Sweden Rock 2013: Kiss, Sonata Arctica, Survivor, Status Quo…

05.-08.2013 Sölvesborg, Ruotsi

Torstai

Ties kuinka monetta vuotta peräkkäin loppuunmyyty Sweden Rock helli ensimmäisen kerran kuluvalla vuosikymmenellä myös sääolosuhteillaan eikä pelkästään aina luotettavalla ohjelmistollaan.

Transportaatio on oikeastaan ainoa asia, mitä Sweden Rockissa ei ole saatu toimimaan. Aikaisempina vuosina bussit kulkivat liian harvoin, ja nyt kun niiden pitäisi kulkea periaatteessa kahdesti tunnissa, ne eivät ilmesty lainkaan, tai eivät ainakaan välttämättä kulje aikataulussa luvattua reittiä. Kilpailutus on päivän sana.

Torstaina puolelta päivin Sweden Stagelle materialisoinut  Demon jäi tästä syystä osin näkemättä ja muutama sen klassikkoraita kuulematta. Yhtyeeltä ilmestyi viime vuonna pitkästä aikaa uusi pitkäsoitto, jonka nimiraita Unbroken oli käynnissä toimittajakaksikon saapuessa paikalle. Sitten viime näkemän Demon oli myös vaihtanut settinsä vanhaa repertuaaria. Tarjontaan oli lisätty muun muassa bändin melodisinta laitaa edustava Heart Of Our Time.

Neljättä vuosikymmentä bändiä johtava laulaja Dave Hill ei varsinainen karisman huipentuma ole, eikä viikonloppu- ja kesälomasotilaan oloiset taustamuusikkonsakaan varsinaisesti rokkaa habitukseltaan. Yhtyeellä kuitenkin on muutama sen verran kovatasoinen kappale, että esimerkiksi Don’t Break The Circlen aikana tällaiset epäolennaisuudet unohtuvat. (Penttinen)

Päälavan korkkasi Sweden Rockissa 2013 Sonata Arctica. Eipä ole tullut bändin touhuja vuosiin seurattua, joten jonkinlaista mielenkiintoa oli keikkaa kohtaan. Vaikka päälavan tila olikin Kissin rojujen (mm. hämähäkki) takia rajoitettu, oli Sonatalla vaikeuksia se täyttää. Tony Kakko teki minkä pystyi, eli liikkui kiitettävästi laajalla säteellä, mutta muuten oli sen suhteen hiljaisempaa.

Pakkoruotsille oli Kakolla käyttöä, osa sillä spiikeistä hoitui toisella kotimaisella. Osa myös englanniksi, sillä kuten mies itse totesi, yleisöä on riittämiin myös Ruotsin rajojen ulkopuolelta. Yhtyeen lavakartta poikkesi myös klassisesta. Rumpukoroke oli yleisöstä katsoen oikeassa takareunassa ja kosketinkoroke vasemmassa. Tosin kiipparisti Klingenberg soitti sen verran paljon tavaramerkikseen muodostunutta kannettavaa mallia, että koroke olisi ollut miltei tarpeeton.

Kitaristi Elias Viljanen näyttää ottaneen paikkansa rivistössä. Hän pelleili tilaisuuden tullen eturivin katsojille ja tuntui vieneen bändiä rockimpaan suuntaan. Sonata Arctica oli siis enemmän rock ja vähemmän power, mikä tietysti onkin paikallaan uran jatkuvuuden kannalta. Tuplabassarit kun ovat jo väistyneet muodin harjalta. Osa yleisöstä olisi varmasti kelpuuttanut enemmänkin ensimmäisten levyjen hittejä, mutta nyt mentiin näillä, ja sanalla sanoen tylsästi mentiin ainakin välillä. Biisien tuntemus olisi tietysti auttanut, mutta nyt laillani osa yleisöstäkin suhtautui jokseenkin välinpitämättömästi osaan kappaleista. Olikohan päälava sittenkään vielä aivan oikea paikka?

kakko

Niin tai näin, tuntui sankareillamme olevan ystäviä myös länsinaapurissa, joten eiköhän Sonata nähdä Sweden Rockissa tulevaisuudessakin. (Karo)

Ensimmäistä kertaa Skandinaviassa koskaan esiintynyt Survivor on kaiken pahan alku ja juuri, mitä allekirjoittaneen aor-harrastukseen tulee. 27 vuoden odotuksen jälkeen yhtyeen näkeminenkin olisi melkein riittänyt.  Hiljattain alkuperäisen laulajansa Dave Bicklerin myöhempien aikojen solistinsa Jimi Jamisonin rinnalle kiinnittänyt yhtye onneksi myös kuulosti hyvältä turhan pinnassa olevasta bassosta huolimatta.

Bändiä kaikki nämä vuodet pyörittänyt Frankie Sullivan on saanut kritiikkiä osakseen liian pitkistä soolo-osuuksista, mutta Sölvesborgissa pysyttiin kohtuudessa. Kun lyhyen revittelyn jälkeen polkaistiin Burning Heart käyntiin, homma toimi ns. hellvetin hyvin. Survivor on meilläpäin tunnettu lähinnä Rocky-soundtrackeista, mutta yleisön mukanaolosta päätellen länsinaapurissa tunnettiin myös menestyslevy Vital Signsin hitit, kuten I Can’t Hold Back ja High On You.

