Kaisa Vala

Toisen polven taiteilija

Sue 12/2012

Kaisa Vala viljelee musiikissaan kunnianhimoisia ja mystisiä tarinoita.

Olen miettinyt paljon sitä, tuleeko taiteilijoita helpommin taiteilijaperheistä, vai niin sanotuista normaaleista kodeista, joissa taidetta tekemällä voi kapinoida vanhempiaan vastaan. Vastaus on varmaankin, että molemmista.

Olin jo lapsena innostunut musiikista. Minulla oli tuolloin tapana mennä keskeyttämään isäni (Mana Manan kitaristi Otra Romppanen) nauhoitukset, koska halusin päästä mukaan tuohon selvästi jännittävään aikuisten juttuun. Ensimmäiset biisini tein 2-vuotiaana, jolloin sävelsin Aku Ankka -oopperoita. Ne olivat todella koskettavia.

Rakastin lapsuudessani Michael Jaksonia ja Whitney Houstonia. Vielä aikuisenakin itkin vuolaasti molempien kuollessa. Katsoin jopa lähetyksen Houstonin hautajaisista.
Myöhemmin aloin kuunnella Nirvanaa ja Apulantaa. Tämän jälkeen en ole hirveästi seurannut suomeksi laulettua musaa – ainoina poikkeuksina tähän ovat ehkä Maj Karma ja Leevi and the Leavings. Sen sijaan huomion veivät laulaja-lauluntekijät ja Radiohead. Hengailin tuolloin paljon rock-henkisten ihmisten kanssa, jotka soittivat bändeissä, mutta en itse soittanut missään orkesterissa.

Kotonamme oli aina paljon soittimia. Tärkeimmät niistä olivat isoisäni vanhat Hammond-urut, joita soitin jo ennen kuin olin koskenutkaan pianoon. Ehkä siksi minulle on jäänyt niistä jonkinlainen härski patoutuma. Haluaisin edelleen lisätä urkusoundeja lähestulkoon jokaiseen biisiini.

Vaikka tein teini-ikäisenäkin kitaralla muutaman soinnun biisejä huvikseni, aloitin kappaleiden vakavamman työstämisen vasta 20-vuotiaana. Sitä ennen tanssiharrastus vei kaiken ajan ja voimavarat. Sitten polveni hajosivat, ja musiikki nousi etusijalle. Huomasin lopulta, että se tuntui paljon paremmalta kuin tanssi koskaan. Vaikka sainkin tanssin kautta ilmaistua niitä asioita joita pitikin, tuntui aina siltä, että jotakin jäi puuttumaan.

Olisin halunnut avata suuni ja päästää ääniä. Minulle soittaminen ja laulaminen on kokonaisvaltainen kokemus. Olen ikuisesti kiitollinen itselleni siitä, että päätin vaihtaa alaa.

Raatien arvioitavana

En ole klassisesti koulutettu muusikko. Kävin kyllä yksityisillä soittotunneilla, mutta enimmäkseen olen opetellut soittamaan omin avuin. 7-vuotiaana kävin Joensuun konservatorion pääsykokeissa, mutta sain paniikkikohtauksen ja itkin niin kovasti, että tuomariston mielestä oli parempi olla ottamatta minua väkisin sisään. Jälkikäteen ajateltuna oppilaitos olisi ollut minulle liiaksi muottiin puristava paikka.

Palasin raatien eteen Uuden musiikin kilpailussa (Ylen järjestämä tapahtuma, jonka voittaja lähetetään Suomen Euroviisuehdokkaaksi). Koko juttu lähti liikkeelle tuottajalleni heittämästä vitsistä. Olin tehnyt kappaleen, jonka pituus oli tasan kolme minuuttia. Naureskelin, että tässähän on meillä valmis euroviisu. Viikon päästä se sitten todella lähetettiin sinne. Kokemus oli jännittävä ja hauska, mutta samalla myös kyseenalaistin tilanteen mielessäni.

Vaatii lopulta aika paljon, että voi täysin luottaa tuomareihin. Toimin itsekin Emergenza-bändikilpailun raadissa viime keväänä, ja muistan silloinkin miettineeni että eihän tässä ole päättämässä kuin muutama ihminen, joilla on kaikilla täysin omanlaisensa käsitys siitä minkälainen musiikki on ”hyvin tehtyä”. Siinä mielessä kyse on aina veteen piirretystä viivasta.

