PROVINSSIROCK 2013: POPEDA, DANZIG, NYRKKITAPPELU, TURBONEGRO

Seinäjoella lavalle nousi rock ’n’ rollin neljä ehkä kovinta jullia: Popedan Pauli ”Pate” Mustajärvi, Danzigin Glenn Danzig, Nyrkkitappelun Horo-Hepe ja Turbonegron Tony Sylvester. Oliko joku heistä Provinssirockin 2013 kovin?

Jätin sekä uuden laululiikkeen ehkä kovimman jullin Antero Lindgrenin että Suomen R. Kellyn (joka on siis R’n’B-jullien julli) Karri Koiran keikat väliin nähdäkseni Popedan esiintyvän päälavan perinteisesti parhaaseen katseluaikaan lauantaina.

Provinssirockin 2013 pienoinen yleisökato pureutui pahasti päälavan esiintyjiin ja perinteisesti yleisrockfestivaaleilla kirkkaina loistaneiden suomirocktähtien vetovoimaan. Kentältä näytti lähes kokonaan puuttuvan se jengi, joka ”normaalisti” olisi bailannut ankarasti Popedan vuosien saatossa tutuksi tulleen hittikavalkadin tahdissa. Vaikka esiintyjä hoiti leiviskänsä kunnialla, vaisu vastaanotto vaikutti varmasti bändin ensi kertaa nähneisiin.

Popedan setin aikana minulle esitetty retorinen kysymys ”Onks tää Tampereella okei” ilmensi hyvin äärimetallin ystävän suhtautumista kitaristi Costello Hautamäen kynäilemään iskelmälliseen hardrockiin. En osannut vastata kysymykseen. Epäilen, että merkittävä sukupolvenvaihdos on jo tapahtunut. Koska Provinssirockin kaltaiset pitkän linjan festivaalit ovat vahvasti nojanneet vanhan koulukunnan suomirockesiintyjien vetovoimaan, merkitsee tämä koko yleisfestivaali-idean vakavaa rapautumista.

Vaatimattomasti kansallishymnillä käynnistynyt Popedan keikka oli seitsemän seuraavan biisin ajan heti ensimmäisten sointujen perusteella tuttua hittitavaraa. Kuvaavaa on, etten omista yhtäkään Popedan levyä, mutta tunnistin kappaleet välittömästi: Kädet irti, Matkalla Alabamaan, Onhan päivä vielä huomennakin, Kaasua, komisaario Peppone, Tahdotko mut tosiaan, Ukkometso ja Sammakkalaulu. Näistä ainoastaan alun perin Pate Mustajärven soololevyllä julkaistu Ukkometso herätti yleisön spontaaniin yhteislauluun ja harvinaisempi Sammakkalaulu oli positiivinen poikkeama. The Final Countdown -mukaelma Kellot lyö kilisytti kellojani vasta kertosäkeen kohdalla.

Edellisenä iltana hittipotpurinsa hienoina sovituksina päälavalla esittäneisiin PMMP:hen ja Bluriin verrattuna Popeda heitti vanhat hardrock-purkkabiisinsä orjallisesti levytysversioita seuraten. Ei siinä periaatteessa ollut mitään pahaa, mutta kohdeyleisö oli jossain muualla. Tämä oli vuosien varrella ehkä kymmenes kerta, kun kuulin bändiltä suunnilleen samat biisit jollakin festivaalilla, ja pelkäänpä, että keikka taitaa taas jäädä viimeiseksi vuosikausiksi.

Popeda soitti erittäin ammattitaitoisesti ja hyvillä soundeilla. Rock ja rankkuus uupuivat. Ilmeisesti yhdeksän henkeä omaava Mustajärvi oli rento ja skarppi laulaja. Hänessä ei ollut jäljellä tippaakaan poikavuosiensa uhoa tai vaarallisuutta, vaikka pikkutakin sisällä saattoi piillä ripaus Tony Sopranon tai Silvio Danten ketkua mafiosoa. Sellainenkin julli voi koitua kuolemaksi, mutta nyt Pate Mustajärvi jäi pehmoksi koko perheen viihdyttäjäksi.

