Tommi Liimatta

Ahkera jätkä

Sue 9/2013

Tommi Liimatta tekee äänistä, sanoista ja kuvista taidetta, joka ei vaarina vituta.

Vuoden vaihteessa saattaa olla epäselvää, millä seuraava vuosi eletään. Katselin kerran huvikseni, mitä hommia olisi tarjolla. Eihän minua oteta mihinkään vaikka hakisin. Turha yrittää kerrossiivoojaksi. Pitäisi olla hygieniapassi ja kahden vuoden työkokemus. Maahanmuuttajan pitää olla tohtori, että pääsee Suomessa siivousalalle.

Ja kuka ottaa vanhan mulukun töihin? Vaikka haalari istuu, niin hetihän sen näkee, että kun mies on näin kauan vältellyt töitä, niin jotain vikaa siinä täytyy olla.

Pistin veroilmoitukseen pitkään ammatiksi ”muusikko”. Se alkoi tuntua oudolta, koska mulla ei ole soittajan identiteettiä. Olen biisintekijä, mutta en haaveile kitaroista tai laitteista. Viime aikoina olen ilmoittanut ammatiksi ”kirjailija-muusikko”. Taiteilija-ammattejahan nuo ovat, ei siitä ympäri pääse.

Päätös alkaa taiteilijaksi tehdään, kun hylätään kaikki muut vaihtoehdot. Minua kiinnostaa ääni, sana ja kuva. Joku voi sanoa, ettei muusikko voi tehdä sarjakuvaa eikä soittaja kirjoja eikä kirjailija soittaa. Miksi ei? Jos ideoita on, niin siitä vain tekemään.

Kun huonosti maksetaan, pitää tehdä paljon ja koko ajan. Parhaimmillaan olen tehnyt kolmen vuoden sisällä yksitoista julkaisua. Silloin tuli tehtyä 70-tuntista viikkoa. Olisin tehnyt enemmänkin, mutta oli pakko nukkua.

ÄÄNI

Synnyin Kemissä. Me asuttiin silloin Tervolassa. Sieltä muutettiin Örnsköldsvikiin ja sieltä Pietarsaareen, jossa menin kouluun.

Ala-asteella minut tunnettiin pilapiirtäjänä. Myin piirroksia 70 pennillä muille oppilaille. 12-vuotiaana aloin suunnitelmallisemmaksi sarjakuvapiirtäjäksi. Tein omaa lehteä ja toin uudet numerot luokan tyyppien luettavaksi.

Olin musiikkiluokalla. Kun olin viidennellä, meidän luokan tytöillä oli bändi. Me katsottiin Kuoppamaan Janin kanssa, että mitä helvettiä, kyllähän meilläkin pitää olla bändi, jos noillakin on. Mulla ei ollut mitään tajua biisien tekemisestä, mutta aloin tehdä niitä heti. Me perustettiin The Fireballs ja tehtiin välittömästi kasetti. Sillä oli omia biisejä ja Kissin Crazy Crazy Nights ja virsiä rääyttiin. Vaikka biisien välissä vittuiltiin likoille tyyliin ”on teillä paska bändi, oot sä Leena ihan hyvä rumpali”, tytöt tykkäsivät kasetista. Me tajuttiin, että kohta me ollaan yhtä kuuluisia kuin Kiss.

Vuonna 1990 muutin Rovaniemelle. Päätin etsiä heti jätkät, joiden kanssa perustan kasettibändin. Ysiluokan alkaessa Absoluuttinen Nollapiste oli jo kasassa. Me opittiin asioita yhdessä, innostettiin toisiamme ja ruokittiin toistemme orastavaa lahjakkuutta. Nollapisteen pitää edelleen koossa se sama asia, luova yhdessäolo. Me saadaan siitä paljon. Jokainen jätkä on innoissaan, kun mennään studioon tai keikalle.

Meillä ei ollut tulevaisuutta Rovaniemellä. Siellä on avaria tyyppejä, mutta yleinen ilmapiiri ei ollut suotuisa. Lukioaikoina kaikki Nollapisteen jätkät olivat sitä mieltä, että lähdetään Helsinkiin tai Tampereelle. Muutin Tampereelle vuonna 1996. Nykyään me asutaan eri kaupungeissa, ja bändi tekee kahdettatoista albumia. Pisara ja lammas 2 ilmestyy ensi vuonna.

Olen tehnyt kaksi soololevyä. On mukavaa soittaa muidenkin rovaniemeläisten kuin Nollapisteen jätkien kanssa. En ole mieleltäni soittaja, mutta oman soiton purkittaminen on joskus hauskaa. Ja eiväthän rahvaanomaisimmat biisini emoyhtyeen materiaalilta kuulosta.

SANA

Mulla on kierrekantinen A4-muistikirja työpöytäkirjana. Jos päätän, että joku idea tulee vasta vuoden 2019 levylle, niin nakkaan sen kirjaan odottamaan oikeaa aikaa.

Sanoitusten lisäksi olen kirjoittanut neljä romaania, muita kirjoja ja sarjakuvakäsikirjoituksia. Tekstiäni yhdistää musta asenne. Pikimustin huumori tislautuu useimmiten sarjakuviin. Sarjakuva saa olla hauska, mutta biiseissä sanaleikkien pistely tuottaa huonoa juicea. Myös yksityiskohtien osoittaminen on tyypillistä minulle. Apurahat ovat sitä varten, että on aikaa tarkkailla maailmaa.

