Kauko Röyhkä

Onnellinen ulkopuolinen

Sue 8/2013

Kauko Röyhkä ei sovi valmiisiin muotteihin.

Kun äitini näki Miss Farkku-Suomi -elokuvan, hän sanoi, että ”ei meillä noin rumaa ollut!” Lavastaja tosiaan veti Välden kodin vähän överiksi. Olimmehan me köyhiä, mutta emme niin surkeissa oloissa. No, se onkin fiktiivinen elokuva, vaikka pohjautuukin omaelämäkerralliseen romaaniini.

Olen avioton lapsi. Kasvoin äidin kanssa, isä eli muualla avioliitossa. Minulla on kolme velipuolta, joita en ole tavannut. Isäänikään en ole koskaan tavannut. En ole juuri ollut tekemisissä koko hänen sukunsa kanssa.

Kerran, kun telkkarissa lauloi Kauko Käyhkö, äiti sanoi, että ”tuo on vähän saman oloinen mies kuin isäsi.” Se taisi jäädä alitajuntaan. Kun kaverit myöhemmin perustivat koulussa laulukvartetin tyttöjä viihdyttääkseen, ehdotin, että voisin tulla mukaan ja esiintyä nimellä Kauko Röyhkä. Käyhköhän lauloi aikoinaan Kipparikvartetissa.

En koskaan liittynyt laulukvartettiin, mutta nimi pysyi.

Kun olin pieni, meillä oli kotona aina matkaradio päällä. Myöhemmin sain mankan, jolla kuuntelin David Bowieta, New York Dollsia ja muuta hyvää musaa kaseteilta. Sitten hankin stereot ja levyjä.

Musiikki oli niin hienoa, että minäkin halusin tehdä sitä. Ensin se tuntui mahdottomalta, kun en osannut soittaa mitään. Sitten tuli punk ja vapautti ihmiset. Ei tarvinnut olla taitava, kunhan oli mielenkiintoinen.

Aloin soittaa bassoa, laulaa ja tehdä biisejä. Perustimme Ruki Vehrin kanssa Oulussa Narttu-nimisen bändin. Ensimmäiset keikat olivat vuonna 1979. Oulun Nartun jätkät eivät jaksaneet treenata, joten muutettuani Turkuun perustin siellä uuden Nartun. Turussa tutustuin oululaiseen kitaristiin Riku Mattilaan, joka halusi alkaa soittaa kanssani.

Tulin Turkuun opiskelemaan, mutta ei minulla ollut akateemista kunnianhimoa. Halusin tulla taiteilijaksi. Syksyllä 1979 sain kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistani. Kirjan julkaisua odotellessa pääsin vielä levyttämäänkin. Kirja ja levy julkaistiin samoihin aikoihin. Se oli mahtavaa aikaa. Kaikki unelmani toteutuivat kerralla.

Alussa sain paljon kylmää vettä niskaani, mutta 80-luvun mittaan Rikun kanssa perustamastani Nartusta tuli tunnettu ja arvostettu bändi. Meillä oli paljon keikkoja, mutta kokoonpano vaihtui usein ja riitelimme paljon. Nartussa oli monta voimakasta persoonaa, jotka eivät aina vetäneet yhtä köyttä.

Nartulla oli oma juttu, joka erotti sen muista bändeistä. Narttu ei tehnyt nyyhkymusaa enkä populistista renttumeininkiä. Linja oli runollinen mutta tyly. Diggasimme The Velvet Undergroundia, Rollareita ja muita syntisiä juttuja.

Minä olin bändin epämuusikko, joka teki melkein kaikki biisit. Olen kirjoittanut paljon naisista kertovia lauluja. Sellaiset kuuluvat rock’n’rolliin. Biiseissäni on myös ulkopuolisuutta, mystisyyttä ja tunnelmallisuutta. Tekstini ovat aika henkilökohtaisia. Osa asioista on tapahtunut minulle, osan toivoisin tapahtuvan minulle ja osan pelkään tapahtuvan minulle. Käytän kaikenlaista materiaalia mielikuvituksesta omiin ja muiden kokemuksiin.

Lopussa Nartun musiikki muistutti ranskalaista elokuvataidetta. Se oli hienostunutta kamaa, joka meni välillä yli yleisön hilseen. Siihen aikaan kukaan ei saanut tehdä mitään progeen vivahtavaakaan. Me teimme.

OMALLA TIELLÄ

90-luvun taitteessa Narttu hajosi, ja perustin uuden bändin. Levyni myivät aika vähän, mutta ei minulla silti huonosti mennyt. Meillä oli paljon keikkoja läpi vuosikymmenen, ja uuden kustantajan Liken ansiosta kirjani alkoivat myydä paremmin. Kaksi aurinkoa -romaani oli jopa Finlandia-ehdokkaana.

Vaikka 80-luvulla oli bändejä, jotka tekivät indiekamaa, sen sanan käyttö yleistyi vasta 90-luvulla. Tunsin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta joidenkin suomalaisten indiebändien kanssa. Ne olivat kiinnostavampia kuin massarokkarit. En silti halunnut ottaa sitäkään viittaa harteilleni. Haluan olla kaikkien kuppikuntien ulkopuolella. En tahdo kuulua ryhmiin. Haluan vain tehdä sen mitä teen niin hyvin kuin osaan.

