sept]. Saksalaisen hevilegendan hyväntuulinen kitaristi Wolf Hoffmann hyväksyy kaikki versiot.
– Mahtavaa! ”Akkept!” Tykkään tuosta! Espanjalaiset sanovat ”Assept”. Kun minä olin lapsi, me ihmettelimme, miten Gibson-kitaran nimi sanotaan. ”Dzibson?”

1970-luvun puolivälissä Saksan Solingenissa perustettu Accept nappasi nimensä bluesrockbändi Chicken Shackin levyltä. Seuranneen kymmenen vuoden aikana Accept levytti paksun tukun klassikoita, joiden vaikutus metallin kehitykseen on kiistaton.
Russian Roulette -albumin (1986) jälkeen Acceptin ja laulaja Udo Dirkschneiderin tiet erosivat. Tuhti vokalistijässikkä kuitenkin palasi bändiin 90-luvulla kolmen albumin ajaksi.

Sen jälkeen Dirkschneider ei enää halunnut levyttää uutta materiaalia. Accept olisi voinut helposti muuttua tribuuttibändiksi itselleen ja kiertää nostalgiarockfestivaaleilla soittamassa vanhoja klassikkoja vanhoille faneille. Wolf Hoffmann ei mene vannomaan, etteikö olisi tyytynyt siihenkin, mutta tyytyväinen hän ei olisi ollut.
– Olisin kyllä halunnut enemmän. Menneisyyden uudelleen eläminen on tylsää. Asiat pitää tehdä kunnolla tai ei ollenkaan. Haluan Acceptin olevan aktiivinen bändi ja kiinni tässä päivässä. Matkan pitää jatkua eteenpäin.

Uusi luku Acceptin tarinassa alkoi vuonna 2010. Bändi julkaisi Blood of the Nations -albumin amerikkalainen laulaja Mark Tornillo keulassaan, ja levystä tuli yllättävä myynti- ja arvostelumenestys. Kuolleelta näyttänyt heviraakki oli yhtäkkiä vitaalisempi kuin vuosikymmeniin.
– Minä ja basistimme Peter Baltes halusimme jatkaa Acceptin perinteitä vahvalla, uudella, modernilla musiikilla, Hoffmann sanoo. – Mark teki siitä mahdollista. Hän iski sen kipinän, josta tämä aikakausi alkoi.

KAPINASTA

Ennen Blood of the Nationsin ilmestymistä Accept oli tehnyt vain yhden albumin ilman Udo Dirkschneideriä. Vuonna 1989 ilmestyneellä Eat The Heatilla lauloi komea amerikkalainen David Reece. Eat the Heat jäi aikansa kuvaksi. Rockkukko-Reecen Accept-tatuointi kirvelsi vielä, kun hän jo sai potkut.

Aikansa kuva on myös Eat The Heatin biisi Generation Clash, joka kertoo hevinuorison kapinasta. Toisin kuin ennen, nykyisin metallista voi innostua vanhempiensa levyhyllyä tutkimalla. Jos isä, äiti ja lapsi kuuntelevat Possessedia, kyse ei voi olla ikäpolvikapinasta.
– Hämmästelen tuota usein lavalla, kun katson yleisöä, Hoffmann sanoo. – Siellä 16-vuotiaat ja 60-vuotiaat diggailevat meitä kylki kyljessä. Generation Clash kertoi siitä, kuinka minun sukupolveni kapinoi vanhempia vastaan. Sellaista ei enää tapahdu. Keikoillamme käy kokonaisia perheitä.

Acceptin toinen, vuonna 1980 julkaistu albumi oli nimeltään I’m a Rebel, ”olen kapinallinen”. Onko metallissa enää kapinaa jäljellä?
– Ei siinä mielessä kuin ennen. Hyvä vain, ettei musiikkia oteta enää niin kuolemanvakavasti. Muistan sellaisen ajan, kun piti olla joko Iron Maiden -fani tai AC/DC-fani – molempia ei saanut olla! Nykyisin musiikista pidetään musiikin vuoksi. Ei ole nyrkkitappeluja siitä, kenen joukoissa seisoo.

Siltikin hevibändit irvistelevät niitti- nahka- ja denimasuissaan aivan yhtä rajusti kuin 80-luvun taitteessa.
– Sellainen pitää maustaa ripauksella suolaa. Me heilutamme nyrkkejämme, mutta ei se ole totista touhua. Manowarin kaltaisille bändeille naureskellaan, koska niillä ei ole huumorintajua – tai siis ainakin ulospäin näyttää, ettei ole.

Sinä olet itse asiassa poikkeus sääntöön. Kun nouset lavalle, kasvoillesi nousee iso hymy.
– Minä nautin tästä niin paljon. Saan kiertää maailmaa, tavata faneja ja soittaa musiikkia, josta pidän. Se on lahja, jota osaan arvostaa enemmän kuin koskaan. Accept soittaa klassista kamaa, joka kiehtoo minua. Mutta loppujen lopuksi se on vain musiikkia. Ei tässä yritetä muuttaa maailmaa tai keksiä lääkettä syöpään.