Kun Nollapisteen ekat levyt tehtiin, minulla ei ollut eväitä kertoa tarinoita. Siksi vanhat tekstit ovat täynnä nopeita leikkauksia. Kun ei kykene kirjoittamaan pitkää ja ehjää, täytyy yhdistellä pieniä juttuja. Tiheään leikattu musiikkivideokin voi olla kiinnostava, mutta oli silti hyvä tajuta, että taidot olivat puutteelliset. Ei tullut kirjoitettua huonoja tarinoita. Ismo Alanko kuulemma poistaa tekstistä parhaan rivin. Minä laitoin aikoinaan pelkkiä parhaita rivejä peräkkäin. Sillä lailla tuli parhaat biisit.

Biisien tekeminen on nykyään hitaampaa kuin ennen. Yhden kohdan mahdollisimman tiukaksi kirjoittaminen voi kestää monta päivää. Jokaisen rivin pitää istua paikalleen painotuksiltaan ja sisällöltään. Pitää tehdä tarkasti, ”ettei vaarina vituta”, kuten Juuso Nordlund sanoo.

Olen myös toimittanut kirjoja. Pahkasika-kokoelmakirjan koostin kuukaudessa. Tein sen kännissä ja krapulassa, koska niissä tiloissa ne jutut on tehty ja niissä niitä luetaan. Se oli helppo homma, koska minulla on pitkä yhteinen historia sen julkaisun kanssa.

Toimittaja Veikko Ennalan artikkeleista olen koostanut kolme kirjaa. Aloin kerätä hänen juttujaan vuonna 1996. Olen kuluttanut niihin helvetinmoisen summan. Kirjoja varten jokainen juttu piti kirjoittaa uudelleen koneella. No, siitä sai puhtaaksikirjoituspalkkion. Raha on yksi syy toimitustöiden tekemiseen, mutta ei ainoa. Popkulttuurin saralla riittää kiinnostavaa antologisoitavaa.

KUVA

Picasson teosten näkeminen Lontoossa alkoi vituttaa. Miksi se on niin huolimaton jätkä? Eikö olisi voinut väkevämmin piirtää tuota viivaa? Onko pakko tehdä noin paskasti?

Itse en ole pitänyt taidenäyttelyä. En tykkää niistä. Esillepanossa on kaikkea liikaa, sieltä haluaa juosta nopeasti helevettiin. Taidekirjoissa saattaa olla värit perseellään, mutta minusta niitä on miellyttävämpää katsoa.

Lähes kaikki maalaamani taulut ovat olleet tilaustöitä. Teen pohjan lyijykynällä akvarellipaperille. Sitten täytän vaaleat pinnat, tummat pinnat ja lopussa rajaan mustalla tai valkealla. Käytän tosi vähän vettä. Rovaniemellä kuvaamataitopainotteisessa lukiossa maalasin Nollapisteen Neulainen Jerkunen -levyn kantta, kun tajusin, että ei vesivärimaalauksessa mitään vettä tarvita. Pigmenttinen meininki on parempi.

Mulla on Suomen parhaat sarjakuvakäsikirjoitukset, mutta en ole paras sarjakuvapiirtäjä. Toisaalta kuka tahansa voi oppia soittamaan tai maalaamaan viikonloppukurssilla. Näkemys on toinen asia.

Taide rikastuttaa ihmisten elämää avaamalla uuden näkökulman tai jäsentämällä asioita. Taiteen ei tarvitse ottaa kantaa, mutta jos se kykenee siihen tuoreella tavalla, niin ei se kiellettyä ole.

Minulla on nelivuotias poika. Keikkavuosien aikana minuun oli tarrannut lujasti kyynisyys. Lapsen tultua se suli pois. Lapsi rikastuttaa elämää ja sen hoitaminen on paljon kevyempää hommaa kuin kirjoittaminen. Lapselta saa myös hyviä sanoituspätkiä. Se on niin psykedeelistä kamaa, että Nollapisteen ekat levyt jäävät toiseksi.

Vaimo sai Helsingistä töitä keväällä 2010. Asumme pääkaupungin lähiössä. Keskustaan meneminen on kuin ulkomailla kävisi. Lakkasin kapakoissa käynnin, kun tuli tupakkalaki ja paikat muuttuivat epäviihtyisiksi. Muutenkin inhottaa roikkua tyhjän panttina mukin ääressä. Mieluummin teen jotain projektia. Minulla on tavoitteita, ja teen niiden eteen jatkuvasti töitä. Sillä lailla ne etenevät. Nyt ilmestyi Rautanaula-romaani, ensi vuonna tulee kirja nimeltä Jeppis.

Joskus istuskelen parvekkeella comboaterian eli pikkuoluen ja Jallu-mukin kanssa. Kun on yksin parvekkeella, on paras meno ja parhaat tyypit. Enkä soittele enkä pane tekstiviestiä.

ARI VÄNTÄNEN

Tommi Liimatta
S. 14.1. 1976 Kemissä, asuu Helsingissä
Muusikko-kirjailija, kuva- ja sarjakuvataiteilija
Absoluuttisen Nollapisteen laulaja-kitaristi ja biisintekijä
Julkaissut kaksi soololevyä ja 11 Absoluuttinen Nollapiste -albumia
Naimisissa, 4-vuotiaan pojan isä
Ajankohtaista: neljäs romaani Rautanaula (Like)

Kommentointi on suljettu.