The Devil Wears Prada

Tuleva muisto

The Devil Wears Pradan musiikki ponnistaa menneestä, mutta on tehty nykypolville.

Oletko yli 30-vuotias, etkä ole koskaan kuullutkaan amerikkalaisesta The Devil Wears Prada -yhtyeestä? Ei se mitään. Et ole musiikillisesti sivistymätön, olet vain liian vanha.

The Devil Wears Prada soittaa metalcorea, joka on suoraa jatkumoa Biohazardin, Panteran ja Sepulturan 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa aloittamalle asenteellisen metallin vyörylle. Nämä yhtyeet vuorostaan ottivat sointimaailmansa Black Flagin ja Dischargen ryöppyävästä punkin ja hardcoren fuusioista.

The Devil Wears Pradan kivijalat ovat asenteellisen metallin toisen sukupolven yhtyeet kuten Slipknot ja Korn. Nykyinen metalcore-sukupolvi (johon kuuluvat The Devil Wears Pradan lisäksi esimerkiksi All That Remains, Bullet For My Valentine ja As I Lay Dying) on asennemetallin kolmas tuleminen.

Sitä mukaa kun coremetallisukupolvi toisensa jälkeen aikuistuu, uppoutuu työelämään ja alkaa kuunnella Johnny Cashiä, uusi astuu aina tilalle.

Nuoret tuntevat olonsa aina ulkopuoliseksi, ja musiikki on usein henkireikä, jonka kautta voi käsitellä tunteitaan. Siksi yhtäkään yhtyettä, musiikkityyliä tai popartistia ei pidä ylenkatsoa. Naiiveinkin lause voi pitää sisällään elämänhalun reseptin.

Vuonna 2004

Biohazardin aikoinaan usein väkivaltaiseksi yltyneiden keikkojen tunnelmasta ei ole kesäkuussa tietoakaan, kun The Devil Wears Prada soittaa puolitäydelle Helsingin Nosturille kauniina kesäkuisena maanantai-iltana.

Nosturin lavan etuosasto on varattu alaikäisille – alkoholia sinne ei saa viedä. Vaikka joukossa on lukuisia täysi-ikäisiäkin ja moshpit myllyää koko keikan läpi, on yleisön käytös jatkuvasti ystävällistä. Pitissä ovat mukana ainoastaan halukkaat. Lavan edessä ei tyrkitä niitä, jotka eivät halua ottaa vastaan iskuja tai muutamia mustelmia The Devil Wears Pradan tahdissa. Ihmiset kunnioittavat toisiaan.

The Devil Wears Pradan metalcore on kilttiä asennemusiikkia. Siinä ei ole minkäänlaista aitoa uhkaa. Tässä ei ole kuitenkaan mitään pahaa. The Devil Wears Pradan musiikki on aggressiivista, ja se toimii ahdistuksen venttiilinä lukemattomille nuorille. Juuri siksi se on niin tärkeää.

Siinä missä kolmikymppiset keikkakävijät keskustelevat keskioluttuoppiensa ääressä siitä, miten Mikko vaihtoi uuteen mainostoimistoon paremman palkan perässä, The Devil Wears Pradan keikkaa ennen puhutaan olutalueen äärimmäisessä nurkkauksessa lukion matematiikan kokeesta ja siitä, onko integraalilaskuoppi tarpeellista vai ei. Heille sin ei ole syntiä, vaan sana MAOL-kirjasta.

The Devil Wears Prada on kristillinen yhtye ja sen sanoituksissa puhutaan usein Jumalasta pelastajana. Myös tämä on omiaan karkottamaan pahimmat muiden vahingoittamiseen keskittyvät windmill-ääliöt yleisön joukosta.

Nykyisten metalcore-yhtyeiden keikoilla aggressiivisuus on lähes ainoastaan positiivista. Myös Biohazard toitotti aina positiivisen aggressiivisuuden sanomaa keikkojensa välispiikeissä Suomessa soittaessaan. Tappeluita nähtiin newyorkilaisen hardcore-yhtyeen keikoilla kuitenkin lähes aina – Suomessakin. Seurakunta ei kuunnellut pappejaan.

Suurin kiistatilanne The Devil Wears Pradan keikan aikana syntyy, kun bändin rumpali Daniel Williams heittää rumpukapulan yleisön joukkoon. Nuori poika ja tyttö roikkuvat kapulassa kiinni, eikä kumpikaan suostu päästämään arvokkaasta muistosta irti.

– Olen itsekin viettänyt jonkin verran aikaa piteissä, The Devil Wears Pradan basisti Andy Trick kertoo Nosturin toimistohuonetiloissa ennen keikkaa. Hän on linnunluinen ja ystävällinen mies, joka teitittelee puhuessaan. Kun hän avaa suunsa sanoakseen jotain, hän tuijottaa aina kengänkärkiään. On helppo uskoa hänen kuviensa koristavan lukuisten nuorten tyttöjen huoneen seiniä ja meikkikaappien peiliovia.

Jonkinlaista pit-uskottavuutta tuovat miehen liki kahden metrin korkeudella huiteleva pää ja tatuoidut käsivarret. Hardcoresta tutulla high kickillä on mahdoton vahingoittaa miestä, sillä hänen kasvojensa korkeuteen ei kukaan yksinkertaisesti jalkaansa kykene nostamaan.

– En kyllä nykyään voisi kuvitellakaan enää meneväni pittiin. Lähinnä silmälasieni takia. Joskus joudun väistelemään bändikavereitteni soittimia lavalla. Siinäkin on ihan tarpeeksi.