En ole itse katsonut Euroviisuja viime vuosina. Pidän kuitenkin erityisesti kilpailun 70-luvun meiningeistä, jolloin mukana olivat suuret orkesterit ja tapahtumassa oli todellista musiikkijuhlan tuntua. Nythän Euroviisuilla on suoraan sanottuna hiukan nolo maine. Olen pohtinut, miten uraani olisi vaikuttanut se, jos olisin todella päässyt osallistumaan viisuihin. Uskon, että jos sinne oltaisiin lähdetty tekemään jotakin aidosti kunnianhimoista, ei kenelläkään olisi ollut asiasta nokan koputtamista.

Minusta tuntuu, että tämän hetken suomalainen musiikkitarjonta on vähän tasapaksua. Silti moni tuntuisi kaipaavan sinne hiukan väriä. Haastavampaa musiikkia ei ole tietysti pakko kuunnella, mutta olisi mukavaa jos sitäkin olisi enemmän tarjolla. Entisessä kotikaupungissani Joensuussa ei ollut kovin vahvoja lokeroita alakulttuurien suhteen.

Omassa musiikissanikin tykkään shoppailla elementtejä eri lajityypeistä, se on minulle hirveän luontevaa. Jos olisin country-muusikko, niin varmaan lisäisin biiseihini heviriffejä.

Suuria teemoja

Musiikkini on eskapistista. Olen hirveän huono kestämään arkea. Siksi olen vuosien varrella luonut itselleni sisäisen maailman, johon voin tarvittaessa paeta. Voisin kuvitella, että tällainen on aika yleistä muusikoille. Sanoituksissa yritän välttää asioiden alleviivaamista – jos laulan vihaisesti, niin minun ei tarvitse samalla ilmoittaa olevani vihainen.

Uuden levyn nimi on International Shaman. Albumi on tutkielma sielunvaelluksesta, ja sellaisista hetkistä jotka saavat ihmisen ajattelemaan suuria kysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi avioero, läheisen kuolema, hylätyksi tuleminen. Aiheet ovat suureellisia, mutta samalla minulle henkilökohtaisia. Elämän ja kuoleman teemat ovat tietysti jo niin isoja, että ne koskettavat väkisinkin meitä kaikkia. En halua tehdä biisejä ilman, että niillä on jokin merkitys tai sanoma.

En kuulu kirkkoon tai ole pätkän vertaa uskonnollinen ihminen. Ehkä juuri siksi tällaiset asiat kiehtovat niin paljon. Uskon, että kaikki elämä koostuu lopulta erilaisista energian muodoista, ja tuo energia itsessään ei katoa mihinkään. International Shamanin kuvaama tila on eräänlainen ”sielun eutanasia”, paikka johon voi kadota suuren kriisin edessä ja josta voi palata takaisin sitten kun on valmis.

Levystä tuli aika visuaalinen, ja sen voi halutessaan kuunnella konseptina. Tarina alkaa introsta, jossa sielut vaeltavat jokea pitkin isoissa hohtavissa palloissa. Biisien järjestys on tärkeä – eri sielut pääsevät ääneen eri kohdissa tarinaa. Jos International Shaman olisi leffa, valitsisin sen ohjaajaksi Tarantinon. Lopputuloksesta tulisi varmasti todella häiritsevä. Levyn alussa on jotakin Ilmestyskirja. Nyt -henkistä. Lopetusbiisi Die, Die, Die voisi sitä vastoin tapahtua Twin Peaksin tunnelmissa. Siinä sarjassa on jotakin eläimellistä, ehkä se siksi vetoaa niin moniin muusikoihin. Näen paljon unia ja olen kiinnostunut niiden symbolisista tasoista. Twin Peaks käsittelee juuri niitä.

Ensimmäinen sinkku Caught in Translation ei kerro suoraan Sofia Coppolan ohjaamasta Lost in Translationista, mutta sain idean siitä ja värittelin sen itselleni sopivaksi. Haluan, että musiikissani on tällaista medioiden välistä intertekstuaalisuutta.

Muutenkin kaikenlaiset mielikuvat ovat hirveän olennaisia laulaessa. Studiossa voi olla välillä vaikea saada itsensä oikeaan mielentilaan, ja lauluäänestä kuulee heti pienenkin epäröinnin. International Shamania nauhoitettaessa kuvittelin itseni musiikkivideoon, jossa on pimeää, tähtitaivas ja ympärillä juoksee karhuja. En tiedä mitä tapahtui, mutta jostakin syystä tämä auttoi! Heh… minulla on hyvin, hyvin vilkas mielikuvitus.

Tuomas Jalamo

Kaisa Vala
s. 1983 Joensuussa
Pianisti, vokalisti, säveltäjä, sanoittaja
Vuoden 2012 UMK-finalisti
Diskografia: Ghost Waltz EP (2007), International Shaman (2012)

Kommentointi on suljettu.