Sweden Rock 2013: Rush, Accept, Quireboys…

05.-08.2013 Sölvesborg, Ruotsi

Lauantai

Ties kuinka monetta vuotta peräkkäin loppuunmyyty Sweden Rock helli ensimmäisen kerran kuluvalla vuosikymmenellä myös sääolosuhteillaan eikä pelkästään aina luotettavalla ohjelmistollaan.

Viimeinen festivaalipäivä alkoi Satanin merkeissä. New wave of british heavy metalin myöhempien aikojen pikkulegenda julkaisi äskettäin ystäviensä keskuudessa kiitellyn paluulevyn Life Sentencen. Päähuomion setissä sai kuitenkin jonkin sortin klassikkona pidetty 30-vuoden takainen debyytti Court In The Act.

Blitzkriegin keulilla muutama vuosi sitten Sweden Rockissa nähty herra nahkahansikas Brian Ross sekä myöhemmin mm. Skyforgerista tutut kielisoittajat huhkivat keskipäivän paahtavassa auringossa, eikä esityksessä sinänsä muuta vikaa ollut kuin jo aikoinaan vaivannut kappaleiden ”semihyvyys”. Satanin tasoisia yrittäjiä oli jo silloin aikanaan liian monta, puhumattakaan tänä päivänä. (Penttinen)

Sweden Rockissa on perinteisesti ollut nähtävänä myös menneitten vuosikymmenten kulttibändejä ja muita koko uransa valikoidummalle yleisölle soittaneita artisteja ja yhtyeitä. Tänä vuonna valikoima oli heikko, mutta yksi nimi ylitti sentään kiinnostuskynnyksen. Vuonna 1977 Lontoossa perustettu Nine Below Zero oli ennestään nimenä tuttu. Jostain syystä arvelin sen soittavan jonkinnäköistä bluesrockia, enkä ollut ollenkaan väärässä. Kokoonpanoon kuului huuliharpistikin, joka onneksi lauloi myös taustoja.

Parhaimmillaan papat pistelivät letkeästi menemään. 4Sound stagella oli mukavasti jengiä, mutta ei katsojan kannalta liikaa. Tunnelma oli kuin kotoisilla Järvenpään blues-kekkereillä. Nopeat biisit kuulostivat ihan kivoilta, mutta kun esiin kaivettiin se Muddy Watersin kappale, jossa lauletaan mojosta, lässähti tunnelma kuin ruotsalainen pannukakku eli pankaka. Olipa herroilla otsaa soittaa yksi Wilko Johnsoninkin kappalekin. Ei vaiskaan, hieno ele. Kaikkihan me tiedämme tuon Dr. Feelgood -legendan terveydentilan. Feelgoodiin Nine Below Zeroa ei kuitenkaan voinut rinnastaa pehmeämmän lähestymistavan vuoksi. Tulipa nähtyä -osastoa.

jonnyenglish

Jon Englishin kohdalla ei tiennyt mitä odottaa. Vanhemmat veronmaksajat saattavat muistaa miehen Suomessakin perin suositusta tv-sarjasta Vastatuuleen. English paitsi näytteli Jonathan Garrethin osan, myös lauloi teeman Six Ribbonsin. Alkujuonnosta kävi ilmi, että keikka kuvattaisiin myöhemmin julkaistavaa dvd:tä varten ja että säestäjänä toimisi ruotsalainen yhtye Spearfish. Myöhemmin vielä paljastui, että toisena kitaristina toimi Jonin poika Jonathan.

Pitkähkön intronveivauksen jälkeen maestro saapui lavalle. Heti kärkeen kävi selväksi että vanhan elostelijan habituksen omaava English ei suhtautunut itseensä täysin vakavasti. Ensimmäinen spiikki kuuluikin: Please welcome, Me!

Musiikillisesti mentiin 70- ja 80-lukujen vaihteen tienoon jenkkirockilla, joka tietysti allekirjoittaneelle sopi. Biisit eivät olleet tuttuja, mutta tarttuvia ja pääosin muutenkin mukaansatempaavia. Pointsit myös nappiin osuneesta lainabiisistä Turn the Pagesta. Kyseinen Bob Segerin helmi on myös Englishin tuoreeltaan vuonna 1975 levyttämä. Biisi edustaa vahvaa tarinankerrontaa ja myöhemmässä spiikissään päähenkilömme paljasti olevansa nimenomaan tarinankertoja. Stephen King on kuulemma lähellä sydäntä, koska lento Australiasta kestää 22 tuntia. Tätä paljastusta seurasi kappale The Shining, joka luonnollisesti tiivisti Kingin tiiliskiven muutaman minuutin kappaleeksi.

