Sweden Rock 2013: Europe, Krokus, UFO, Treat…

05.-08.2013 Sölvesborg, Ruotsi

Perjantai

Ties kuinka monetta vuotta peräkkäin loppuunmyyty Sweden Rock helli ensimmäisen kerran kuluvalla vuosikymmenellä myös sääolosuhteillaan eikä pelkästään aina luotettavalla ohjelmistollaan.

Treat lopettelee uraansa jo toista kertaa. Bändi teki paluun Sweden Rockin telttalavalla 2006 ja esiintyi festivaalilla myös 2010 julkaistuaan ensin Coup De Grace -albumin, joka esitteli yhtyeen, joka toisin kuin Europe,  ei ollut unohtanut musiikillisia lähtökohtiaan.

Vaikka kyseessä on jäähyväisrundi, pitäydyttiin pitkälti viimeisimmän levyn materiaalissa, mikä luonnollisesti vähensi vanhojen iskusävelmien tarjontaa. Treatin joutsenlaulukin sisältää sen verran tasokasta melodista hard rockia, ettei asiantilasta voi kuitenkaan kauheasti valittaa. Ja olihan settiin lisätty yksi livenä ennen kuulematon vanha, Dancing On The Edge Dreamhunter-albumilta. Lisäksi nykyisin Candlemassissa laulava Mats Leven käväisi poikkeuksellisesti luikauttamassa vokalisoimansa Treat-levyn ainoan helmen, Learn To Flyn.

Energisesti puolenpäivän auringossa esiintyneet ikäisensä näköiset ruotsihårdrockarit tarjosivat sen verran hyvää menoa ja meininkiä, että voidaankin puhua elävältä hautaamisesta. Kiitos Treat 1985-2013 ja nähdään vielä Firefestissä! (Penttinen)

Hardlinen debyyttialbumi julkaistiin 1992, mutta Sweden Stagelle lauantaina alkuiltapäivästä kavunnut kokoonpano on perin eri kuin tuolloin. Poissa ovat muiden muassa Journey-miehet Neal Schon ja Deen Castronovo. Alkuperäisen solisti Johnny Gioelin lisäksi mukana olivat nyt kitaristi Josh Ramos, rumpali Mike Terrana sekä Frontiers Recordsin talonbändin kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchio sekä basisti Anna Portalupi.

Bändi ei ole ikinä viljalti keikkoja tehnyt, eli täydennysmiehistölläkin heitetty esitys  oli tapaus sinänsä. Kuulimme paljon ensimmäisen levyn biisejä, joille kaikeksi onneksi uudet viisut vetivät vertoja. Gioeli teki töitä hartiavoimin aivan kuten toisessa yhtyeessäänkin, Axel Rudi Pellin taustabändissä. Anna Portalupin bassottelu oli myös hauskaa seurattavaa. Mimmi ei ole paljon instrumenttiansa suurempi, mutta käsittelee sitä ammattilaisen ottein. Ei epäilystäkään, ettei paikka kokoonpanossa olisi auennut soitannollisista ansioista, eikä esimerkiksi siksi, että puolisonsa Del Vecchio on porukan kapellimestari.

Olosuhteet olivat siis kohdillaan ja Hardline onnistui mainiosti. Se heitti viihdyttävän setin melodista hardrockia. Jos nyt ei aivan klassista sellaista, niin viittä vaille. (Karo)

Survivorin lailla kolmekymmentävuotisjuhliaan viime vuonna viettänyt progen superbändi Asia on kuulunut suosikkeihini jo 80-luvun puolivälistä. Ryhmä on ollut muutamia taukoja lukuun ottamatta ollut kosketinsoittaja Geoff Downesin toimesta kasassa koko ajan, mutta palasi vuonna 2006 originaaliasuunsa, mikä aiheutti sellaisen sivujuonen, että maailmassa on kaksi Asia-yhtyettä. Välivuodet basistilaulaja John Wettonin paikkaa lämpimänä pitänyt John Payne kun pyörittää Yhdysvalloissa omaa kilpailevaa itäistä maanosaansa.

