Provinssirock 2013: Children of Bodom, Stone, Down

Provinssirockin raskasmetalliarvot olivat kaikkiaan alhaiset, mutta parhaat hevihetket olivat sitäkin rautaisempia.

Children of Bodom nousi päälavalle alkuillasta lauantaina. Massiivisen maailmankiertueen kesäosuus toi bändin neljälle festivaalikeikalle kotimaahan. Törnävänsaarella kansa nappasi himokkaasti kiinni Needled 24/7:in kaltaisista syöteistä, mutta myös uuden Halo of Blood -albumin biisit upposivat yleisömereen kuin kivet. Keikassa oli kansallissankarien kotiinpaluun tuntua.

Laulaja-kitaristi Alexi Laiho on kuninkuusluokan kitaraheeros, mutta vastaavia virtuooseja ovat bändikaveritkin. Tarvitaan kärpäsen silmät erottamaan kosketinsoittaja Janne Wirmanin sormien lento sormiolla, ja toinen kitaristi, Stone-legenda Roope Latvala on Laihon kenties tärkein vaikuttaja eikä jää soittotekniikassa tämän varjoon.

Children of Bodom
COB:n Roope Latvala. Kuva: Jussi Talvitie / Photolies.com

Laihon maineessa onkin kyse paitsi musiikillisesta lahjakkuudesta, myös tähtikultista ja karismasta. Kuka tahansa voi oppia soittamaan sormiharjoitusheviä nopeasti, mutta harva soittaa sitä mariamagdalenamaisesti tatuoiduilla sormilla, joissa on mustaa kynsilakkaa. Toisin sanoen Laihossa on klassisen rocktähden etäistä viehätystä.

Pohjanmaan valoisassa alkuillassa soitettu keikka jäi historiaan perusvarmana Bodom-show’na, joka muistutti, kuinka originelli bändin resepti lopulta on. Mikään muu yhtye ei sekoita näitä aineksia (laajat äärimetallivaikutteet, akatemiatason taituruus ja laulaja-kitaristi Aleksi Laihon joka haastattelussa korostama ”punkasenne”) täsmälleen tässä suhteessa.

Children of Bodom-3
Alexi Laiho. Kuva: Jussi Talvitie / Photolies.com

Children of Bodomista voi olla pitämättä, mutta sen ansioita ja omaperäisyyttä ei voi kiistää – kysykää vaikka sen perillisiltä ja perässähiihtäjiltä. Kaikkien näiden vuosien ja levyjen jälkeen täytyy arvostaa sitäkin, että Bodom on keikalla edelleen brutaali ja energinen.

Roope Latvala esiintyi Provinssirockissa lauantaina kaksi kertaa. Saarilavan ohjelmiston päätti suomithrashin esijoukko Stone, jonka kitaristina Latvala tuli tunnetuksi 80-luvun lopulla. Stonen vaikutus suomalaiseen metalliin on mittaamaton. Ilman sitä esimerkiksi Children of Bodom ei olisi se yhtye, jona se tänä päivänä tunnetaan.

Thrash metal viehätti 80-luvun lopun nuorisoa samasta syystä kuin punk 70-luvun lopun nuoria. Musiikki oli rankkaa, rehellistä, hulvatonta ja hienostelematonta, eikä soittajien ja fanien välillä ollut sellaista henkistä tai imagollista kuilua kuin pöyhkeiden ja rikkaiden stadionrockbändien valtakaudella.

Stone
Stonen Janne Joutsenniemi & Roope Latvala. Kuva: Jussi Talvitie, Photolies.com

Stone oli Suomen ensimmäinen kansainvälisen tason pikametallibändi, ja hämmästyttävää kyllä, sitä tasoa se on vieläkin. Vaikka metallin soittaminen on päivittäisaskare enää yhdelle Stonen jäsenelle, sai nelikko lujasti kiinni siitä, mistä Stonessa oli aikoinaan kysymys. Karmiva White Worms, lapsellisuudessaan hulppea Reached Out, anthemmainen Get Stoned ja Emotional Playground -levyn helpoin osuus Small Tales tutisuttivat tannerta täsmälleen niin kuin pitikin. Stonen tuotanto on niin monipuolinen, ettei siitä saa tylsää settilistaa.

Yhdellä tasolla Stonen keikka oli 80-luvun lopulla teini-ikää eläneen pullamössösukupolven muistelohetki. Saarilavan äärellä moshatessa saattoi miltei tuntea yllään mustat stretch-farkut, valkoiset varsilenkkarit ja metallimerkeillä paikatun farkkuliivin. Bändin ansiot kuitenkin riittävät paljon muuhunkin kuin pelkän nostalgiatripin luomiseen. Provinssirockin-keikka todisti, että Stonen musiikki kestää aikaa klassikon lailla.

Rantalavalla esiintynyt neworleanslainen sludgemetallibändi Down soitti yhden koko festivaalin viihdyttävimmistä ja vangitsevimmista keikoista.

Down
Phil Anselmo, Down. Kuva: Jussi Talvitie, Photolies.com

Vaikka Downissa vaikuttaa niin nimekkäitä konkareita kuin Pepper Keenan, Kirk Windstein, Jimmy Bower ja Pat Bruders (ks. Corrosion of Conformity, Crowbar, Eyehategod…), tunnetaan se parhaiten laulaja Phil Anselmon bändinä. Se ei ole mikään ihme, sillä Anselmon karisma on suunnaton. Hän tuntuu katsovan jokaista katsojaa silmiin erikseen mutta yhtä aikaa, koko keikan ajan. 44-vuotias entinen Pantera-vokalisti on yhtä aikaa sydämellinen, pelottava, totinen ja humoristinen keulakuva. Hän vaikuttaa myös olevan tietoinen omasta vaikuttavuudestaan.

Down-2
Down. Kuva: Jussi Talvitie, Photolies.com

Downin arsenaalissa on törkyisiä alavireriffejä ja likaista luomusvengiä. Bändin biiseissä on vähemmän koukkuja kuin groovea, mutta keikalla kovasti kiroileva puolijumala Anselmo onnistuu pitämään otteessaan nekin, joita biisit eivät puhuttele. Näin särmikkääseen showhun verrattuna esimerkiksi ruotsalaisten Witchcraftin ja In Flamesin itsessään kelvolliset keikat tuntuivat hyvin vaisuilta.

Jykevä New Orleans Is a Dying Whore oli Downin keikan kliimaksi siihen asti, kun Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen laulaja Kari Aalto ja kitaristi Pertti Kurikka tulivat tekemään illasta vielä iloisemman. Punktähdet nousivat Anselmon koplan seuraksi lavalle illan viimeisessä biisissä. Kurikan kitaraposeeraukset innostivat kansaa, ja Aallon hyytävä death metal -ärinä haastoi jopa Anselmon antaumukselliset tulkinnat.

Näiden miesten pitäisi tehdä yhteistyötä myös studiossa, ja sitä superyhtyettä tulisi kutsua The Down Syndromeksi. Muistakaa, mistä luitte tämän ensin.

ARI VÄNTÄNEN

Down-4
Down & Pertti Kurikka. Kuva: Jussi Talvitie, Photolies.com

Kommentointi on suljettu.