Ja tulihan se Six Ribbonskin sieltä ja viimein yleisökin innostui. Toinen taustalaulajista kaivoi huilun ja English akustisen kitaran ja niin vain kylmät väreet kulkivat itse kunkin selkäpiissä. Sinänsä sääli, että yleisö tunsi vain tämän yhden kappaleen, sillä kuvatallenteesta saattaa tulla vähän valju, kun katsomon puolella lähinnä toljotettiin tumput suorina. Siitäkin huolimatta omassa lajissaan viihdyttävä keikka, jollaista ei ehkä tulisi lähdettyä katsomaan muuten kuin Sweden Rockissa. Ja sielläkin vain, jos mitään muuta kiinnostavaa ei samaan aikaan ole. (Karo)

Päälavalla ei Rushin megaproduktion kasaamisen takia ollut lauantaina muita esiintyjiä kuin akustinen The Quireboys. Kepin kanssa klenkanneen vokalisti Spiken johtama nelikko otti mainiosti yleisömeren haltuun, vaikka normaalisti soittonsa soitetaan hieman valikoituneemmalle yleisölle.

Ainoan varsinaisen hittialbuminsa A Bit What You Fancyn sinkkuraidoista ja jokusesta uudemmasta biisistä, kuten Mona Lisa Smiledista bändi sai kasattua viihdyttävän kolmevarttisen, joka sai mukavaa lisätukea aurinkoisesta iltapäivästä, johon The Quireboysin kaltainen leppoisa renttuilu on kuin tehty. Bändiltä on tulossa heinäkuussa uusi pitkäsoitto, josta tosin ei vielä otteita kuultu. (Penttinen)

Black Star Riders hyötyi siitä että Rush oli vallannut päälavan yksinoikeudella lähes koko päiväksi.

Pääosin viimeisimmän Thin Lizzy -inkarnaation miehistä koostuva kvintetti oli neljännellä keikallaan yllättävän tiukka siihen nähden, miten löysä ja biiseiltään keskinkertainen tuore debyyttialbuminsa on. Erityisesti rumpali Jimmy DeGrasso oli kuin toinen mies levyyn verrattuna. Jos pääsee soittamaan maailman parhaimpia rock-biisejä, olisikin ihme jos ei leipääntyneempikin kaveri innostuisi. Puolet setistä kun oli Lizzy-materiaalia.

R

Pikainen vilkaisu Internetin syövereihin kertoo, että klassikoita on näköjään kierrätettykin. Itse olenkin nyt kateellinen saksalaisille, jotka saivat kuullakseen Waiting for an Alibin. Whisky in the Jarin olisi voinut vaihtaa siihen milloin hyvänsä, vaikka hyvinhän sekin sujui.

Ricky Warwickista on sukeutunut viimesen parin vuoden aikana lyömätön keulakuva. Äijä soitti koko ajan kolmatta kitaraa ja silloin kun kyse oli sähköisestä luutusta, meno oli melkoisen tanakkaa!

Marco Mendoza hullutteli bassoillessaan entiseen malliin. Lavan sivustalla keikkaa seurasi muusikkojengin (mm. Spike) lisäksi varsin vetävän näköinen valokuvaajanainen. Daami saikin varmasti elämänsä otokset kun Mendoza alkoi pelleillä kameralle. Sekoamatta soitossa hetkeksikään.

Hieman yli keikan puolivälissä ryysis lavan edessä alkoi käydä tukalaksi. Siirtyminen taaemmaksi ei ollut ollenkaan helppoa, sillä Sweden Stagen läheisyyteen oli pakkautunut vähintäänkin puolet festareiden yleisöstä. Sekin oli omiaan nostamaan soittajien fiilistä. Kun hiippailin The Boys Are Back in Townin aikana kohti Acceptin keikkaa, ei tyytyväisyyteni varmastikaan jäänyt vastaantulijoilta ja siltä yhdeltä oluenmyyjältä huomaamatta. Toisin kuin levyn perusteella luulisi, saattaa Black Star Ridersistä jotain tullakin. Noin niin kuin pitemmällä tähtäimellä. (Karo)

Black Star Ridersin lisäksi myös Accept hyötyi selkeästi siitä, ettei päälavalla lauantaina ollut juurikaan ohjelmaa. Voin sanoa, että on melko upean kuuloista, kun arviolta 20 000 ihmistä laulaa kuorossa Princess of Dawnia.

Acceptin keikan aikana pohdimme Metal Rulesin Syrjälän kanssa, mahtaako bändillä olla ikinä huonoja keikkoja. Accept nauttii paitsi suosiosta yli genrerajojen myös itse esiintymisestä. Kellontarkka soitto jostain kumman syystä myös svengaa, hittejä riittää, uusi materiaali on erittäin tasokasta ja myös albumiraitoja otetaan settiin. Kuultavan lisäksi tarjolla oli myös nähtävää.  Acceptia katsoessa tuli mieleen, että se on varmasti valokuvaajan kannalta hieno bändi. Tyylikkäitä poseerauksia riittää.

accept (2)

Jos nyt hakemalla jotain valittamista hakee, niin peräkkäin soitetut Bulletproof ja Pandemic olisi voinut vaihtaa vetävimpiin.  Ja ne hitit! Wolf Hoffman hymyili kilpaa auringon kanssa soittaessaan, eli minkäänlaista leipiintymistä Metal Heartin ja Balls to the Wallin kaltaisten perusbiisien veivaamiseen ei ole havaittavissa.

