Tuomari Nurmio

Stadin Dumari

Sue 5/2013

Tuomari Nurmio luo epäkaupallisia pienoismaailmoja.

Helsinki muistuttaa joiltain osin edelleen mun nuoruuden Helsinkiä, mut monilta osin ei. Ennen oli esimerkiksi paljon enemmän leffateattereita. Kun telkkari yleistyi 60-luvun alussa, se alkoi vähentää niiden määrää. Toisin kuin nyt, kuuskytluvun Stadissa ei ollut kuppilakulttuuria. Oli ravintoloita, joissa oli paksut verhot ikkunoissa. Portsareilla oli univormut ja natsat hihassa. Livemusaa saattoi kuulla parissa mestassa.

Mä kävin poikakoulua Torkkelinmäellä. Se oli panssariverkolla ympäröity mesta, joka oli tunnettu kurisysteemistään. Jälki-istunnossa istuttiin kädet pulpetilla niin kuin olisi ollut käsiraudat. Se oli aika epäterve kasvuympäristö. Nykyään se on taidelukio. Ajat muuttuu.
70-luku oli aktiivista aikaa niin mulle kuin monelle muullekin. Oli poliittista toimintaa ja järjestötoimintaa. Se oli osa vasemmistolaista ajattelua. Taistolaiskuvioita on parjattu paljon ja syystäkin, mutta sillä tekemisen meiningillä oli myös hyviä seurauksia. Paras niistä oli Elmu, elävän musiikin yhdistys, joka me perustettiin seitkytluvun puolivälissä. Sen myötä Helsinkiin tuli lisää soittopaikkoja. Sittemmin Elmu-verkosto levisi ympäri maata.

Mä olin hommissa Ohjelmakeskuksessa, joka buukkasi poliittisia ohjelmaryhmiä ja teatteriesityksiä erilaisiin tilanteisiin. Se oli dominoiva kuvio Helsingissä, tapahtumia oli ympäri kaupunkia. Järjestin ohjelmaa myös Laulufestivaaleille. Toin sinne muun muassa Mike Seegerin New Lost City Ramblersin ja Malvina Reynoldsin. Ohjelmakeskus julkaisi Uusi laulu -lehteä, jonka päätoimittaja olin. Otin siihen mukaan folk-, country- ja rockjuttuja.

USKOTTAVA ITSELLEEN

Seitkytluvulla mä aloin tyrkyttää musaani Love Recordsille. Aluksi se ei mennyt läpi. Love julkaisi myös poliittista musaa. Koska mä olin duunissa Ohjelmakeskuksessa, niin kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt saada helposti jalka oven väliin. Loven Atte Blom kuitenkin oli epäluuloinen. Se kertoi myöhemmin ajatelleensa, että Hande on yks niitä takinkääntäjiä, jotka yrittävät takaovesta sisään.

Loven Otto Donner ja Pekka Aarnio kuitenkin halusivat antaa mulle tilaisuuden. Atte myöntyi, että okei, tehköön yhden singlen. Sen singlen b-puolelle tuli biisi nimeltä Valo yössä. Atte lähetti sen biisin Syksyn säveleen, mutta se heitettiin roskiin heti eka kierroksella. Se raakattiin pois jopa silloin, kun tehtiin ohjelmaa syksyn sävelestä tiputetuista biiseistä.

Mutta sitten Valo yössä tuli yhtäkkiä isoksi hitiksi. Mä petyin siihen tosi pahasti. Tää on ihan totta! Mun juttu on syntynyt epäkaupallisuusliturgiasta, joka tulee vasemmistolaisuudesta. Musta tuntui, että mun täytyy tehdä vähemmän suosittua musaa, että olisin uskottava itselleni tai niille, joiden mielipidettä mukamas arvostin.

Tiettyjen ihmisten mielipiteet on mulle tärkeitä. Ei kaikkien kuitenkaan. Tuolla on kaikenlaista paskanjauhajaa, joiden juttujen varaan ei kannata mitään systeemiä rakentaa.

Ajattelin alusta asti, että teen marginaalimusaa. En halunnut tulla miksikään saatanan hittimaakariksi. Reagoin menestykseen niin, että aloin ottaa musassa aika isoja riskejä miettimättä kaupallista puolta. Se on ollut pitkässä juoksussa hyvä juttu. Se on tuonut arvostusta.

Dumari ja Spuget on mun 20. studioalbumi. Se on vanhalla slangilla laulettua svengaavaa musaa, vaikutteita tulee 30-luvulta saakka. Olen tehnyt monenlaisia levyjä, pukenut biisejä erilaisiin kuteisiin. Pidän siitä, että levyllä on teema niin kuin nyt on toi slangijuttu. Mulle on sanottu, ettei mun tarvitsisi kelata kokonaisuuksia. Mutta albumikokonaisuuksissa on sellainen hieno kuvio, että niissä biisit kommentoivat toisiaan. Ne tuntuvat kuuluvan samaan pienoismaailmaan.

MAANPAKOLAINEN

Mun faija oli ammatiltaan asianajaja. Mäkin opiskelin oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Valmistuin vuonna 1983, gradu oli nimeltään Kidutuksen kielto kansainvälisessä oikeudessa.

Mulla on edelleen pari vanhaa frendii, jotka mä olen tuntenut 60-luvulta saakka. Kun me tavataan, tulee puhuttuu vanhaa slangia. Samoin Helsingin muusikkopiireissä slangia puhutaan aika paljon. Suuri osa alan  sanastosta on slangia.

