Blur

14.06.2013 Provinssirock, Seinäjoki

Yhdeksänkymmentäluvun toiseksi kovimman brittipopbändin keikka päälavalla oli pitkäaikaisfanille sellainen vetonaula, että jo se yksinään olisi riittänyt perustelemaan perjantain Provinssirock-rientoihin osallistumisen.

Useimpien suomalaisfanien tavoin olen todistanut Blurin keikkaa aiemmin kahteen otteeseen. Kun Britanniassa jo kylvettiin brittipopin jälkihiessä, vuoden 1996 Ruisrockissa minä ja Suomi olimme vasta ehtineet lämmetä yhtyeelle. The Great Escape oli ensimmäinen heti levyn ilmestyessä hankkimani Blur-pitkäsoitto, ja bändin ohjelmisto rakentui Ruissalossa kahden tuoreen hittialbumin pohjalle.

Vuoden 1999 Provinssirockiin mennessä brittipopin keulakuva oli tehnyt totaalisen takinkäännöksen ja muuntautunut amerikkalaistyyliseksi vaihtoehtorock-yhtyeeksi. Kvartetin maaliskuussa ilmestynyt kokeellinen 13-albumi ei ollut vielä ehtinyt aueta minulle Tender-gospelia ja kitaristi Graham Coxonin laulamaa loistavaa Coffee and TV -rallatusta lukuunottamatta. Brittipop-ajan hittejä kuultiin Seinäjoella säästeliäästi.

Provinssirockin 2013 avauspäivän päälavalla huipentaneen bändin sarjakuvasankarimaiset jäsenet näyttivät aivan samalta kuin heidän muistetaan näyttäneen 90-luvulla. Nokkamies Damon Albarn oli edelleen karismaattinen, mutta myös hoikka ja energinen toisin kuin joissain The Good, The Bad and The Queen tai Rocket Juice & The Moon -yhteyksissä näkemissäni klipeissä. Basisti Alex Jamesin poikabändimäinen seksisymbolius oli kypsyessään vain parantunut. Sitten viime näkemän nuorennusleikkauksessa käyneen Coxonin kauluksessa oli vieläkin samanlainen raita kuin vaatekaapin perälle unohtuneissa, liian pienissä 90-luvun t-paidoissani. Rumpali Dave Rowntree oli vieläkin… Dave Rowntree.

Blurin soundit olivat koko viikonlopun parhaat. Bändin livesovituksia täydensivät kolmimiehinen torvisektio ja neljän hengen gospel-taustakuoro, jonka lauluosuudet vahvistivat muitakin biisejä kuin niitä kaikkein ilmeisimpiä balladeja. Coxonin hyvällä maulla tarjoilemat avantgardistiset kitarasoolot kuulostivat tajuttoman hienoilta. 90-luvun hitti-ilotulituksen ohessa kuultiin vain tynkä-Blurin Think Thank -albumin (2003) kohokohta Out Of Time, jota on neljä vuotta kestäneen reunionin aikana uudella kitarasovituksella säännöllisesti esitetty Blur-keikoilla. Ainoa täysin uutta materiaalia edustava biisi oli encoren avauskappale, vuosi sitten julkaistu single Under The Westway.

Blur-2
Kuva: Jussi Talvitie / Photolies.com

Suurimmat Blur-hitit kuultiin setin kärkeen ja encoren viimeisenä. Läpimurtohitti Girls and Boys tyhjensi pajatson heti kättelyssä ja yleisön encoren alusta lähtien woo-hoo-huudattama punkpopbiisi Song 2 kuultiin aivan lopuksi. Hulvattoman Popscene-mekastuksen ja neljän 13-levyn raidan ohessa kuultiin myös ne kaikkein ilmeisimmät kesäfestivaalinumerot Parklife ja Country House. Encoressa mehusteltiin For Tomorrow – ja The Universal -anthemien voimin. Debyyttisingle She’s So High’n majesteetillinen livesovitus oli henkilökohtainen kliimaksi.

Albarn kehuskeli Bluria ennen samalla areenalla esiintynyttä PMMP:tä ja kommunikoi rennosti yleisön kanssa. Silmämääräisesti lavan eteen pakkautunut jengi ei ollut tarpeeksi vanhaa ollakseen samaa porukkaa kuin neljäntoista vuoden takaisella Provinssin keikalla, joten Best Of- ja Midlife-kokoelmilta tutut hitit setin runkona puolustivat paikkaansa. Yleisö tunsi biisit ja eli hyvin mukana.

Myöhäispuberteettisella innolla, mutta nyt myös ennenkokemattomalla ammattitaidolla ja tyylitajulla hittipotpurinsa esittävä Blur on must-see-in-a-lifetime-akti. Vaikka yhtyeeltä ei ilmestyisi enää yhtään uutta studioäänitettä, olen iloinen siitä, että minulla oli mahdollisuus todistaa Blurin keikka juuri nyt, kun bändi oli vielä elämänsä kunnossa. Viis keikan aikana puhjenneesta rankkasateesta.

JARI MÄKELÄ

Vastaus kohteessa Blur

  1. Onpa hieno aloituskuva!