Laulajakaksikosta Jamison oli selvästi originaalihemmoa paremmassa äänikuosissa, mutta kyllä Bicklerkin lisäarvoa ryhmälle tuo. Survivorin 38 Specialille aikoinaan lahjoittama Rockin’ Into The Night esimerkiksi sujui Davenkin osalta oikein hyvin. Duettona vedetty Eye of The Tiger taas osoitti selkeästi miesten nykytason eron. Ylipäätänsä Survivor oli livenä huomattavasti hard rockimpi ilmestys kuin saattoi odottaa. (Penttinen)

Gene Simmons yritti vesittää Rick Springfieldin onnistuneen paluun Sweden Rockiin. Kissin musiikillisen tyhjyyden peittävät lavasteet vaativat niin suuren tilan, ettei päivän muille päälavan artisteille jäänyt paljon tilaa, ja jostain kumman syystä catwalkiakaan ei ollut. Springfield teki kuitenkin parhaansa.

Laulavan näyttelijän show oli silkkaa Amerikkaa, mutta ilman hölmöjä lavasteita. Paitsi sitä trusseista väsättyä hämähäkinteelmää, joka lavan katossa jo iltaa odotti. Lavalla ei ollut hetkeäkään kuollutta, siitä Springfield piti huolen. Vakiotemppuhin kuului kitaran heittäminen teknikolle korkeassa kaaressa. Eipä siinä mitään, tavallinen temppu. Mutta moniko viskelee skittaansa niin, että piuha on kiinni?

Odotettavissa ollut yleisön sekaan hyppääminen oli myös ohjelmassa. Sankarimme ratsasti roudarin harteilla aina miksaustornille asti. Toisin kuin viimeksi, hän ei sentään kiivennyt kovinkaan korkealle. Liekö tahallista vai tahatonta, että paita lensi pois päältä heti sen jälkeen kun kuvaajat oli häädetty fotopitistä. Naisyleisö oli tietysti haltioissaan ja itsekin panin merkille kuinka harvinaisen hyvässä fyysisessä kunnossa Springfield on siihen nähden, että täyttää elokuussa 65 vuotta.

Keikalla kuulimme hittiputken (muiden muassa Affair of the Heart, Living in Oz, Jessie’s Girl, Don’t Talk to Strangers) lisäksi biisejä uusimmalta studiolevyltä ja sen kammottavan Dave Grohlin kanssa hutaistun kappaleen, joka löytyy Sound City -kokoelmalta. Viime mainitun lisäksi valittamista ei ole kuin siinä, että biisit loppuivat kesken tai soittoaikaa oli liikaa. Muilla rundin keikoilla taisi aika olla kortilla, kun biisejä ei ollut treenattu enempää. Springfield lupasi soittaa kauemmin seuraavalla kerralla. Tämäkin kyllä kelpasi: veto meni helposti top-vitoseen, vaikka bändi esiintyi kuin pallo jalassa. Hyväntuulinen ja samalla tiukka show yhdistettynä pääosin hyviin biiseihin oli tässä tapauksessa menestyksen salaisuus. (Karo)

Iltakuudelta Rock stagelle hyökännyt Status Quo on monen muun tämän vuoden Sweden Rockin esiintyjän tavoin säännöllinen vieras festivaalilla. Bändi on palannut arkeen taannoisen menestyksekkään kiertueen jälkeen, jolla alkuperäinen kokoonpano palasi vielä kerran yhteen ensimmäisen kerran suunnilleen sitten Falklandin sodan päivien.

Vaan kyllä normi-Quokin kuulosti mukavasti siltä vanhalta. Caroline, Paper Plane, Hold Your Back ja Rain juntattiin tanakammin kuin millään aiemmin näkemälläni keikalla. Yleinen veteraanibändien vitsaus, uudet biisit, astuivat tämän jälkeen kuvaan, ja meininki ei hetkeen yltänyt kattoon saakka. Kumma juttu, että vaikka tässä tapauksessa uudet rallit eivät sanottavammin eroa klassikoista, niin jokin sellainen niistä puuttuu mikä noista jo osin puhkisoitetuista tekee niin hienoja. Kenties se on rutiini niin biisinteossa kuin levytyksessäkin.

quo

Rutiini oli avainsana Status Quon lavashow’ssakin. Jonkin aikaa keikkaa seurattuani alkoi tuntua siltä, että soittajat eivät tee mitään ylimääräistä. Liikehdintää on juuri sen verran että yleisöllä riittää nähtävää, mutta ei yhtään enempää. Se on kuitenkin tässä tapauksessa melkein riittävästi, jos annetaan hieman ikämiestasoitusta. In the Army Now taisi olla se odotetuin kappale, ja loppupään rock’n’roll-lainabiisit latistivat tunnelman näppärästi.
Peruskeikka Quolta siis. Se herätti ainoastaan kaksi kysymystä. Olenko nähnyt aiemmin kosketinsoittaja Andy Bownin soittavan joihinkin biiseihin komppikitaraa? Ja mihin on hävinnyt Francis Rossin poninhäntä? Näihin kysymyksiin ei ole tarjolla vastauksia, mutta viimeinen ajatus vedon jälkeen suunnatessani kohti anniskelupistettä oli, että Status Quo saattaa jaksaa käydä kauemmin Sweden Rockissa kuin minä. (Karo)