90-luvulla perustin perheen. Sain ensimmäisen vaimoni kanssa kaksi tytärtä. Vaikka se oli ristiriitaista aikaa, en koskaan ole katunut perheen perustamista. Isäksi tuleminen oli hieno homma. Kaksi vanhinta lastani ovat jo aikuisia ihmisiä.

90-luvulla olin tehnyt musiikkia yli kymmenen vuotta saavuttamatta suurta kaupallista menestystä. Minua alettiin pitää has-beeninä. 90-luvun alussa nousi kohu, kun sanoin huvikseni eräässä talkshowssa olevani satanisti. Se toi huonoa julkisuutta, mutta myös respectiä grunge- ja hevipiireissä.

Vaikeinta aikaa oli 2000-luvun alkupuoli. Silloin tuntui, että Suomessa ei haluta kuunnella mitään muuta kuin heviä. Toisaalta Liekki ja Zen Café soittivat sellaiselle yleisölle, joka olisi voinut kiinnostua minustakin.

Kun sitten teimme Riku Mattilan kanssa yhteislevyn vuonna 2008, asemani parani. Se albumi ja sen avausbiisi Helvetti olivat monen mielestä kovia juttuja.

Erosin ensimmäisestä vaimostani vuonna 2001 ja menin yhteen nykyisen vaimoni Olgan kanssa. Meillä on viisivuotias poika. Kaikki kolme lastani ovat kiinnostuneita musiikista. Nuorempi tyttäreni soittaa alttoviulua sinfoniaorkesterissa.

TUOTTELIAS TAITEILIJA

En ole koskaan ottanut tätä hommaa hirveän vakavasti. Minulla ei ole paineita olla yhtä hyvä kuin joku muu. En yritä tehdä tietyntyyppisiä biisejä, vaan annan tulla kaiken mitä tulee. Siksi minulla ei ole koskaan ollut tyhjän paperin kammoa. Olen aina ollut tuottelias. Biisejä on varastossa monta sataa. Ennemminkin täytyy miettiä sitä, milloin minun kannattaa tehdä levy ja kenen kanssa.

Nautin biisien tekemisestä. Se ei ole koskaan ollut minusta ikävää. Myös kirjojen kirjoittaminen on edelleen tosi mukavaa, vaikka se voikin olla välillä raskasta.
Nautin myös Facebookiin kirjoittamisesta. On kivaa, kun yleisö vastaa. En tavoittele sillä mitään hyötyä enkä piilottele mielipiteitäni. Jos joku siitä suuttuu, suuttukoon. Melkein aina joku suuttuukin. Aika usein suuttujat ovat leijonakorutyyppejä tai sitten niiden vastapuolen jyrkkiä aktivisteja. En oikein sovi mihinkään valmiisiin ajatusmalleihin.

Vaikka tykkäänkin New York Dollsista, joka oli kunnon rock’n’rollkliseebändi, rokkiroolit ovat minulle vieraita. Olen mieluummin herrasmies. Monet luulevat, että elämäni on ollut tosi risaista, mutta en ole koskaan ollut mikään sekoilija. Olen aina hoitanut asiani kunnolla. Vanhenemista tulee mietittyä jonkin verran. En halua päätyä huonokuntoiseksi ja huonovointiseksi. Siksi yritän pitää kunnostani huolta.

Olen edelleen kiinnostunut hyvästä musiikista. Hyvä musiikki on jollain tavalla mielenkiintoista. Mielenkiintoiseksi musiikin tekee se, että se on kaunista tai tehokasta tai muuten tunteisiin vetoavaa. Sellaista kuulee tänä päivänä aika harvoin. En ymmärrä mitään rapista tai metallin suuntauksista, vaan yritän löytää vanhassa mielessä hyviä biisejä. Sellaisia ei juuri kukaan tunnu enää tekevän. Kierrätysbändejä riittää, mutta niillä ei ole uutta annettavaa.

Minulla ei ole hinkua olla julkisuudessa. En tarvitse sitä mihinkään. Siksi minua ei ole helppoa saada mukaan telkkariohjelmiin. Ne ovat usein liian manipuloituja ja niissä pitää mennä falskeihin rooleihin. Minulla on tällä hetkellä hyvä maine. En halua pilata sitä osallistumalla paskajuttuihin.

Asiallisiin ja oikealla tavalla hauskoihin ohjelmiin voin kyllä lähteäkin mukaan. Musiikki- ja kirjallisuuslehtiin tehtävät haastattelut ovat asia erikseen, niitä voin tehdä.
Minulla on hyvät välit ihmisiin eikä katkeruutta ketään kohtaan. Arvostan musiikkia, kirjallisuutta, perhettäni, hyviä ystäviä ja hyvää, tasapainoista elämää.

ARI VÄNTÄNEN

Kauko Röyhkä
Muusikko ja kirjailija
Jukka-Pekka Välimaa, s. 12.2.1959 Valkeakoskella
Kasvanut Oulussa, asunut Helsingissä, asuu Turussa
Levyttänyt musiikkia ja julkaissut kirjoja vuodesta 1980 lähtien
Ajankohtaista: Kauko Röyhkä & Nartun livelevy Pois valoista ilmestyy syyskuussa, romaani Poika Mancini elokuussa

   

Kommentointi on suljettu.