Odotukset Danzigin lauantaina illansuussa päälavalla vetämää keikkaa kohden olivat korkealla varsinkin Misfits-kitaristi Doyle Wolfgang von Frankensteinin vierailun takia. Vaikka yhtyeen kiistaton nokkamies Glenn Danzig on ylläpitänyt oikukasta imagoa, hän ei ollut tuittuilutuulella, vaan kommunikoi yleisön kanssa jopa ylitsevuotavan ystävällisesti. Raamikas vokalisti eläytyi itselleen varmasti tuttuakin tutumpiin, lähinnä kolmen ensimmäisen albumin kappaleisiin kuulijoita miellyttäneellä intohimolla.

Bändin visuaalisesti näyttävä, nimekäs kokoonpano, Samhainissa rumpuja soittanut basisti Steve Zing, Prong-kitaristi Tommy Victor ja Type O Negative -rumpali Johnny Kelly säesti Danzigin vokaaleita mustanpuhuvan tanakasti ja lujaa, mutta korvatulpatonta miellyttäen volyymi selkeästi kipurajan alapuolella.

Modernin Batman-sarjakuvan überlihaksikasta roistohahmoa muistuttaneen Doylen vierailu Misfits-materiaalin parissa ei jäänyt läpihuutojutuksi. Setissä oli peräti kuuden biisin Misfits-osuus ja toisena kuullun encoren kolme kappaletta oli taas Misfitsiä. Zombien raivolla kitarankieliä hakannut Doyle vaihtoi sotakirveensä jokaisen biisin jälkeen uuteen. Yhdeksän biisin joukossa oli muiden muassa Skulls, Bullet, Last Caress ja yleisön yhteislauluun kirvoittanut keikan viimeinen kappale Die, Die My Darling.

Misfists-klassikoiden ohella sydäntäni lämmitti etenkin Danzigin Twist of Cain-, Am I Demon- ja tietenkin Dirty Black Summer -biisien kuuleminen hyvinä liveversioina. Ensimmäinen encore päättyi siihen kappaleeseen, minkä jokainen mamman kultamussukkainen Danzig-fani laulaa toukokuun toisena sunnuntaina hattu kourassa ja valkovuokkokimppu kourassa: Mother.

Johtotähti Glenn Danzig liikehti hyvin ärhäkkäästi ja lauloi sielukkaasti uhoten. Hän oli tässä vaiheessa erittäin vahva ehdokas Provinssirockin 2013 kovimmaksi julliksi.

Rumba-stagen lauantai-illan kovin vetonaula oli neljän yhtyeen (Sokea Piste, Nyrkkitappelu, Kivesveto Go Go ja Terveet Kädet) Punkjuna. Punkjunan ja koko lauantain parhaasta esityksestä vastasi ehkä hieman yllättäen tamperelainen Nyrkkitappelu. Nyrkkitappelun keväällä ilmestynyt esikoisalbumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks ei ollut vielä täydellinen rocklevy, mutta siinä oli paljon hyvää. Punkjunan keikka oli täyttä timanttia.

Nyrkkitappelu oli kerännyt nopeimmat ja tiukimmat biisinsä, lisännyt verkkaisempien vauhtia, ja koostanut pakettinsa yhteen sellaisella raivolla ja energialla ettei paremmasta väliä. Biisien välissä ei viritelty eikä jutusteltu mukavia, vaan pantiin menemään lahkeet palaen. Bändin pyrkimyksenä oli ehtiä esittämään omalle ja potentiaaliselle yleisölle tuotantonsa parhaat palat. Uusiakin biisejä kuultiin: Rock-pulsuun oli helppo samaistua. Loppuun jätettiin hittibiisit, jotka soitettiin vielä väkisin läpi aikataulujen mahdollisesta kusemisesta piittaamatta.