Thunder on lopettanut uransa jo monta kertaa, mutta aina vain se tasaisin väliajoin tekee paluun. Tämänkertaisen comebackin moottori oli epäilemättä lämmittelijän paikka Journeyn ja Whitesnaken kimpparundilla, jossa Thunder varmasti pääsi näyttäytymään suurimmille yleisöille pitkiin aikoihin.

Sweden Stagella katsojamäärä oli rajallisempi, mutta itse keikka oli suurimmaksi osaksi hyvä. Ainakin se oli pirteämpi kuin jäähyväiskiertueella muutama vuosi sitten. Sen jälkeen ovat miehet vanhentuneet lisää. Mutta tyylikkäästi, lihomista ei ollut havaittavissa. Ja hyväntuulinen perusrock uppoaa aina, jos se on säällisesti soitettu.

Solisti Danny Bowes laulaa suunnilleen yhtä hyvin kuin ennenkin ja kitarakaksikko Luke Morley ja Ben Matthews osaavat soiton lisäksi myös klassiset kahden kitaran poseeraukset, joilla saa esitykseen näyttävyyttä pienellä vaivalla. Alkupuolen hittiputki oli todellista nannaa, mutta keikan loppua kohden uudempi ja hitusen heikompi tuotanto sai jalansijan. Sinänsä outo ratkaisu, varsinkin kun tuntui bändinkin into laantuvan näitä biisejä veivatessa.

Encoreton keikka päättyi biisiin I Love You More Than Rock’n’roll, jolla oli suunnilleen sama vaikutus kuin kakarana pikkukakkosta katsoessa nukkumatin tunnarilla. Jos biisilistan olisi kääntänyt ylösalaisin, olisi keikasta jäänyt parempi maku. Vaan eipä se ihan toivoton näinkään ollut. Enkä ole mielipiteineni yksin: myöhemmin keskustelin kauempana keikkaa seuranneen kaverini kanssa, joka kertoi Thunderin soiton pysäyttäneen paljon satunnaisia ohikulkijoita. Huomion herättäminen on tällaisen tarjonnan festivaaleilla vaikeaa, eli paljon asioita Thunder teki oikeinkin. (Karo)

kiss

Näin Kissin viimeksi ja tähän mennessä ainoan kerran maski-comeback-kiertueella kesällä 1997. Naamiot tulivat takaisin jäädäkseen, mutta puolet bändistä on sittemmin korvattu statisteilla. Paul Stanley on todennäköisesti seuraava paikattava, sillä sen verran finaalissa äänijänteensä kuuluivat olevan. Tähtisilmän vaihtaminen on kuitenkin eri asia kuin avaruusässän tai kissamiehen, koska 80% Kissin varteenotettavasta materiaalista on peräisin kynästään, joka ei ole täysin tylsä vieläkään, josta todisteena setissä kuullut Say Yeah ja Hell Or Hallelujah.
Paul Stanleyn jo pitkään jatkuneista ääniongelmista johtuen valikoima oli Gene Simmons –painotteinen, mikä ei ole kovin kestävä ratkaisu, mutta surullistahan se on kuulla Love Gunin kaltaisia klassikkoja torsoksi uudelleensovitettuna. Stanleyltä sujuisikin nykyään paremmin esimerkiksi niin sanottua puhelaulua sisältävän  All Hell’s Breakin’ Loosen tyyppiset kappaleet eli setti rahkeiden mukaan tai rehellisesti eläkkeelle.
Valikoiman yksipuolisuutta ja vokaaliongelmia lukuun ottamatta keikka oli kuitenkin ihan viihdyttävä perinteisine veri- ja tulisyöksyineen, ja kyllähän nyky-Kiss käy myös toimivasta rock-nelikosta. Soitannollisesti kun kukaan järkevä ihminen tuskin kaipaa Peter Crissiä tai Ace Frehleytä. Mutta vaikka olen Kissiä periaatteessa kolmisenkymmentä vuotta diggaillut,en minä kovin paljoa vaivaa sen kolmannen kerran näkemisen eteen näkisi.
Yhtye tai ainakin Gene Simmons kuitenkin jaksaa uskoa bändin lumoon. Jos halusi kuvata Kissiä, olisi pitänyt allekirjoittaa ties mitkä oikeudet pois antava, ja kaikki maailman velvollisuudet niskoille langettava sopimus. Jäi allekirjoittamatta, johon tietenkin saattaa olla lujan vakaumuksen lisäksi syynä myös sähköpostin lukemattomuus karuissa kenttäolosuhteissa. (Penttinen)

Kommentointi on suljettu.