Sampsa Sarparanta

Vääryyden vastustaja

Sue 7/2013

Sampsa Sarparanta tekee tauluja ja lauluja siitä, että maailma on väärin.

Kaikessa, mitä olen koskaan laulanut, kirjoittanut tai maalannut, on yksi ja sama viesti: maailmassa on jotakin väärin. Mun pitää sanoa se ääneen, jotta maailma olisi sen jälkeen enemmän oikein.

En tiedä, mistä maailmantuska tulee. Ei mulla ole koskaan ollut mitään hätää. Olen kotoisin Salosta ehjästä ja hyvästä ylemmän keskiluokan perheestä. Isä on kokki ja tykkää katsoa jääkiekkoa. Äiti on röntgenhoitaja ja lauleskelee iskelmäradion mukana.

Ehkä kyse onkin juuri siitä, että kun on asiat hyvin, niin on voimia kiinnittää huomiota siihen, miten muilla menee. Ihmettelen, miten ihmiset voivat elää usein kovin välinpitämättöminä ympärillä olevasta vääryydestä.

Se on raskasta, varsinkin vanhempana, kun tunne enää itseään yhtä kaikkivoivaksi kuin nuorempana. Olen vähän kateellinen niille, jotka voivat mennä ja tehdä kaikenlaista tietämättä, mihin kaikkeen niiden teot vaikuttavat. Maailmahan on tehty sellaiseksi, että pahuutta ei näe joka paikasta.

Musiikki ja maalaaminen on minulle itseilmaisua. Jos en saa tehtyä hyvää biisiä tai mahtavaa taulua, paine sisällä kasvaa. Musta tulee kärttyinen ja huonoa seuraa. Minussa on jotakin, jota pitää päästää ulos.

KUVATAITEILIJA

Vanhempani eivät ole taiteeseen suuntautuneita. Isän molemmat siskot ovat jollain tavalla luokiteltavissa taiteilijoiksi, mutta ei se meidän perheessä mitenkään näkynyt. Muutenkin se, että taide olisi geeneissä, on kaukaa haettua. Kiinnostukseni musiikkiin ja kuvaan on kummunnut minusta itsestäni.

Lempipuuhaani pikkupoikana oli piirtäminen. Piirtelin tuntitolkulla leijonia ja tiikereitä ja myöhemmin intiaaneja. En mä itse sitä tullut ajatelleeksi, mutta mut huomasivat jo varhain, että olen hyvä piirtämään.

Yläasteella piirtäminen jäi moneksi vuodeksi, kun vain rokki, kalja ja tytöt kiinnostivat nuorta miestä. Yläasteen jälkeen menin lukioon, kun en keksinyt mitään ammattia, jonka olisin halunnut opiskella. Lukio oli hyvää aikaa miettiä, mitä tekisi. Sen lopulla olin kuitenkin tosi stressaantunut siitä, etten vieläkään ollut keksinyt, mitä mun pitäisi alkaa elämälläni tehdä.

Aloin maalata ja piirtää uudelleen vasta parikymppisenä. Lukion jälkeen menin sivariin Turkuun Runosmäen vanhainkotiin. Siellä oli niin tylsää, että tulin hommanneeksi maalausvehkeet ajan kuluksi. Jäin kiinni siihen hommaan. Sen jälkeen olen maalannut koko ajan. Niihin aikoihin tajusin, että maailmassa on kaksi asiaa, joista pidän ja joita haluan tehdä: soittaminen ja maalaaminen. Päätin sitten alkaa maalaamaan ja soittamaan. Kun elämänpolku oli valittu, ei tarvinnut stressata.

Isä ja äiti eivät pitäneet uravalintaani järkevänä, mutta aina ne mua kuitenkin tukivat. Aika pian ne tajusivat, että turha siinä on lässyttää, että ”pitäisiköhän sinun hakea johonkin muualle kuin taidekouluihin”, kun poika kerran halusi nimenomaan taiteilijaksi.
Nyt, kun mä pärjään, niin vanhemmat ovat ylpeitä minusta. Päivääkään en ole katunut, että lähdin tälle tielle.

