Pariisin kevät

Pieni punainen albumi

Sue 9/2013

Arto Tuunela halusi Pariisin Kevään neljännelle, Jossain on tie ulos -albumille äkäisyyttä, uhkaavuutta ja ennen kaikkea punaisuutta. Tuunela puhui Suelle menestymisestä, alitajunnasta ja Smashing Pumpkinsista.

On elokuun loppu Helsingin Kalliossa. Karhupuiston puut pitävät epätoivoisesti kiinni lehtiensä vihreydestä, mutta kaikki muu tuntuu jo luovuttaneen. Syksy on täällä.

Tilaan lippakioskista kahden ja puolen euron hintaisen kahvin ja alan etsiä katseellani tuttua hahmoa puistoon pystytettyjen pöytien joukosta. Tehtävä on helppo. Selin minuun istuu mies, jolla on yllään virttynyt neule. Hän on keskittynyt lukemaan. Pitkät hiukset valuvat avoimina olkapäille. Näkymässä on mannermaista proosallisuutta: alkava syksy, katukahvila, puisto ja kirja.

Siinä istuu Arto Tuunela,  joka on paremmin tunnettu Pariisin Kevät -nimen takaa. Mies, joka on vastuussa sellaisista kaikkien tuntemista pop-hiteistä kuin Pikku Huopalahti, Tämän kylän poikii ja Kesäyö. Vaikka kappaleet ovat vallanneet kotimaisen radion, saa Tuunela lukea romaaniaan rauhassa. Kukaan ei nyi hihasta tai pyydä nimikirjoituksia.

Lähestyn Tuunelaa. Esittäydymme. Paljastuu, että romaani jota hän lukee, on Carlos Ruis Zafónin Enkelipeli.

- Tää ei oo kauheen hyvä, mutta sen verran viihdyttävä, etten viitsi enää lopettaa, Tuunela arvioi.

Jotenkin juuri Zafón istuu täydellisesti kuvaan. Hän on suosittu espanjalainen kirjailija, jonka teokset sijoittuvat Barcelonaan. Niissä kaupunki esittäytyy yhtäältä täysin realistisena. On tapaspaikkoja, kulttuurimonumentteja ja kirjakauppoja. Mutta realistisen pinnan alla piilee mystisiä kauhu- ja jännityselementtejä, kuten haudan takaa kostamaan palanneita aaveita. Lukijalle ei aina ole selvää, mikä on totta ja mikä ei.

Sama pätee myös Pariisin Kevään musiikkiin, jota Jarkko Fräntilä kutsui osuvasti  ”maagiseksi realismiksi” haastatellessaan Tuunelaa yhtyeen edellisen Kaikki on satua -albumin ilmestyessä vuonna 2012 (Sue 2/2012). Pariisin Kevään kappaleet ovat usein varsin radioystävällisiä nerokkaita pop-lauluja, mutta niiden äänimaailmassa on kummaa unenomaisuutta. Juuri kun kuulija luulee saavansa niiden sanoituksista kiinni, karkaavat ne yllättävän kielikuvan jäljiltä jälleen tavoittamattomiin.

Suomalaisiin tämä mystiikka puree. Yhteistä Pariisin Kevään ja Zafónin välillä onkin myös suosio. Vaikkei viimeksi mainittu olekaan myynyt miljoonia kuten kirjailija, ovat kaksi Pariisin Kevään edellistä albumia ylittäneet kultalevyn rajan. Tuunela suhtautuu menestykseen vaatimattomasti.

- Se, että pääsee soittamaan keikkoja hyvien tyyppien kanssa, tuntuu tosi mahtavalta, mies myöntää. – Mutta jos on lukenut vaikka A.W. Yrjänän ”Suosikkiartistin huippuliksat” -kolumnin (Rytmi 3/2013), ymmärtää ettei esimerkiksi keikkailu ole mitään ”rämpyti rämpyti, rahat pois ja tullaan rikkaiksi” -meininkiä.

TIE VAPAUTEEN

Pariisin Kevään syyskuussa ilmestyvä neljäs albumi on nimeltään Jossain on tie ulos. Se on kiinnostava nimi. Jos jossain on tie ulos, tarkoittaa se, että kyseisellä hetkellä ollaan vielä jonkin sisäpuolella. Levyn teeman kokoava nimi heittää sen kappaleiden ylle klaustrofobisen varjon. Minkä sisälle Tuunela on jäänyt?