Nyrkkitappelu soitti Detroitin klassikkobändien, Dead Boysin ja Ass Cobran aikaisen Turbonegron hengessä protopunkkia tuoreesti ja raikkaasti. Varsinkin toinen kitaristi Kyytipoika (?) heitti erittäin kiperiä muuveja. Luonnollisesti yläruumis paljaana esiintynyt vokalisti Horo-Hepe oli livenä omat vahvuutensa tunteva ja niitä hyödyntävä vokalisti. Nuoren ja vihaisen kundin esiintyminen oli niin energistä, ettei näillä festivaaleilla väljästi tulkitun rock-genren alta vastaavaa löytynyt. Horo-Hepe oli siis erittäin vahva ehdokas Provinssirockin 2013 kovimmaksi julliksi.

Turbonegro
Tony Sylvester, Turbonegro. Kuva: Jussi Talvitie / Photolies.com

Riensin Turbonegron sunnuntaiselle keikalle YleX-stagelle saarilavalta kesken Pertti Kurikan Nimipäivien neljännen biisin: tämä oli varmasti Provinssirock 2013 -festivaalin harmittavin päällekkäisyys. Maailman vanhimman deathpunk-yhtyeen Turbonegron tuore vokalisti Tony Sylvester oli kovan paikan edessä. Lontoon Turbojugendin presidentti, siis bändin fani, astui entisen vokalistin Hank Von Helveten suuriin saappaisiin kaksi vuotta sitten. Viime vuonna julkaistiin Sylvesterin Hankiin verrattuna hyvin erilaisella, rosoisella raspityylillä laulama Sexual Harassment -albumi.

Keikalla Sylvesterin laulusuoritus oli pettymys. Mies ei laulanut kuten levyllä, vaan rääkyi hc-tyylillä ja menettää kovaa vauhtia äänensä kokonaan, mikäli jatkaa samalla linjalla. Tuntui, että Sylvesterin laulu oli tahallisesti miksattu alas, että hän joutuisi pinnistelemään kykyjensä äärirajoilla kilpaillessaan Euroboyn ja Rune Rebellionin kitaroinnin kanssa. Basisti Happy-Tomin vittumaisen bändinjohtamistyylin tietäen en pitäisi tätä lainkaan mahdottomana.

Bändinä Turbonegro soitti täpöllä ja erittäin tiukasti. Yhtyeen musiikki oli selkeästi palautunut Ass Cobran aikaiseen protopunktyyliin. Euroboy näytti paljon virkeämmältä kuin nähdessäni miehen viimeksi Ankkarockissa 2009. Koska yleisön joukossa oli nyt erityisen paljon farkkutakkiin pukeutuneita rock-pulsuja, YleX-stagen reunalla sijainnut kaljakarsina oli Tuborgnegron… siis Turbonegron aikana täydempi kuin ikinä näiden festivaalien aikana.

Sexual Harassmentin biisit toimivat paremmin kuin Hankin aikaiset klassikot. Sylvester osasi villitä yleisönsä, mutta useampia keikkoja Turbonegron kiertueella nähneet Turbojugend-tyypit tiesivät kertoa, että miehelle oli ehtinyt muodostua kiusallisia maneereita, joita hän toistaa keikka keikan jälkeen. Sylvester ei selvästikään tuntenut oloaan kotoisaksi Turbonegron laulajana vaan hän veti roolia. Hyvästä yrityksestä pisteet Sylvesterille – Provinssirockin 2013 kovimmaksi julliksi hänestä ei nyt ollut.

Kuka sitten oli Provinssirockin 2013 kovin julli? Voittaja tuli puskista ehdokasasettelun ulkopuolelta: festivaalin sunnuntaina kruunanneen Downin Phil Anselmo oli lopulta kaikkein kovin.

JARI MÄKELÄ

Down
Phil Anselmo, Down. Kuva: Jussi Talvitie, Photolies.com

Kommentointi on suljettu.