Hammer Open Air

20-21.7.2012 Mannin navetta, Lieto

Hammer Open Air ei kosiskele valtavirtayleisöä tai kiinnitä bändejä radion soittolistojen perusteella. Pienimuotoisemmat puitteet takaavat aidomman tunnelman ja kohderyhmän, jolle musiikki on tärkeämpää kuin gourmet-ruokateltat. Liedossa Mannin navetalla oli myös Suen toimittaja Jussi Lahtonen.

Vuonna 2010 päivänvalon (tai pikemminkin sysipimeyden) nähnyt Hammer Open Air keskittyy tiukasti, armottomasti ja oivaltavasti omaan kohderyhmäänsä eli raskaamman metallin maanalaiseen osastoon. Renksuhousut ovat kiellettyjä.

Yleisössä tärkeintä ei ole määrä vaan laatu: Hammerin yleisökapasiteetti pidetään tapahtumalle sopivissa rajoissa. Ennemmin tuhatkunta oikeasti musiikkia arvostavaa festivaalivierasta kuin kymmeniä tuhansia piknik-fiilistelijöitä, joille tärkeintä on tulla näyttäytymään paikan päällä tai tuoda mukaan koko perhe isoäidistä tarhaikäisiin kokemaan ”rock”-tunnelmaa ilman, että yhtään ainutta bändiä tulee nähtyä.

Liedossa joka vuosi järjestetty HOA siirtyi tänä vuonna Ilmaristen Metsäpirtiltä Mannin navetalle lähelle Zoolandiaa. Olbifrusin järjestämä kuljetus alueelle tapahtui joustavasti suoraan Turun linja-autoasemalta, ja kompaktin kokoinen alue osoittautui hyvin toimivaksi ja juuri sopivan kokoiseksi. Massafestarien pullonkauloihin turtuneena ja haistavittu-bodarijärkkäreihin perin juurin kyllästyneenä oli ilo huomata, että asiat voidaan hoitaa huomattavasti paremminkin. Järjestelyt toimivat kautta linjan suorastaan erinomaisesti. Plussaa erityisesti naisjärkkärien suuresta määrästä.

HOA:n historiaan ovat edellisvuosina kuuluneet melkoiset sademäärät, mutta tänä vuonna sää oli suosiollisempi. Ihme sinänsä, sillä kuluva kesä on ollut erittäin sateinen. Perjantaina kuitenkin pääasiassa paistoi aurinko. Perjantaina tipahteli muutama satunnainen pisara, mutta muuten puolipilvisen ja aurinkoisen välillä vaihdellut noin 22-23 asteen keli oli lähes optimaalinen festarisää.


Cannibal Accident.

Yksi perjantain paikallisesti odotetuimmista yhtyeistä oli turkulainen grindcorebändi Cannibal Accident, joka juuri julkaisi Omnivorous-albuminsa. Yleisöä oli paikalla varsin mukavasti ottaen huomioon, että kello ei ollut vielä puolta kolmeakaan.

Cannibaalien lavaspektaakkelissa ei säästelty verta, alkoholia eikä pyörätuoleja. Hirtehishuumori kukki kuin neekerisankkeri haarovälissä, ja tiukkaa rytyytystä säestivät lukuisat vierailevat tähdet. Vilahtipa välillä aitosuomalainen mulkkukin. Energisen, brutaalin ja hienhajuisen keikan parhaat vedot kuten Rectal Rape Reflex, Fingerfood ja suorastaan huikeat mittasuhteet saavuttanut B-rappu saivat pihan haisemaan lihalle.

Cannibal Accidentin settilista: intro: Sewerectal Entrance / Pubic Bone Divider / Hurts And Happens / Slaves on the Leash / First Person Eater / Vegenocide / Meat Is Murder (And Murder Is Good) / Facebook / Toilet It Be (Eat Less) / Rectal Rape Reflex / Bukkake Baptism / Fingerfood / Canniballs to the Wall / In Utero Habanero / B-Rappu / Kuolema huutaa / Snouthill Ballwax Pansio

Hyvän vedon veti myös kotimainen Cryptborn, jonka perinteinen, keskitemmon death metal kuulosti erittäin murealta. Lavasoundit olivat lyijynraskaat, ja tunnelma oli jämerä. Pari vuotta sitten perustettu bändi on julkaissut toistaiseksi pari EP:tä, mutta niin lupaavan vaikutuksen bändi teki, että eiköhän Cryptbornista kuulla vielä paljon lisää. Keikan loppupuolen huipentuma, Grave-cover You’ll Never See… sopi keikkaan kuin nenä päähän.