Nelinkertaista platinaa Amerikoissa myyneen debyytin tehnyt kokoonpano ei kuitenkaan ollut taaskaan lopullinen, sillä kitaristi Steve Howe poistui riveistä alkuvuodesta. Hänen paikkansa on ottanut classic rock -yhtyeille nykyisin niin ominaisesti Youtubesta bongattu Sam Coulson, joka on muita jäseniä kolmisenkymmentä vuotta nuorempi. Jo vuosia sitten muumioitunutta Howea hippijazz-instrumentaaleineen ei näyttänyt kukaan kaipaavaan, sillä sen verran eloa uusi kitaristi toi ryhmään. Kyseessä oli kaiken lisäksi vielä ensimmäinen Asia-keikkansa.

Vuoden vaihteessa Asia joutui perumaan kiertueen Carl Palmerin sairastelun takia, mutta rumpalikin näkyi kuntoutuneen. Eihän Asia esimerkiksi vastaavassa iskussa ole kuin toinen veteraaniakti Rush, mutta yllättävän hyvin nelikko tarjosi klassikkoa klassikon perään, eivätkä seassa kuullut parit uutukaisetkaan pilanneet tunnelmaa. Välillä hyvinkin huonossa hapessa olleen Wettonin tulkintaankaan eivät huikkavuosikymmenet olleet jättäneet suurempia jälkiä. Erityiskiitos vielä vähemmän kuullun Go’n sisällyttämisestä settiin. (Penttinen)

Päälavan iltapäiväkiinnitys Doro on kakkoslavan viimeisen esiintyjän paikan ties kuinka monetta kertaa vallanneen Saxonin lailla keskieurooppalaisten festivaalien peruskauraa. Tämän huomaa esimerkiksi Sweden Rockissa Doro-, Warlock- ja Saxon-paitojen lukuisuutena. Talvikausina operoidaan klubi-tasolla, mutta kesäisin saatetaan päätyä monikymmentuhatpäisen yleisön eteen.  Molemmat tekevät katsomon viihtymisen eteen kovasti työtä, ja kunnioitus faneja kohtaan on melkoinen.

saxon
Saxon.

Paalavalla Doro ja Saxon antoivat varmasti taas kannattajilleen parasta.  Saxon jopa rohkeni esittämään muutaman uuden palan Doron pitäytyessä pääosin Warlock-materiaalissa, joka tietenkin halutuinta tarjottavaansa on. Itse en kummastakaan aktista enää pelihousujani revi, mutta toki True As Steelin ja 747 (Strangers In The Nightin) –kaltaisia metallihymnejä mielellään aurinkoisessa kesäehtoossa olutpullo kädessä kuuntelee. (Penttinen)

UFO on tullut nähdyksi viimeisen 15 vuoden aikana keskimäärin joka toinen vuosi. Yksi ikimuistoisimmista kerroista oli Sweden Rockissa 2009, jolloin luokkaa monsuuni ollut sade uhkasi vesittää keikan. Neljä vuotta myöhemmin esitys vesittyi yhtyeen suorituksen johdosta. Ikinä ei UFO ole kuulostanut niin löysältä ja kyllästyneeltä kuin nyt.

Suurin syy tähän taisi olla solisti Phil Moggin kunto. Hän oli juovuksissa. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta nyt känni alkoi jo häiritä suoritusta. Tosin rutiinihan tässä tapauksessa on niin armoton, että klassiset Michael Schenkerin sävellykset sujuivat kohtuullisesti. Toinen heikko lenkki oli rumpali Andy Parker, joka voisi jo luovuttaa paikkansa kovaiskuisemmalle miehelle. Settilista kaipaisi miehistön lisäksi remonttia. Koska uusiakin biisejä on, tietenkin niitä soitetaan, mutta voisiko vanhojen kappaleiden kohdalla harrastaa rotaatiota? Ainakin iät ja ajat setissä roikkunut tylsä Mother Mary joutaisi jo tunkiolle. Kuten myös Shoot shoot, joka jostain käsittämättömästä syystä oli jätetty viimeiseksi. Luultavasti Mogg määrää ja muut tyytyvät.