– Pitti on aina jees, mutta siitä en pidä, jos yleisöstä joku kipuaa lavalla stagedaivaamaan. Olen saanut lukemattomia kertoja mikistä suuhuni, kun lavalle kapuavat ponnistavat takaisin yleisön joukkoon, yhtyeen puhtaat lauluosuudet hoitava ja komppikitaristin virkaa toimittava Jeremy DePoyster kertoo.

Jossakin vaiheessa keskustelua Jeremy mainitsee vaimonsa. Hän kertoo rakastavansa tätä todella paljon ja ostavansa hänelle talon, mikäli The Devil Wears Prada kasvaa joskus niin isoksi yhtyeeksi, että sen jäsenistä tulee miljonäärejä.

Tietenkin.

Vuonna 2013

Kun Nosturille saapuu seitsemäksi – kaksi tuntia ennen The Devil Wears Pradan keikan alkua – on etupihalla kolmisenkymmentä nuorta. Joku heistä luukuttaa old school -kasettisoittimen näköiseksi naamioidusta digitaalisoittimesta vanhaa The Devil Wears Pradan levyä.

50 prosentilla poikapuolisista odottelijoista keikkapaikan ulkopuolella näyttää olevan rullalauta. Monilla tytöistä on vaalea tukka, langanohuet jalat ja mustat, vahvat silmämeikit. Muilla tytöillä näyttää olevan mustat hiukset, joissa on raitoja – tai oikeastaan raita. Raita on yleensä pinkki tai lila.

Yleisön joukossa on muutamia vanhempia, isejä ja äitejä, jotka ovat mukana kaitsemassa teini-ikäisiä lapsiaan. Väkijoukossa on mukana myös arkoja teinejä, joilla ei ole ystäviä. He istuvat yksin odottamassa keikkaa, mutta kukaan heistä ei näytä tylsistyneeltä tai yksinäiseltä. Lähinnä he näyttävät jännittyneiltä. Monet heistä ovat luultavasti ensimmäistä kertaa keikalla.

Metalcore yhdistää nuoria, eikä yksinäisiä katsojia vilkaista kahta kertaa tai tuijoteta. Heitä ei myöskään syrjitä millään tavalla. He ovat osa joukkoa.

The Devil Wears Pradan jäsenet ovat kaikki tunnustautuneet Slipknot-uskovaisiksi. Yhtyeen keski-ikä huitelee 25 ikävuoden paikkeilla, ja iowalaisyhtye oli kadotetun sukupolven äänitorvi heidän ollessa nuoria. Slipknot kuuluu myös ohiolaisen The Devil Wears Pradan musiikissa.

– En osaa kuvitella, että meistä voisi tulla Slipknotin kaltainen kadotetun sukupolven ääni, DePoyster kertoo.

– On villiä tulla Suomeen ja nähdä nuorten odottavan keikkaamme, DePoyster jatkaa.
– Ehkä me teemme jotain oikein.

DePoysterin käsivarret ovat täynnä tatuointeja.

The Devil Wears Pradan keikalla näkee todella paljon tatuointeja. Tuntuu, että suurin osa yleisöstä on ottanut itselleen tatuoinnit heti 18 vuotta täytettyään. Osa luultavasti alaikäisinä vanhempiensa luvalla.

Tyttöjen rintakehiä koristavat värikkäät sydämet ja kyyhkyset. Miehiltä löytyy pohkeista tikareita ja muita emotionaalisen rockin kuvastoon kuuluvia kuvituksia.

Vuonna 2028

Poistuin Nosturilta uuden albumin ennakkokuuntelutilaisuuden ja bändin haastattelun jälkeen. Keikkapaikan ovien avaamiseen on 15 minuuttia aikaa, ja The Devil Wears Pradan keikan alkuun on yli kaksi tuntia. Jono Nosturin edessä on monta kymmentä metriä.
Kun palaan keikkapaikalle takaisin viisitoista minuuttia ennen The Devil Wears Pradan soiton alkua, jään savukkeelle tupakkapaikan viereen.

Mustiin pukeutunut kaunis tyttö esittelee kielilävistystään kanssaan juttelevalle pojalle.
Pojan housuissa pullottaa, ja hän yrittää vaihtaa asentoaan niin, ettei keskustelukumppani huomaisi.

Vaikka musiikki olisikin kristillistä, hormoneja sekään ei voi taltuttaa.

Kymmenen – kahdenkymmenen vuoden päästä suurin osa Nosturin maanantai-illan ekstaasissa eläneen The Devil Wears Pradan keikkayleisöstä käy päivätöissä. Heidän ei tarvitse miettiä seuraavan päivän koetta tai ensisuudelmaa. Sen sijaan he vaihtavat kenties esikoisensa vaipat ja miettivät ostaako seuraavan viikonlopun ruokatarvikkeet Lidlistä vai S-Marketista.

Syöttävät lastaan, joka alkaa viimein syömään kiinteitä ruokia.

Esikoinen sylkäisee ruuat suustaan. Niin pikkuvauvat usein tekevät.

32 vuotta täyttänyt äiti pyyhkäisee ruuat käsivarreltaan talouspaperilla. The Devil Wears Pradan tatuointi on yhä paikallaan. Tatuoinnin nähdessään hän hymyilee. Muistot tulvahtavat mieleen.

Se poika siellä tupakkapaikalla. Se jolla seisoi. Se, joka yritti peitellä sitä söpösti.
Milloinkohan se palaa töistä? Se lupasi tulla kotiin jo ennen kuutta, ja kello on kohta puoli seitsemän.

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.