Swallowedin doom/death-pohjainen hitaampi meno kuulosti sekin mukiinmenevältä, vaikkei sen erityisempää vaikutusta toistaiseksi tehnytkään. Toki yhtyekin on vasta uransa alkutaipaleella ja julkaissut virallisesti vasta yhden EP:n.

Okkultistiseen, tunnelmalliseen 70-lukulaiseen raskaaseen rokkiin painottuva Jess And The Ancient Ones oli teoreettisesti yksi kevyimmistä HOA-yhtyeistä, mutta käytännössä tuhdit, pitkät ja polveilevat alkuhevibiisit ovat monta kertaa raskaampia ja rouheampia kuin monet ”metallisemmat” bändit. 40 minuutin ja neljän biisin keikan aikana tunnelma oli vahva, ja paljasjalkainen Jess eläytyi kappaleisiin täysin. Uudehko Into Charlit Chambers sekä Sulfur Giants (Red King) loivat hyvän kontrastin biisien utuisten tunnelmien ja juuri sillä hetkellä porottaneen kesäauringon välille.

Jess And The Ancient Onesin settilista: Ghost Riders / Sulfur Giants (Red King) / Into Starlit Chambers / Come Crimson Death

Jessin ja Muinaisten jälkeen olikin hyvä palata maanpinnalle – tai sen alle – räkäistä black/thrashia veivanneiden ruotsalaisten voimin. Bestial Mockery ehti olla hajonneenakin jokusen vuoden, mutta niin vain moottorisahamiehet löysivät jälleen toisensa viime vuonna ja päätyivät Suomeen asti. Irstaan rähjäiseltä näyttäneet ja kuulostaneet länsinaapurit heittivät kehiin kulttibiisejään kuten Metal Fucking Death, Nuclear Goat ja Possessed With Erection, ja muuta ei tarvittukaan.

Bestial Mockeryn settilista: Chainsaw Demons Return / Storm of the Beast / Bloodstained in Necronorth / Goats Feast / Infantry Storm / Master / Nuclear Goat / Metal Fucking Death / Necroslut / Slaughter Mass / Possessed With Erection / Sepulchral Wrath / Final Attack


Bestial Mockery.

Bestial Mockeryn jälkeen seurasi 70 minuutin tunnelmatuokio vailla vertaa, kun islantilainen Sólstafir aloitti Ljós í Stormin alkutahdit. Viiksekkäät, parrakkaat ja lännenmiehiä muistuttaneet islantilaiset näyttivät kirjaimellisesti hypnotisoivan osan yleisöstään. Pitkiin kappaleisiin mahtui erittäin paljon nyansseja, ja vaikka islanti tuskin on kovinkaan monelle kuulijalle tuttu kieli, niin siitä huolimatta (tai juuri sen takia) kappaleista välittyi vahvoja tunnelmia.

Settilista painottui pitkälti yhtyeen uusimpaan albumiin, mistä tuskin oli haittaa, sillä levyähän pidetään suht universaalisti yhtyeen parhaimpana saavutuksena. Vaikka monesti on niin, että pitkistä biiseistä ja maalailevista tunnelmista koostuva hämyisempi musiikki ei toimi livenä niin hyvin kuin levyllä, niin Sólstafir muodosti päinvastaisen poikkeuksen. Bändi teki keikalla vielä suuremman vaikutuksen kuin levyllä. Vahvat, orgaaniset soundit ja elävä tunnelma eivät jättäneet kylmäksi.