Slangi on katukieli, ja mun uusissa biiseissä liikutaan laitapuolen kulkijoiden parissa. Enimmäkseen Kallion ja Hakaniemen seudulla mutta myös Gresa ja Rööperi on kuvassa mukana. Samoin vankila, merille lähtö ja pimeän viinan myynti. Sörkan satakieli, Spiidi Pirinen, nistit ja spurgut ovat tuttuja näkyjä niillä nurkilla. Mä tunnen sitä maailmaa jonkin verran.

Pilvi tuli Helsinkiin 60-luvulla. Spiidiä ei ollut silloin saatavilla, toisin kuin vielä sodan aikana. 70- ja 80-luvulla Helsingissä myytiin jo kaikenlaista kamaa. Se elämäntyyli tuhosi monta tyyppiä vuosien mittaan. 80-luvulla kovat huumeet oli helposti saatavilla, ja Stadissa näki raskaan sarjan nistimeininkiä. Mutta kuten tiedetään, alkoholi on aivan riittävän vahvaa kamaa ihmisen tappamiseen.

Päihdekamppailu on mullekin tuttua, valitettavasti. 80-luvun puolivälissä ote alkoi lipsua ja oli pakko yrittää skarpata. Sain Stadista fyysisiä vieroitusoireita. 90-luvulla olin vuosia vapaaehtoisessa maanpaossa Riihimäellä.

Mitä elämäntyyliin tulee, en koskaan ole päätynyt täydelliseen umpikujaan. Nykyään pystyn kontrolloimaan siedettävästi alkoholinkäyttöäni. Filkka ei katkeile enää, ja porttikiellot kapakoihin ovat taaksejäänyttä elämää. Mulla oli Manalaankin kaksi elinkautista porttaria. Olen lopettanut röökinpoltonkin jo vuosia sitten.

Nykyisin asun Espoossa. Se on tarpeeksi lähellä ja tarpeeksi kaukana Helsingistä. Viihdyn siellä, ja pääsen Stadiin ja takaisin reilussa vartissa.

SALLIVA OHJAAJA

Mä olen tehnyt musaa duunikseni yli 30 vuotta. Siihen mahtuu monta bändiä. Varsinaisia riitoja on syntynyt aika harvoin.

Mä en ole käynyt musiikkikouluja. En osaa nuotteja enkä tunne terminologiaa. Mun musa sovitetaan useimmiten kämpällä yhdessä soittamalla. Joidenkin soittajien kanssa on helppo kommunikoida, ja silloin lopputulos on sellainen kuin suunnittelin. Jos biisi ei mene suuntaan, jota etukäteen kelasin, niin en aina yritä vääntää sitä väkisin sinne. Ei ohjaajankaan kannata pakottaa näyttelijää tekemään juttuja, jotka eivät sovi sille.

Mä suhtaudun omiin vanhoihin biiseihin melkein kuin jonkun muun tekemiin. Levyistä tulee sellaisia kuin tulee olosuhteiden ja omien sen hetkisten mieltymysten vuoksi. Siksi mulle on mahdollisimman vieras ajatus lähteä klassikkoalbumiprojekteihin, jossa vanha levy soitetaan livenä yksi yhteen. Saatan vaikka säveltää vanhoja biisejäni uudestaan, jos siltä tuntuu.

Musiikki on mulle duuni ja harrastus. Se on ihanteellinen tilanne. Mutta kyllä musa myös jää välillä kokonaan pois elämästä. Kitara saattaa roikkua seinällä pari viikkoa. Silti musaa tulee kelattua. Mulla ei ole mitään harrastusta tai korvaavaa toimintaa sen tilalle. Ehkä mun pitäisi alkaa treenaa jousiammuntaa.

Tulevaisuuttakin tulee mietittyä, mutta se liittyy paljolti musiikkiin. Mulla on aina mielessä vaihtoehtoisia reittejä. Kun joku niistä muuttuu muita painavammaksi, lähden seuraamaan sitä. Sattumalla on siinä toisinaan sormensa pelissä. Joskus saattaa esimerkiksi tavata jonkun, jonka kautta tietty homma lähtee vetämään.

Vaikka en tekisi enää ikinä yhtään biisiä, pärjäisin näillä. En ole erityisen ahkera eikä mulla ole mitään systeemiä, jota noudattaisin musan teossa. Päin vastoin. Yritän päästä mitääntekemättömyyden olotilaan, koska silloin alkaa kehkeytyä uusia juttuja.

Olen mielestäni parempi laulaja ja soittaja kuin koskaan aikaisemmin. Saan jengin usein joraamaan kapakoissa yhdellä skeballa. Pystyn vielä tekemään rokkilevyn, jos vain haluan. Ehkä mun pitää juuri sen takia tehdä sellainen. Balladeja voi vetää myöhemminkin.

ARI VÄNTÄNEN

Hannu Juhani ”Tuomari” Nurmio
s. 21.11. 1950, Helsinki
Laulaja, lauluntekijä, muusikko.
Ajankohtaista: Dumari ja Spuget –albumi ilmestyi huhtikuussa. Keikalla: soolona Keravan Revanssissa 24.5.,  duona Tri Hillilän kanssa Pitäjänmäessä 1.6., Dumari & Spuget Jokelan Montturockissa 2.6.

Kommentointi on suljettu.