Paholaisen äänitorvi eli Idiootin tunnustus

Jarkko Fräntilä

Sue 8/2013

Vuosien 1992 ja 1994 välillä ostin Nick Cave And the Bad Seedsin Henry’s Dream -albumin divarista useampaan otteeseen. Yritin kuunnella levyä lukemattomia kertoja, mutta en koskaan saanut siitä täydellistä otetta. Papa Won’t Leave You, Henry, I Had a Dream, Joe sekä etenkin albumin lopettava vimmainen Jack the Ripper olivat mainioita kappaleita, mutta niiden välissä oli aivan liikaa ilmaa.

Nick Cavelta tuli albumeita solkenaan. Vuonna 1994 ilmestyi Let Love In, jonka ostin innosta täristen. Do You Love Me -single soi tuolloin MTV:llä, ja sen pahaenteisyys iski vasten kasvoja.

Muutamaa viikkoa myöhemmin palautin levyn divariin. Red Right Handiä lukuun ottamatta en osannut löytää albumista tarttumapintaa. Nick Caven laulutapa kuulosti korvaani yksipuoliselta ja tylsältä.

Sama jatkui jokaisen Nick Cave -tuotoksen kanssa. Vuonna 1990 julkaistulta The Good Sonilta löytyvästä The Weeping Songista alkanut yritys ymmärtää goottilaista tarinankerrontataituria kariutui aina rantahietikkoon. Murder Balladsin Stagger Lee ei pelasta albumia, jonka ostin divarista ja palautin samaan divariin pari viikkoa myöhemmin. The Boatman’s Callin Into My Arms ja People Ain’t No Good olivat melankolisia mestariteoksia, mutta muuten… no, eiköhän asia tullut jo selväksi.

Unkarin Sziget-festivaaleilla esiintynyt Nick Cave aiheutti kuitenkin sellaisen tunnemyrskyn, etten ole kokenut vastaavanlaista luultavasti koskaan. Idiootti myöntää virheensä.

Nick Cave on jumalasta seuraava.

Cavella on uskomaton kyky kietoa kuulija tarinoihinsa sisään. Luojan kiitos, Sziget-festivaalin päälavalla soundit olivat kristallinkirkkaat, ja kappaleet oli pakko kuunnella loppuun, jotta niiden tarinoista sai selvyyden. Ne toimivat ensikertalaisellekin hyvän novellin tavoin.

Kun Cave istuutui pianonsa ääreen ja lauloi pakahduttavan Love Letter -balladin, huomasin kyynelten valuvan pitkin poskiani. Edellisen kerran muistan itkeneeni keikalla yli vuosikymmen sitten, kun Eels esiintyi Helsingin Makasiineilla vuonna 2001. Tuolloin Mark Everettin It’s a Motherfucker kirvoitti kyyneleet kasvoilleni menneen parisuhteen muistojen tulvahtaessa mieleen.

Kyseinen ex-tyttis seisoi vieressäni enemmän kuin vaivautuneena.

Se, että Cave onnistuu aiheuttamaan spontaanin itkureaktion elämän ollessa raiteillaan, kertoo omaa kieltään siitä, kuinka huikea karisma miehellä livetilanteessa on.

Love Letterin jälkeen yritin huomaamattomasti pyyhkiä kyyneliä paidanhelmallani. Irrotin hetkeksi katseeni lavasta, ja vieressäni seisoi kaksi ilmeisesti toisilleen tuntematonta miestä. Festivaalialueen valot leikkivät heidän kasvoillaan, jotka olivat kyynelten kostuttamat.

Samaa aikaan molemmat miehistä hymyilivät kuin idiootit.

He sattuivat vilkaisemaan toisiaan ja purskahtivat vapauttavaan nauruun.

Stagger Lee -kappaleen aikana Cave seisoo jälleen opetuslastensa syleiltävänä lavan edessä kuten hän tekee oikeastaan koko keikan ajan.

Hän nojaa eturivin käsimereen ja kertoo kylmäävää tarinaa kaupungin pahimmasta kusipäästä, joka pakottaa miehetkin polvilleen imemään elintään.

Demoninen versio rullaa eteenpäin Bad Seedsin soittamana ja Cave tuijottaa yleisöä. Joku ilman paitaa lavan reunassa seisova parikymppinen mies huutaa Cavelle jotain, ja ojentaa kättään häntä kohti. Cave kääntyy hänen puoleensa, ja ojentaa sormensa miehen suuntaan. Lavakamera kuvaa kaiken.

Näky on yksi yhteen Michelangelon Aatamin luominen -maalauksesta.

Bändi soittaa, kunnes vähitellen soitin soittimelta putoaa kyydistä. Lopulta vain bassokuvio säestää Caven ja idoliaan ihastelevan miehen tuijotuskilpailua.

Hetki tuntuu kestävän ikuisuuden.

Lopulta Caven ja miehen sormet ovat toisistaan vain viiden sentin päässä.

Kun bändi räjäyttää ilmoille massiivisen äänivallin ja kertosäe kajahtaa ilmoille, Cave sylkäisee miehen eteen, vetää kätensä takaisin vierelleen ja jättää miehen hapuilemaan ilmaa.

Sen jälkeen Cave ei hievahdakaan, vaan tuijottaa miestä, kunnes tämä laskee viimein kätensä alas.

Nick Cave osoittaa nuorisolle kaapin paikan.

Tämä on, vittu, hänen maailmansa.

Nick Cave on 55-vuotias, mutta lavan edessä ihmisten syleiltävänä ollessaan hän on iätön rockmusiikin messias. Tai paholainen. Tai mihin kukaan uskookaan.

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.