Antero Lindgren

Luomumuusikko

Sue 6/2013

Antero Lindgren uskoo spontaaniuden voimaan.

Asioiden pitää edetä luontaisesti. En jaksa työnnellä niitä eteenpäin. Jos joku juttu oikeasti lähtee, niin se lähtee kyllä kuin virta-avainta kääntäisi.

Tulokulmani musa-alalle oli toisenlainen kuin monilla muilla. Mulla ei ollut minkäänlaista bänditaustaa ennen kuin julkaisin ensimmäisen levyni Motherin alkuvuodesta 2012. No, lapsena olin mukana seurakunnan kuorossa, mutta sielläkin mun mikki pantiin pois päältä, kun oli niin rajuja vireongelmia. Siitä huolimatta olin joskus kuoron johtajakin.

Biisejä olin kyllä kirjoitellut jo pitkään ennen ekaa levyä, oikeastaan koko aikuisiän. Niiden tekeminen ei ollut mulle mikään ihmeellinen juttu. Se oli vain yksi asia elämässä. Parin levy-yhtiön kanssa oli ollut puhetta seiskatuumaisten julkaisemisesta ja sellaisesta, mutta ei siitä poikinut mitään konkreettista. Ei mulla ollut mitään pakkoa julkaista musiikkia. Tein biisejä kirjoittaakseni itsestäni ulos asioita, joita en muuten ulos saanut.

Kun asiat sitten lähtivät etenemään, olin jo ehtinyt panna musapillit pussiin.

Loppuvuodesta 2010 kaveripiirissäni sattui kuolemantapaus. Me tehtiin surutyötä porukassa, vietettiin paljon aikaa yhdessä. Silloin nykyinen bändini kitaristi Mikael sanoi, että ”ei jaksa tätä baarissa notkumista, mentäiskös treenikselle soittelemaan vaikka jäbän biisejä?”

Me lähdettiin Joensuu 1685:ssä ja Siinaissa soittavien tyyppien treenikämpälle Helsingin Lauttasaareen. Se oli ihan hauskaa. Siitä se lähti.

ELÄMÄN KENTÄLLE

Nykyisin asun Helsingissä, mutta olen tullut tänne tosi pitkän kierroksen kautta. En ole mistään kotoisin ja samaan aikaan vähän joka puolelta.

Elin suuren osan lapsuudestani ja nuoruudestani Huittisissa, neljänneltä luokalta peruskoulun loppuun asti. Mulla oli aika tyypillinen sen ajan duunariperheen lapsuus – siis siinä mielessä, että laman myötä hommat menivät hankaliksi aikuisille ihmisille myös meidän perheessämme. Töitä piti tehdä paljon ja raha oli tiukassa. Meidän perhe ei ollut varakas, mutta ei se sitä tarkoita, että mulla olisi ollut huono lapsuus. Vaikka aina ei ollut varaa ostaa uusinta Super Soakeria, niin se nyt ei vielä kerro lapsuuden laadusta mitään.

Huittisista muutin peruskoulun jälkeen Karkkuun opiskelemaan ammattikouluun, työnkuvat vilkkuivat silmissä. Asuin siellä viisi vuotta. Se oli kasvattavaa aikaa. Piti miettiä, että jos nyt ostan mitä haluan, vastineeksi en syö viikkoon. Karkussa ei ole paljon muuta kuin peltoa, mutta olen aina viihtynyt maalla. Tykkään käydä kalassa ja metsällä.
Teen päivätyötä lastensuojelualalla. Ammatinvalinta nousee persoonasta, olen luonteeltani empaattinen. Lastensuojelutyössä turvataan tulevaisuus sellaisille ihmisille, jotka eivät itse siihen pysty. Välitän siitä, mitä ihmisille tapahtuu etenkin siinä kehityksen vaiheessa, jossa on vielä mahdollista vaikuttaa siihen, keitä heistä tulee elämän kentälle.

Siinä työssä saa suojella lasten lisäksi myös itseään. Se voi olla aika raju kenttä. Monet lapset ovat rikkinäisiä sen takia, mitä niille on tapahtunut ennen lastensuojelun piiriin joutumista tai pääsemistä. Monien niiden ihmisten tarinat koskettavat mua henkilökohtaisesti, mutta on tärkeää erottaa ammattipersoona siviiliminästä ja myös artistipersoonasta.

ARTISTIN SYNTY

Karkussa opiskelija-asuntolassa asuessani ostin nailonkielisen Kay-kitaran ja opettelin rämpyttämään Knockin’ on Heaven’s Doorin, jota siinä vaiheessa pidin Guns N’ Rosesin omana biisinä. Siitä mulle jäi käteen kolme sointua, G, D ja C. Joitakin vuosia myöhemmin tein niillä soinnuilla ensimmäisen oman biisini.