Sólstafirin settilista: Ljós í Stormi / Þín Orð / Æra / Köld / Draumfari / Fjara / Goddess of The Ages

Ja sitten jotain ihan muuta: Ruotsalaista Gehennahia ei tule sekoittaa norjalaiseen Gehennaan, vaikka ensin mainittu toimikin myös Gehenna-nimellä ennen kuin lisäsi h:n peräänsä. Gehenna on kelpo black metal -bändi, Gehennah on kelpo juoppo-thrash -bändi black metal -vaikuttein. Yhtye tulisi varmasti legendaarisen olut-thrash metal -poppoon Tankardin kanssa mainiosti toimeen, sillä myös Gehennahin biiseissä alkoholi näyttelee usein pääosaa. Ja jos ei alkoholi, niin yleinen remuaminen ja perkelöinti.

Gehennahin vokalisti on sen oloinen, että metallimusiikki on pelastanut hänet urheilulta, ja mies varmasti elää niin kuin laulaa biiseissä We Love Alcohol, Drink, Fight & Fuck sekä Piss Off, I’m Drinking. Kunnon ränttätänttä tekikin tässä vaiheessa terää, ja ruotsalaiset hoitivat leiviskänsä kunnialla.

Gehennahin settilista: intro / Osculum Obscenum / Decibel Rebel / Winter of War / Hangover / Bitch With a Bullet Belt / Sixpack Queen / Skeletons in Leather / We Love Alcohol / Drink, Fight & Fuck / 666, Drunk & Rock’n’Roll / Hardrocker / Say Hello to Mr. Fist / Demolition Team / Bulldozer / Piss Off, I’m Drinking

LAUANTAI 21.7.2012

Perjantaita hieman sateisempi mutta edelleen sään kannalta melko mukava lauantaipäivä alkoi liudalla kotimaisia bändejä, joiden sekaan mahtui myös ruotsalainen Portrait sekä rujoa death/black metalia vääntänyt pitkän linjan konkaribändi Necrophobic, myöskin Ruotsista. Necrophobicin soittoaika 60 minuuttia oli ehkä hieman liikaa, sillä monien bändien kohdalla 30-40 minuutin soittoaika on juuri passeli.

Olo olikin jo varsin kärsimätön, sillä Necrophobicin jälkeen soitti henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä death metal -yhtyeistä koskaan ja koko HOA:n kohokohta, hollantilainen Asphyx. Ei, pannaan saman tien koko kesän ja luultavasti koko vuoden keikkakohokohta, sillä vaikka kesää ja tapahtumia on vielä jäljellä, niin tuskin mikään Asphyxia ylittää sen enempää ennakko-odotuksissa kuin lopputuloksessakaan.

Hollantilaisen kuolonmetallin kolme kovaa konkaria eli Asphyx, Gorefest ja Pestilence ovat kaikki alansa legendoja ja tärkeitä vaikuttajia. Gorefest ehti lopettaa uransa jo toistamiseen, mutta Pestilence ja Asphyx jatkavat. Olennainen osa Hollannin kuolonsoundia on vokalisti Martin van Drunen, joka on urissut viemärin pohjalta tulevaa kärinäänsä sekä Pestilencessa että Asphyxissa. Mies oli välillä poissa, mutta nyt hän on jälleen siellä missä hänen pitääkin olla.

Harmaantunut van Drunen oli lavalla hymysuin ja selvästi otettu bändin saamasta riehakkaasta vastaanotosta. Vastaanotto oli jopa niin riehakas, että yleisön joukosta heitettiin lavalle mustat pikkuhousut, joita Martin käpisteli hieman hämmentyneenä. Tosin hämmennys olisi varmasti ollut vielä isompi, jos Martinille olisi heitetty hikiset miesten bokserit.


Van Drunen ja pikkuhousujen arvoitus.

Asphyxin perustamisesta on kulunut neljännesvuosisata, mutta kahdella ”paluulevyllään” Death… The Brutal Way sekä Deathhammer yhtye on erinomaisessa vedossa. Varsinkin tämän vuoden alkupuolella tullut Deathhammer on niin kova kiekko, että tuskin tänä vuonna tulee toista vastaavan tasoista kuolonmetallilevyä. Jos tulee, niin se on hatunnoston paikka. Siteeraan röyhkeästi pätkää omasta Deathhammmer-arviotekstistä (koko tekstin voi lukea Suen numerosta 2/2012): ”Vokalisti Martin van Drunen on nuoruutensa vedossa ja urahtelee brutaalin raastavasti kuin mätää täynnä oleva viemäri. Alkuperäisrumpali Bob Bagchus takoo työvälineensä lähes lattiasta läpi ja näyttää nuorelle rytmiryhmälle, 2007 mukaan tulleelle kitaristi Paul Baayensille sekä 2010 basson varteen otetulle Alwin Zuurille miten sitä komppia ja groovea saadaan tuotua biisiin kuin biisiin, oli tempo sitten hitaan raskas tai nopea rypistys.”