Vinnie Moore kitarassa tyytyi normisuoritukseen.  Äijällä on selkeästi kivaa, tai sitten hyvät näyttelijänlahjat. Viime aikoina basistin virkaa on hoidellut Rob DeLuca (ex-Spread Eagle). Ulkonäöllisesti mies on linjassa legendaarisen Pete Wayn kanssa, mutta musiikillisesti edeltäjänsä Barry Sparks sopi UFOon paremmin. Vinnien ja Robin lisäksi myös kitaristi-kosketinsoittaja Paul Raymond piti hommaa läjässä. Parhaat klassikot soivat siten jarruttavista henkilöistä huolimatta kelvollisesti.

Suurin osa yleisöstä saattoi olla Moggin kanssa samassa olotilassa, sillä niin hyvin tuntuivat Doctor Doctor, Love to Love ja jopa uudet biisit siihen uppoavan. Itse mietin keikan jälkeen olisiko sittenkin pitänyt mennä katsomaan samaan aikaan toisaalla soittanutta Leningrad Cowboysia. Sillä kun kuuleman mukaan oli hyvä meininki. (Karo)

doro
Doro.

Festivaalin yllättäjiin kuului ehdottomasti Krokus. Se on aikaisemminkin livenä nähty ja hyväksi havaittu, mutta sen tuore levy Dirty Dynamite sisältää käsittämättömän löysää soittoa. Tästä ei ollut jälkeäkään, kun Sveitsin ylpeys päälavalle saapasteli.

Kitaristeja ainakin riitti. Vastuuta tasasivat vanhat konkarit Fernando Von Arb ja Mark Kohler, sekä taannoin rivistöön palannut Mandy Meyer (ex-Asia & Gotthard). Bassoa pomputti alkuperäisjäsen Chris Von Rohr ja vokalistina tietty Marc Storace. Jännitysmomentti oli uusi rumpali Flavio Mezzodi, mutta hyvin tämä nuori mies selvisi urakastaan.

Koska konkariosastosta kaikki ovat ainakin kerran eronneet ja jälleen palanneet bändiin, oli mukava nähdä että homma toimi. Ja jopa niin, että ukko jos toinenkin soitti hymy huulilla. Uudet biisitkin sujuivat tymäkästi, joten miksi ihmeessä niitä ei levytetty livenä?

Biisilistassa oli sopivasti uutta ja vanhaa, vaikka osa mittavan uran tehneen bändin ystävistä varmasti jäi kaipaamaan joitakin suosikkejaan, joita olisi voinut sijoittaa viimeiseksi käsittämättömän Mighty Quinn -coverin tilalle. Varsinaisen setin päättänyt kuuden biisin putki klassikkoja kuitenkin oli sellaista herkkua, että vielä tätä kirjoittaessakin kyynel herahtaa silmäkulmaan.

Kolmen kitaran partio toimi hyvin soitannollisesti, mutta seremoniamestarina hääri Storace lähes yksin. Ainakin catwalk oli Krokuksen aikana vain hänen käytössään. Vaikka kuudenkympin rajapyykin sivuuttaminen näkyi ja kuului otteissa, voisi Storacellekin ennustaa tämän näytön perusteella vielä muutamia vuosia tämän sveitsiläislegendan keulilla. (Karo)

krokus

Sleazea melodisemmasta päästä esitti Crazy Lixx pikkiriikkisellä Rockklassiker -stagella. Olen aiemminkin ollut läsnä huvitilaisuudessa, jossa tämä malmölaiskopla soittaa ja sen perusteella Saxon sai puolestani veivata pappaheviään samaan aikaan toisaalla ilman minua. Kohtuullinen väkimäärä oli tehnyt samansisältöisen päätöksen, josta solisti Danny Rexon lähettikin näköyhteyden päässä mellastavan Saxonin suuntaan terveisiä. Ironisella läpällä, tietenkin.