Se biisi syntyi ihan luonnostaan vuonna 2001, kun olin käynyt ammattikoulun, armeijan ja muuttanut Tampereelle. Me istuttiin iltaa silloisen tyttöystäväni ja kavereiden kanssa. Soittelin kaverin kitaralla kolmea osaamaani sointua ja olin niin rakastunut, että puhkesin spontaanisti laulamaan.

Hämmästyin itsekin. Kysyin kaverilta, että ”kuuntelepa, onko tämä biisi?” Se sanoi, että kyllä se biisi on, siinähän on melodia ja sanat. Silloin syntyi siviili-Lindgrenin rinnalle artisti-Lindgren.

Mulle on helpointa kirjoittaa lauluja omasta elämästäni. Mother-levyn laulut ovat autenttisia sydänsurulauluja. Sillä levyllä laulaa takki auki kulkeva nöösipoika. Uudella Talking With the Dead -levyllä siitä nöösistä on tullut takkia kiinni pitävä isä ja elättäjä. Täytyy muistaa, että vaikka Mother ja Talking With the Dead ilmestyivät vain reilun vuoden välein, niiden lauluilla on ikäeroa jopa kymmenen vuotta. Se on pitkä aika elämässäni.

Nykyisin olen niin onnellisessa elämäntilanteessa, että joudun niin sanotusti ”jalostamaan tunteita” lauluja tehdessäni. Kun omasta hyvästä parisuhteesta ei saa kaksista sydänsurutekstiä tehtyä, niin joudun kuvittelemaan, että mitä voisi tapahtua, ja kirjoitan siitä.

TAVOITTEITA

Osa minusta ajattelee edelleen, että vain asioilla, jotka tapahtuvat itsestään, on oikeus tapahtua. Se on omalla tavallaan hieno ajatus ja lähtökohta. Motherin ilmestymisen jälkeen olen kuitenkin jäänyt sillä lailla kiinni showbisnekseen, että nykyään minusta on kivaa suunnitella tulevaisuutta musiikin parissa. Asetan itselleni jopa jonkinlaisia tavoitteita.

Se ei kuitenkaan päde laulujen tekemiseen. Jos olisin sikahyvä musiikintekijä, niin mähän tekisin mitä haluaisin. Mutta koska olen kömpelö enkä ymmärrä säveltämisen tekniikkaa, mun pitää tehdä sellaista musiikkia, jota multa syntyy luonnollisesti. Mulla on hirveän vähän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaisen biisin teen. Juuri sellaisen spontaaniuden varaan tää koko homma on rakentunut.

Olisi mahtavaa tulla ammattimaisemmaksi ja taitavammaksi, mutta kun kiinnostus treenaamiseen on lähestulkoon nolla. Sekin on osa sitä ajattelua, että asioiden on toimittava luonnostaan. Olisi tavallaan hirveän hienoa, jos olisi sellainen kyky kuin vaikkapa jollain ammattinäyttelijällä voi olla, että osaisi suorittaa jonkun asian ilman mitään oikeaa tunnesidettä siihen.

Mulla ei ole takanani isoa koneistoa, eikä musiikkini ole tyyliltään trendikästä. En myöskään usko, että Talking With The Dead tulee olemaan samanlainen hypelevy kuin Mother oli. Tästä puuttuu siis kaikki mahdolliset suurmenestyksen elementit.
Ei se kuitenkaan haittaa. Aika usein mulle tullaan avautumaan tyyliin, että ”Mä en kyllä periaatteessa tykkää kaljuista, parrakkaista ja lihavista mies ja kitara -muusikoista, mutta sun musasta mä tykkäsin ensi kuulemalta.” Se on upeaa kuulla.

Olen tarinankertoja. Jos kuulija saa kiinni tarinasta ja saa siitä irti jotakin, tarinankertoja on onnistunut. Jos tuo onnistuu ilman, että olen yrittänyt miettiä, mitä ihmiset haluavat kuulla, niin silloin puhutaan oikeasta menestyksestä.

ARI VÄNTÄNEN

Antero Lindgren
Lauluntekijä, sooloartisti
Syntynyt Lohjalla 29.8.1980, asuu Helsingissä
Perhe: vaimo, kaksi lasta
Albumit: Mother (2012), Talking With the Dead (2013)
Ajankohtaista: Keikalla Seinäjoen Provinssirockissa 15.6., Tampereen Valtteri-festivaalilla 22.6.

Kommentointi on suljettu.