Katsotaanpa. Viimeinen päivä -avausraidalla Tuunela laulaa, miten ”metsä on vaihtunut hotellin käytäviksi”. Peittävää kohinaa -päätöskappaleella kuullaan puolestaan fraasi ”Vilkutan sulle tv:ssä”. Lauseet tuntuvat käsittelevän tähteyden sivuvaikutuksia ja kiertuemuusikon arkea. Tunnelma on ahdistava ja itsestään vieraantunut. Onko itse Pariisin Kevät jotain, josta Tuunela haluaa ulos?

- Ei todellakaan! Nimi on ennemmin eksistentiaalinen ajatus kuin piiloviesti siitä, että bänditouhu olisi alkanut vituttaa, Tuunela selittää. – Levyn tarinoiden taustalla on fiilis siitä, että mitä tahansa tekeekin, on aina jotenkin itsensä vankina.

Kyseessä ei siis ole tavallinen tarina siitä, miten artistin suosio kasvaa ja alun hauskuus ja iloinen luomisvimma katoavat?

- En ole vielä siinä pisteessä. Se pistehän koittaa aina tavalla tai toisella ja sen tajuaminen on tärkeää, Tuunela myöntää ja palaa vielä miettimään edellisen kysymyksen  herättämiä ajatuksia: – Jokainenhan ymmärtää, että elämällä on päätepiste. Kun sitä alkaa miettiä, niin kyllä siinä, vittu, pari laulua syntyy. Ei tällä levyllä siis mistään valaistumispaskasta ole kyse.

Herää tunne, että Tuunelalla on kielensä päällä sana ”luomispakko”. Sitäkö kaikella tällä ulospurkautumisella tarkoitetaan?

- Sanotaan, että mä etsin jatkuvasti tietä inspiraatioon. Se ei löydy sohvalta tai päihteistä, mies vastaa.

Tuunela sanoo inspiroituvansa sen sijaan esimerkiksi alitajunnasta, todellisuuden rajatiloista ja paranormaaleista ilmiöistä. Viittaukset vaikuttavat luontevilta. Pariisin Kevään musiikkiin on aina liitetty sana eskapismi, todellisuuspako. Tuunelaa se ei haittaa. Hänen mukaansa rationaalisuus ja determinismi ovat yhteiskunnassamme yliarvostettuja.

- Mielenterveyden kannalta on tosi tärkeetä, että pyrkii kokemaan asioita, ei vain ymmärtämään niitä, hän sanoo. – Suomessa maagiset kokemukset rajoittuvat viikonlopun lärveihin. Tämän levyn sanoma on, että muitakin tapoja löytyy.

Olemme uppoutuneet keskustelemaan mielenterveydestä ja alitajunnasta. Yhtäkkiä hätkähdämme Kallion paloaseman ovista sireenit päällä kiihdyttäviä paloautoja. Niiden kaikottua on kysyttävä: onko laulunkirjoittamisella Arto Tuunelalle terapeuttisia piirteitä?

- Aivan varmasti on, hän myöntää. – Alitajuiseen yhteyden saaminen on koko itseilmaisun syy. Siihen kun ei voi saada yhteyttä vain numerosarjaa näppäilemällä.

MACHINA EX MACHINA

Kaikki on satua -albumin suurin hitti oli nimeltään Kesäyö. Tekeekö syyskuun julkaisupäivämäärä Jossain on tie ulos -levystä syysalbumin?

- Ei. Suurin osa biiseistä syntyi keväällä, muusikko toteaa. – Tämä on punainen albumi.

Sellainen on ainakin sen räiskyvä levynkansi, johon on taiteiltu kolibri.

- Punainen symboloi elämää, kuolemaa, rakkautta ja vihaa, Tuunela avaa. – Ennen kaikkea halusin, että kansi erottuu. Etsin myös kappaleisiin uutta äkäisyyttä. Keikoilla oli tullut fiilis, että pitää tehdä seuraavaksi nopeampaa kamaa.

Äkäisyyttä Tuunela lähti tavoittelemaan yhdessä taustabändinsä kanssa, johon kuuluvat esimerkiksi Rubikista tutut Artturi Taira ja Jussi Hietala. Ennen levytyssessioita kuusihenkinen ryhmä sovitteli kappaleita ”bändileirillä” luonnon helmassa aamusta iltaan. Tavoitteena oli tavoittaa äkäisyyden lisäksi entistä bändimäisempi sointi. Vaikka esimerkiksi Rubikin nokkamies  Tairalla on selvästi vahva näkemys siitä, mitä pop-musiikin tulisi olla, eivät miesten egot juuri kolahdelleet tiiviinkään yhteistyön myötä.