Crazy Lixx on näyttävä yhtye. Ulkonäöllisesti vertailua voi hakea vaikkapa kotimaisen komeetan Santa Cruzin suunnasta. Kitaristien poseeraukset olivat hyvinkin normien mukaisia ja Rexon piti jalkaa monitorin päällä vähintään yhtä rehvakkaasti kuin Pate Mustajärvi. Pieni stage kävi välillä ahtaaksi, touhua ja tohinaa riitti. Lyhyt kitaristin soolospottikin oli mukana, mutta mitään älytöntä plektrajeesustelua se ei ollut. Tunnelma ei siis juuri laskenut. Keväisellä keikalla Helsingissä tuli mieleen jopa vanha Aerosmith. Biisien puolesta vain taivas on Crazy Lixxillä rajana. Riot Avenue, Rock And a Hard Place, Blame It on Love ja viimeisenä kuultu ikuisen nuoruuden ylistys 21 ’til I Die kun ovat tarttuvuudeltaan aivan omaa luokkaansa. (Karo)

Europe juhli 30-vuotista taivaltaan perjantain pääesiintyjänä. Spesiaalia olisi siis luvassa, ja jo etukäteen oli tiedossa, että niin olisi myös vierailijoita. Keikka myös tultaisiin kuvaamaan.

Muistissa oli bändin edellinen esiintyminen Sweden Rockissa 2009, jolloin meininki lähenteli hurmosta. Nyt ei. Kenties tapahtuman luonne kipsasi sekä yleisön että yhtyeen, koska keikka ei noussut kunnolla liitoon kuin hetkittäin. Joey Tempestin ääni kuulosti paikoin käheältä ja mies vastasi lähes yksinään show-puolesta muiden keskittyessä soittamiseen.

Keikan jälkeisissä keskusteluissa korostui ilmaisu ’draaman kaari’, joka ei ollut kunnossa. Europen kundien luotto uusiin biiseihin on korkeammalla tasolla kuin yleisön. Uusia kappaleita olisi ehkä ollut syytä sirotella vanhojen hittien lomaan eikä päinvastoin. Kahden tuoreimman pitkäsoiton 70-lukuinen hard rock ja niitä edeltävien 2000-luvun albumien modernit soundit matsasivat huonosti yhteen vanhan tuotannon kanssa. Eikä pieni akustinen osiokaan ainakaan parantanut tilannetta. Onneksi settiin oli sentään ripoteltu harvemmin soitettuja kappaleita, kuten Paradize Bay ja Prisoners in Paradise.

europe
Europe.

Vierailijoiden kanssa esitetyt biisitkin saattoivat olla keskiverto-Europe-fanille vieraita. Scott Gorhamin tähdittämää Thin Lizzy -lainaa Jailbreakia sekä Michael Schenkerin kanssa tulkittua UFO-klassikko Lights Outia fanitti lisäkseni ilmiselvästi myös yhtye itse. Yllätysmomenttiahan näissä ei ollut, sillä molempien herrasmiesten läsnäolosta tiedotettiin etukäteen. Pieni yllätys oli toki se, ettei Europen entisiä jäseniä näkynyt. Kuuleman mukaan Kee Marcelloa olisi jopa pyydetty pysymään kaukana.

Kaikesta tästä marmatuksesta huolimatta keikka sisälsi paljon hyvää. Europe soittaa hienosti ja Tempest on näppärästi yleisönsä ottava keulakuva. Vanhat biisit kuulostavat yhä edelleen uljailta, jopa bändin aikuistuneeseen soundiin sovitettuina. Ja ainakin tällä keikalla määrä kompensoi laatua. Sain vedon pituudeksi käsiajanotolla mukavat 155 minuuttia, joka on riittävä kerta-annos tätä herkkua.

Final Countdownin loppuliu’ussa alkoi tietenkin vielä ilotulitus, eli matka yöpuulle sujui rakettien paukkeessa. Hieman sekavin mielin, sillä juhlakeikka ei ollut aivan sellainen elämys kuin vaikkapa kahden edellisen Suomenkeikan perusteella olisi voinut odottaa. (Karo)

Kommentointi on suljettu.