Sosiaaliset mediapaineet

Tomi Tuominen

Sue 9/2013

Yläkoulussa kovat jätkät alkoivat välitunneilla käydä koulun takana metsässä tupakalla. Pikkuhiljaa sinne raahautuivat myös vähemmän kovat jätkät syljeskelemään, imemään poskisavuja ja kiroilemaan vaivautuneesti. He halusivat epätoivoisesti olla kovia jätkiä, vaikka asiat kotona olivatkin ihan kohdillaan. Isä oli hyvissä töissä, ei ryypännyt eikä lyönyt vyöllä perseelle viikonloppuisin. Muutenkin perheonni kukoisti. Silti nämä wannabe-kovikset halusivat bondata koulun pahojen poikien kanssa, kuulua jengiin, tulla hyväksytyiksi.

Huuleen tungettiin tykillinen nuuskaa ennen tunnin alkua ja sitten huimausta valitellen poistuttiin pahoinvoivina luokasta kotiin. Kovat jätkät ja eritoten heidän liehittelijänsä olivat lopulta pelkkää pintaa. Epävarmoja mammanpoikia, jotka eivät uskaltaneet olla omia itsejään vaan hakivat turvaa isommasta joukosta.

Ei siinä mitään, oli meillä nörteilläkin oma jengimme, joka piti yhtä ja kerääntyi koulupäivän jälkeen pelaamaan roolipelejä, vatkaamaan joystickiä tai katsomaan splatter-elokuvia.

Sosiaaliset paineet aloittaa tupakointi tai juopottelu eivät koskaan yltäneet meidän nörttiporukkaamme asti. Ei meillä ollut tarvetta viettää välitunteja varjoisassa metsässä kiviä potkiskellen ja kulmia kurtistaen. Meidän sylkirauhasemme eivät erittäneet niin paljon limaa, että meidän olisi tarvinnut mennä sitä erikseen suistamme poistamaan. Me olimme vain tyytyväisiä, kun pahikset olivat keskenään koulun takana. Saimme kerrankin olla rauhassa.

Yhtenä päivänä poljin tapani mukaan kirpputorille ja löysin sieltä kasan saakelin hyviä  cd:itä pari euroa kappale. Innoissani löydöstäni päivitin Facebook-statustani, vaikka melkein tiesin jo kirjoittaessani, miten siinä tulisi käymään. Hetken päästä ilkkumaan ilmestyikin helsinkiläistynyt vanha kaveri. ”Cd:ssä on tulevaisuus” ja muut kevyen ivallisiksi tarkoitetut lauseet lentelivät. Statukseni alle linkattiin huuto.net -ilmoitus, jossa kohtalaisen tunnettu helsinkiläinen graafinen suunnittelija myi koko cd-kokoelmansa pois huuto.netissä. ”Osta noi kans.”

Inhoan sydämeni pohjasta sanaa ”hipsteri”, mutta en keksi tähän hätään parempaakaan kuvaamaan ihmisiä, jotka tekevät tietynlaisia kulutusvalintoja ja edellyttävät muita tekemään samanlaisia valintoja ja haluavat määritellä itsensä individualisteiksi, mutta lopulta toimivat kuin pahimman sortin laumasielut.

He ovat aikuisiän ”kovia jätkiä”, joihin kaikki haluaisivat liittyä. ”Vinyyli on tosi hyvä, kasetti on siististi retro, minidisc on ironisen fantsu aivan kuten minun kitukasvuiset kalapuikkoviikseni, digi on tätä päivää, mutta CD on niin out. Kaikkienhan se pitäis tietää. Kuka dorka ostaa nykypäivänä cd:itä?”

Minä. Minä ostan cd:itä. Minä ostan vinyyliä. Minä ostan vaikka muistitikkuja, jos niissä vain on musiikkia, jota haluan kuunnella. Suokaa anteeksi kiivastumiseni, mutta mikä ihme siinä on, että musiikkia ei saa kuunnella haluamastaan muovilirpakkeesta? Minulle biisit menevät kaiken ulkokohtaisen edelle. Aivan sama, mikä fyysinen formaatti on. Saan väristykseni musiikista, en sitä sisältävistä esineistä. Rakastan seiskatuumaisia, mutta mikäli löydän kirpputorilta cd-sinkun puolella eurolla ja se sama biisi maksaa vinyylinä divarissa 8 euroa, niin valitsen epätrendikkään cd-sinkun joka ikinen kerta. Totaalinen typeryshän minä olisin, ellen näin tekisi.

Leikkikentän lait ovat palanneet takaisin elämääni sosiaalisen median kautta. Kovat jätkät tilaavat vinyyliä ulkomailta ja heitä liehittelevät wannabe-kovikset pyrkivät tekemään samoin. Jos sinä et tee samoin, olet hylkiö ja nörtti, joka ei kuulu jengiin ja jota pitää hieman pilkata.

Kovikset myyvät cd-kokoelmiaan kilpaa pois ja meikäläisellä, kaikkiruokaisella musiikinkuluttajalla, on kerrankin kissanpäivät. Levyt maksavat kalleimmillaan kolme euroa ja kaikki se kama, joka on jäänyt itseltä aikoinaan ostamatta löytyy nyt divarien alelaareista, huuto.netistä ja kierrätyskeskuksista. Kaiken lisäksi saan levyt helposti syötettyä iTunes-kirjastooni ja sitä kautta jokapäiväiseen käyttööni työkoneelleni. Samaa ei hyvällä tahdollakaan voine sanoa vinyylistä.

Kirpputorilta tällä kertaa ostamani levyt olivat kolme levyä Blurin alkupään tuotantoa, David Bowien tuplakokoelma ja Absoluuttisen Nollapisteen debyytti. Koko pino maksoi yhteensä 9,5 euroa ja samaan hintaan sain helposti digiversiot koneelleni. Vertailun vuoksi samat levyt vinyylinä olisivat maksaneet keskimäärin 20 euroa kappaleelta Discogsista tilattuina, ja Neulainen Jerkunen olisi jäänyt kokonaan ostamatta, koska siitä ei edes ole olemassa vinyylipainosta.

Olenko minä tyhmä, kun ostin alle kympillä samat levyt + digiversiot, joista kovat jätkät olisivat joutuneet maksamaan 80 euroa plus postikulut ja jäisivät silti yhtä levyä vajaaksi? Olisinko minä ylpeämpi, kun kaverit tulisivat käymään ja näkisivät Blurin levyt vinyylihyllyssäni sen sijaan, että näkevät ne cd-hyllyssäni.

Vaikea sanoa. Ainakin tiedän, että keksin sille ylijäävälle reilulle 70 eurolle parempaakin käyttöä kuin oman hataran minäkuvani pönkittämisen.

Tomi Tuominen on turkulainen tiskijukka, joka ajelee fiksipyörällä viikset tuulessa lepattaen ympäri kaupunkia ja heristää etusormeaan kaikille, jotka eivät elä niin kuin hän.

Kommentointi on suljettu.