TEKEILLÄ KLASSIKKO

Accept tunnetaan saksalaisena bändinä, mutta nykyisin vain kitaristi Herman Frank asuu siellä. Rumpali Stefan Scwartzmannin koti on Sveitsissä. Peter Baltes asui pitkään Pennsylvaniassa, Tornillo majailee New Jerseyssä, ja Wolf Hoffmann on ollut Nashvillessa jo parikymmentä vuotta.

Acceptin uinuessa Hoffmann toimi ammattivalokuvaajana. Nyt kuvauskeikat ovat kitaristille sivutoiminen työ, jolla saa nollattua pään musiikista.

Hoffmann kuvailee Nashvillea kauniiksi kaupungiksi, jossa musiikkia on kaikkialla. Hän ei ole sisällä Nashvillen skenessä, mutta viihtyy kaupungissa loistavasti.
– Pidin aina Amerikasta ja halusin asua siellä. Los Angeles ja New York tuntuivat liian isoilta. Nashville on täydellinen kaupunki minulle. Peter muuten muutti Nashvilleen pari kuukautta sitten. Hän tulee meille tunnin päästä, ja me jatkamme uusien biisien tekemistä. Nyt voimme nähdä vaikka joka päivä!

Acceptin kannalta on tärkeää, että Hoffmann ja Baltes ovat tekemisissä. He kirjoittavat nykyisin bändin uudet kappaleet, ja Tornillo työstää laulumelodioita ja tekstejä. Kiertueen alla bändi kokoontuu jossain päin maailmaa, treenaa hiukan, ja sitten mennään.

Tällä hetkellä uusi Accept-levy on esituotantovaiheessa, jossa tehdään biisejä ja mietitään sovituksia. Bändi toivoo saavansa oman työnsä tehdyksi alkuvuodesta 2014, ja julkaisu on sitten levy-yhtiön asia.
– Eiköhän tästä tule klassikko, Wolf Hoffmann arvioi varovasti. – Tällä kertaa emme hosu. Käännämme jokaisen nuotin ympäri kaksi kertaa ennen kuin asetamme sen paikalleen.

– Olemme tehneet myös levyjä, jotka eivät sovi Acceptille. Toisinaan täytyy kokeilla tajutakseen, mikä toimii ja mikä ei. 90-luvulla monet bändit tekivät kaikenlaisia kokeiluja ja yrittivät laajentaa soundiaan. Useimmat niistä ovat palanneet tyyliin, josta ne alun perin tunnetaan. Se on kaksiteräinen miekka. Jos ei koskaan muutu, ihmiset sanovat, että tuo bändi vain toistaa itseään. Jos muuttuu, valitetaan, että tuo bändi ei kuulosta itseltään, emme me tuollaista halua kuulla.

Hoffmann kertoo, että Accept kerää materiaalia historiikkia varten. Fanit lähettävät bändille kaikenlaista materiaalia, kuten kuvia, tarinoita ja videoita. Vielä ei ole selvää, toimitetaanko niistä kirja vai dvd.

Jos Acceptista tehtäisiin kirja, mitä sen takakannessa lukisi?
– Se on kirjailijan asia, mutta hurja tarinahan tästä tulisi. Mieti nyt sitäkin, että neljä vuotta sitten me kaikki elimme omaa elämäämme kuka missäkin. Olimme käytännössä eläkkeellä bändihommista. Sitten kuulimme Markista, ja Accept alkoi kutsua meitä, ja tässä sitä nyt ollaan. En olisi ikinä uskonut, että tällaista vielä tapahtuu.

ARI VÄNTÄNEN

SAKSALAISET TULEVAT

The Scorpions tekee marraskuussa kolmen keikan Suomen-kiertueen. Accept lämmittelee maanmiehiään Helsingin Hartwall-areenan konsertissa 13.11.
– Emme ole koskaan ennen soittaneet samalla keikalla The Scorpionsin kanssa. Tähtien täytyy olla nyt oikeassa asennossa, Wolf Hoffmann myhäilee.

Milloin kuulit The Scorpionsista ensi kerran?
– Kävin sen keikalla 70-luvulla, kun olin vielä teini. Olen aina ollut kova Scorpions-fani. Ihailen ja kunnioitan sitä, miten paljon se bändi on saavuttanut. Se oli ensimmäinen bändi, joka pääsi Saksasta kansainväliselle uralle. Rudolf Schenker on esikuvani bändiliiderinä.

Tunnetko Scorpionsin jäsenet?
– Tunnen toki. Tutustuimme 80-luvulla, kun teimme levyjä Dierks-studiolla Kölnin lähellä. The Scorpions oli usein samaan aikaan siellä kuin mekin, ja meistä tuli kavereita.
– Käyn aina katsomassa Scorpionsia, kun se soittaa Nashvillessa tai missä nyt milloinkin olen.

The Scorpions soittaa myös 15.11. Seinäjoki Areenalla ja 16.11. Ouluhallissa. Noilla keikoilla Accept ei ole mukana.

Kommentointi on suljettu.