MUUSIKKO

Ensimmäiset biisit, jotka muistan kuulleeni, ovat Rollarien (I Can’t Get No) Satisfaction ja Beatlesin versio Rock’n’Roll Musicista. Isällä oli ne vinyylillä. Niissä oli menevä meininki, mutta olin vielä liian pieni oikeasti tajuamaan sellaista musiikkia. Maailmani mullistui kertaheitolla vasta koulun ekalla luokalla, kun kuulin Stray Catsin Runaway Boysin. Se oli valaistuminen: tällaista hienoa, vaarallista musaa on olemassa! Siltä polulta ei ollut paluuta.

Kukaan ei voinut kuvitella, että minussa olisi mitään musikaalisia piirteitä, en edes minä itse. Ala-asteella kuvis oli aina kymppi, mutta musiikinnumero vain kutonen tai seiska. Vaikka tykkäsin rockista, en ajatellut, että voisin itse oppia soittamaan sitä. Kuuntelin kyllä ahkerasti musiikkia. Muun muassa hullaannuin Dingoon.

Kuudennen luokan alussa me perustettiin bändi mun parhaan kaverini kanssa, kun me nähtiin, että jossain telkkarisarjassa jotkut nuoret tekivät niin. Meillä kahdella oli bändi koko yläasteen ajan, muu kokoonpano saattoi vaihtua. Me oltiin Salon Jagger ja Richards. Me puhuttiin, että me vielä näytetään tälle kaupungille. Meillä oli suuret ja romanttiset unelmat.

Bändiä perustaessa ei tullut edes mieleen, että soittaisin jonkun muun biisejä. Me tehtiin omia heti alusta alkaen. Meillä oli kotona piano. Yhtenä päivänä mä istuin sen ääreen ja aloin pimputtaa. Jäin siihen kiinni niin kuin myöhemmin maalaamiseen. Soitin joka päivä, kunnes opin vähän ja pystyin tekemään omia lauluja. Nykyään teen niitä enimmäkseen kitaralla.

Teini-iässä minua kiinnosti AC/DC, tytöt ja kaljanjuonti. Salossa oli pieni porukka samanhenkisiä nuoria, jotka tykkäsivät rockista. Kun olin 15, me lähdettiin porukalla Helsinkiin AC/DC:n konserttiin. Se oli Salon pojalle järjettömän pelottava ja huikea reissu. Vasta Helsingin jäähallissa tajusin, että maailmassa on muitakin kuin minä ja mun kaverit, jotka tykkäävät pitää farkkuliiviä nahkatakin päällä.

Se oli yhtä suuri valaistuminen kuin Runaway Boysin kuuleminen ekalla luokalla:  paitsi että on sellaista hienoa ja vaarallista musaa, on myös olemassa muita tällaisia tyyppejä!
Minut tunnetaan punkkarina. Punkin mä kuitenkin löysin vasta aika myöhäisessä vaiheessa. Tai oikeastaan mä valuin siihen pikkuhiljaa mukaan. Punkissa on sama viesti, jota olen aina yrittänyt tolkuttaa: maailma on väärin ja sen pitää korjata.

Olen No Shame -yhtyeen laulaja-kitaristi. Me perustettiin No Shame vuonna 1996. Eka albumi Greed Is God tuli 1999. Nyt me tehdään kuudetta levyä  – ja ai vittu, kun se tuntuu makeelta! Itseäkin huvittaa, että vaikka niitä samoja sointuja on pyöritellyt jo todella kauan, niin  jostain syystä se soittamisen ja biisien tekemisen mahtava fiilis ei ole laimennut yhtään.

Monet muutkin asiat kuin rokin soittaminen tekevät mut onnelliseksi. Terveys. Se, kun saa luotua jotain hyvää. Ystävät. Kylmä kalja ja koivunlehdet ja sininen taivas. Se, kun mun lapset hyppivät pihalla trampoliinissa ja nauravat. Ja ennen kaikkea se suurin ja kaunein, josta olen aina biiseissäni toitottanut: rakkaus.

ARI VÄNTÄNEN

SAMPSA SARPARANTA
Kuvataiteilija, muusikko
s. 13.2. 1973, asuu ja työskentelee Perniössä
Perhe: vaimo ja kaksi lasta
Pitänyt taidenäyttelyitä vuodesta 1995 lähtien, tehnyt viisi albumi No Shame -punkyhtyeessä
Ajankohtaista: No Shame äänittää uutta albumia. No Shame keikalla: Pe 26.7. Indie-Iltamat, Klubi, Turku. www.sampsasarparanta.fi. www.ifeelnoshameatall.net.

Kommentointi on suljettu.