Festivaalilla oli tähän mennessä nähty paljon vetreitä veteraaneja, eikä Accept ollut tässäkään joukossa häviäjä. Accept on metallia parhaimmillaan, eritoten siitä syystä, että genreä leimaava synkistely ja murjotus loistaa poissaolollaan. (Karo)

B

Rush on viimeksi esiintynyt festivaaleilla Euroopassa vuonna 1979, jolloin bändi soitti myös Tukholmassa Gröna Lundissa. Sweden Rockissa Kanadan trio keskittyi viimevuotisen Clockwork Angels –levyn lisäksi kiitettävän paljon 80-luvun tuotantoon, jota raporttien mukaan tarjottiin vielä enemmän seuraavana maanantaina olleessa Hartwall Areenan konsertissa. Ulkoilmatapahtumissa on hankala pitää jo setäiässä olevien musikanttien voimien keräämisen tarvittavaa väliaikaa, mikä valitettavasti söi lähes tunnin peliaikaa, mutta mahtui kattaukseen sentään harvemmin kuultuja raitoja, kuten Grand Designs ja The Analog Kid.

Oma Rush-makuni on senkaltainen, että mitä enemmän syntetisaattoreita ja kosketinsoittimia, sen parempi. Tästä johtuen 90-luvun puolivälin jälkeiset albumit eivät ole muutamia irtoraitoja lukuun ottamatta suurta jälkeä jättäneet. Ilmiselviä ikivihreitäkin on syntynyt, kuten Sweden Rockissakin kuultu edellislevy Snakes & Arrowsin paraatiraita  Far Cry. Clockwork Angelsin suhteenkin olin sen verran huonosti tehnyt kotiläksyni, että keikan keskiosassa ollut pelkästään uuteen levyyn keskittynyt kolmevarttinen meni välillä tapahtumarikkaiden taustafilmien seuraamiseksi. Sama ongelma tuntui olevan ruotsalaisella nuorella parilla, joka kovasti kyseli, että ”mitä elokuvia nämä ovat?”

Luoviksi itsensä tunteville muusikoille pakollisten uusien biisien tauottua avattiin vanha sävelarkku Red Sector A:lla eikä sitä enää suljettuakaan ennen kuin 2112-teoksen pääosat oli päästetty ilmoille. Rush taitaa olla ainoa alkuperäiskokoonpanossaan esiintyvä yhtye, joka pystyy esittämään kappaleensa yhä samalla tavalla kuin ne on aikoinaan tallennettu, unohtamatta ilmiselvää soitonriemua. Viime Hartwall Areenan keikalla Geddy Leellä oli ilmeisiä vaikeuksia päästä korkeampiin nuotteihin, mutta tämäkin oli ilmeisesti tilapäinen vaiva. (Penttinen)

DSC_1066

Vakiopuheenaiheet Suomessa aina festarikauden alussa ovat lippujen hinnat ja anniskelupolitiikka. Liput maksavat liikaa ja bisse pitää juoda karsinassa, josta ei ainakaan esiintyjiä pysty katsomaan. Sama tilanne on Ruotsissakin. Paitsi Sweden Rockissa. Liput toki maksavat useamman satasen, mutta kattaus on hyvinkin sen arvoinen.

Kiinnittäkäämme siis huomio anniskeluun.

Oluttelttoja on suunnilleen riittävästi, eli jonottaa ei kauaa tarvitse. Ja mikä parasta, bisse kourassa saa mennä vaikka lavan eteen. Alkoholi myydään muovipulloissa ja jokunen niitä lentelikin ilmassa keikkojen aikana, mutta ei lainkaan sellaista määrää kuin voisi kuvitella. Samoin oli humalaisten määrän kanssa. Heitä oli, mutta ei lainkaan häiritsevässä määrin, paikalle oli saavuttu ensisijaisesti nauttimaan musiikista. Ja järjestyshäiriöt, nada! Suen partion silmiin ei sattunut yhtään tappelua tai muuta vastaavaa.

Olisipa mielenkiintoista, jos joku paikallisviranomainen, joka anniskeluluvista vastaa, myöntäisi jollekin Suomen suurimmista festivaaleista luvan myydä alkoholia ilman erillisiä anniskelualueita. Vai onko suomalainen festarivieras kasvanut vetämään viinaa kaksin käsin ja esiintyjistä viis? (Karo)

Sweden Rock 2013
top 5 Karo
Asia
Accept
Black Star Riders
Rick Springfield
Crazy Lixx

Top 5 Penttinen
Asia
Europe
Rick Springfield
Survivor
Sweet

Kommentointi on suljettu.