- Parempi niin, että jengillä on vahvoja näkemyksiä, kuin että kaivelllaan nenää eikä saada mitään aikaan, Tuunela sanoo. – Olimme kaikki sitoutuneita vain yhteen haasteeseen: miten tehdä mahdollisimman hyvä levy.

Siinä tavoiteltaessa koko yhtyeellä oli yhteinen suunnannäyttäjä: Smashing Pumpkinsin Machina / The Machines of God -albumi. Tuunelan mukaan albumia kuunneltiin autossa matkalla bändileirille Joensuuhun. Jos sessioissa ajauduttiin hankalaan sovitustilanteeseen, kaivettiin hihasta Machina-kortti.

- Pidän suunnattomasti sen levyn voimakkaista särökitaroista, runsaista syntetisaattoreista ja  äänivalleista, Tuunela paljastaa. – Jos kappaleen sovittamisessa on ongelmia, niin paljon sähkökitaraa lujalla ja isolla säröllä on usein aika toimiva ratkaisu.

Ennen kaikkea Tuunela vaati albumille surinaa kliinisen ja kiillotetun jytinän sijaan. Siinä onnistuttiin. Albumi kuulostaa paikoin suureelliselta ja avaralta, kuten kaikuisalla Seisminen järistys -kappaleella. Juuri siltä, miltä ulos purkautuva paine, huojentuva ihmismieli tai satimesta vapautuva kolibri kuulostaa. Paikoin levyn korostuva elektronisuus tuo puolestaan mieleen tuon satimen aiheuttaman ahdistuksen, kuten esimerkiksi Lähde-raidalla.

Karhupuiston päivä muuttuu illaksi ja levyn soundista puhuessa alkaa tulla kylmä. On kuitenkin vielä kiinnitettävä huomio avainsanoihin, jotka Tuunela liittää uuteen albumiin: punaisuus, alitajunnan vääristyneet kuvat, äkäisyys. Varsin aggressiivista.

- Näissä fiiliksissä! mies naurahtaa. – Jotta taideteokselle saa omaleimaisen luonteen, ja jotta sen saa heijastamaan tiettyjä fiiliksiä, on usein korostettava ja karrikoitava omia, senhetkisiä tunteitaan. Tällä kertaa ne olivat tämänkaltaisia.

Joonas Kuisma

LA 19.10.2013 Klubi, Turku

REFERENSSINÄ BAD SEEDS

- You got the motherfucking vinyl.

Nick Cave osoittaa Flow-festivaalien päälavalta fania, joka on konsertin alkuvaiheessa huutanut omistavansa Push The Sky Away -albumin vinyyliversion. Äärikarismaattisen laulajan takana maailman paras taustabändi The Bad Seeds soittaa Stagger Lee -kappaleen viettelevää sointukiertoa. Intensiteetti on vavahduttava. Ihmiset kuuntelevat hypnotisoituna. Ilmassa väreilee eroottinen jännite. Kaikki haluavat tuon seksikkään rockjumalan. Tai ainakin kaikki haluavat olla kuin hän. Itsevarma. Voimakas. Elegantti. On käynnissä Suomen festivaalikesän paras keikka. Arto Tuunelaa vain ei siellä näy.

- Harmittaa ihan helvetisti, että missasin sen keikan, Tuunela myöntää. – Diggaan todella paljon siitä uudesta albumista. Se on jäätävä levy, jonka kaltaista yksikään nuorukainen ei vain voi tehdä.

Tuunela ei myönnä olevansa mikään suunnaton Nick Cave -fani, mutta sen verran Caven musiikki on häneen vaikuttanut, että uuden levyn Viimeinen päivä -avausraidan työnimenä kulki ”Bad Seeds”.

- Yleensä valitsen biisien työnimiksi jotain mahdollisimman naurettavaa. Tällä kertaa oikeasti käytin The Bad Seedsiä kappaleen referenssinä, Tuunela kertoo. – Kuten sanottua, halusin levylle uhkaavaa ja äkäistä soundia. Kuka tekisi pelottavaa ja häikäilemätöntä, mutta samalla tosi runollista kamaa yhtä hyvin kuin Cave?

Vaikka Flown keikka jäikin väliin, on Caven kuuluisa karisma tuttu myös Tuunelalle.

- Diggaan siitä, miten se saa kuulijan imaistua  keskelle laulun tunnelmaa todella voimakkaasti, hän kuvailee.

Joonas Kuisma

Kommentointi on suljettu.