Tähän ei ole uuden levyn biisien kuten Deathhammer  ja We Doom You To Death kohdalla juuri lisättävää. Mutta suurimman hekuman ja kirjaimelliset kylmät väreet selkärankaan antoivat ensilevyjen unohtumattomat klassikot. The Rackin, MS Bismarckin ja Wasteland of Terrorin kuulemiseen livenä meni 20 vuotta, mutta kappaleet olivat sen arvoisia. Kaiken kruunasivat järeääkin järeämmät ja tuhdit livesoundit, joiden kaltaisia death metal -soundien yksinkertaisesti kuuluu olla. Tästä ei kuolonmetalli parane.

Asphyxin settilista: The Quest of Absurdity / Vermin / Scorbutics / Into the Timewastes / M.S. Bismarck / Death the Brutal Way / We Doom You to Death / Deathhammer / Wasteland of Terror / Asphyx (Forgotten War) / The Rack

Asphyxin jälkeen oli vaikeuksia keskittyä täysipainoisesti seuraaviin yhtyeisiin, joista ensimmäisenä soitti tsekkiläinen Root. Pitkän linjan black metal -yhtye on siirtynyt nykyisin hieman eeppisempään ilmaisuun ja puhtaampiin vokaaleihin, mutta Rootia saatanallisemmaksi ei tsekinmaassa enää pääse, sillä tukeva kalju partasuu, vokalisti Big Boss on paikallisen Church of Satanin perustaja. Hail Satan!

Rootin keikka oli hieman kaksijakoinen, sillä välillä tunnelma oli mukaansatempaavan ritualistinen ja tarttuvan synkeä, mutta välillä biisit olivat yksitotisempaa menoa ja meininkiä. Rootin peruslinjasta poikkeava ja perinteikäs tyyli viehätti omalla tavallaan, mutta ehkäpä 60 minuuttia oli Rootillekin liian pitkä soittoaika.


Root.

Root joka tapauksessa peittosi helposti seuraavan yhtyeen, New Orleansista kotoisin olevan Eyehategodin. Sludge ei muutenkaan ole tyylisuuntana koskaan juuri kiinnostanut, vaikka Eyehategod onkin pitkäaikainen vanha tekijä. Story of the Eye lähti kyllä räväkästi käyntiin, mutta muuten yhtye ei tehnyt livenä vaikutusta. Uutta levyä bändi ei ole saanut aikaiseksi kahteentoista vuoteen, joten vanhoilla meriiteillä mentiin muutenkin. Vokalisti Mike Williams näytti varsin riutuneelta, vaikka mies luultavasti onkin nyt hyvissä voimissa, ainakin paremmassa kuin ennen vuotta 2005. Tuolloinhan mies karisti heroiiniriippuvuutensa istuttuaan vankilassa.

Eyehategodin meno turrutti niin vahvasti, että oli aika laskea yhteen 1+1 ja päätyä siihen, että lopputulos on tosiaan kaksi. Mardukin livekeikka tuskin tarjoaisi sen kummemmin mitään uutta verrattuna aiemmin näkemääni Mardukin livekeikkaan, ja vaikka Shape of Despair on levyllä kunnon funeral doomia, niin kunto ja mielentila eivät nyt antaneet myöten jäädä odottamaan bändiä lähes kahta tuntia.


Mike Williams, Eyehategod.

Joten ei kun pillit pussiin ja pois yhdestä parhaimman jälkimaun jättäneestä metallifestivaalista aikoihin. Bussi karautti takaisin Turkuun Asphyxin live-esiintymisen biisien, tunnelmien ja äänivallin pyöriessä yhä edelleen päänsisäisessä jukeboxissa. Kenties ensi kesänä bussi karauttaa taas takaisin Lietoon.

Teksti ja kuvat: Jussi Lahtonen

Kommentointi on suljettu.