DBTK

28.07.2012 Tivoli, Rovaniemi

Rovaniemeläisen rockklubi Tivolin tarina päättyi mitä hauskimmissa merkeissä, kun Down by the Kemijoki vietti siellä 20-vuotisjuhliaan.

Rovaniemen Tivolissa vietetään synttäreitä ja hautajaisia. Viisi vuotta sitten säännöllisen toimintansa lopettanut Down by the Kemijoki -festivaali viettää ensimmäisen DBTK:n 20-vuotisjuhlaa.

Tivoli puolestaan on auki viimeistä päivää. Pian Valistustalon tilat valtaa uusi yritys, eikä moni vielä tiedä, tuleeko silä olemaan mitään tekemistä elävän musiikin kanssa.

DBTK:n juhlissa soittaa bändejä festivaalin historian varrelta. Absoluuttinen Nollapiste on voimissaan ja Eläkeläiset elää ”old is not dead” -sloganinsa mukaista ehtoopuolen elämää, mutta entäpä The Nightingales, Jalla Jalla, Greenhouse AC ja Kelpo pojat? Ne kaikki ovat pitäneet matalaa profiilia jo pitkään. Ovatko ne enää keikkakunnossa ja tuleeko kukaan katsomaan niitä?

Ovat ja tulee. Kun illan avausakti Nightingales iskee ilmoille ensimmäiset nuotit Radio Sense -levyn (1999) The Laziest Man in the Worldistä, voi havaita kaksi tärkeää asiaa: bändi on iskussa, ja yleisö, joka jo puoli kymmenen aikaan täyttää klubin pienemmän puolen, on odottanut Nightingalesin keikkaa.

Basisti-laulaja-lauluntekijä Marko Kantolan johtama joukko ilahduttaa päättämällä jokaisen kappaleen eräänlaiseen Aces High -lopetukseen. Se naurattaa joka kerta vähän enemmän. Nightingales soittaa biisejä kaikilta albumeiltaan. Laura Bell ja Cartoon of a Man soivat komeasti, ja levylle asti päätynyt Mr. Pleasant -laina on kunnianosoitus yhtyeen suurimmalle ja ilmeisimmälle vaikuttajalle, Kinksin Ray Daviesille.

Kun bändi esittää version Tom Robinson Bandin Glad to Be Gaysta, Nightingalesin levyt julkaisseen Hiljaisten Levyt -yhtiön Jukka Junttila nousee lavalle laulamaan taustoja. Setti huipentuu tuliseen tulkintaan Pop-Gun Juggernaut -levyn (1993) Poor Jimmy’s Birthday Partysta. Joko Nightingales on treenannut huolella (ei kuulemma ole) tai soitto tulee selkäytimestä – samapa tuo, loistava keikka.


Nightingales.

Tiukka avausveto asettaa riman niin korkealle, ettei isossa salissa esiintyvä Kelpo pojat kykene sitä ylittämään. Bändin hyväntuulinen suomirock ei oikein sytytä, vaikka moni tanssiikin sen tahtiin. Poikain soittaessa pihalla on pitkä jono, ja sisälle jo päässeillä on hymy herkässä. Tivolissa on läsnä varsin edustava otos kansakuntamme mukavista ihmisistä.

Kelpo poikien jälkeen musiikki muuttuu punkimmaksi. 1980-luvun puolivälissä perustettu Jalla Jalla debytoi omakustannesinglellä vuonna 1987 ja siirtyi sitten Hiljaisille Levyille. Bändin albumeja lisensoitiin muun muassa Yhdysvaltoihin ja Englantiin ja se kiersi Eurooppaa, kunnes päätti levytysuransa Graverobber’s Handbook -coverlevyyn vuonna 1997.

Kun Jalla Jalla nousee lavalle, se ei vaikuta kovinkaan järjestäytyneeltä. Hapuilevan alun jälkeen bändi kuitenkin saa silmään ison vaihteen, ja keikka alkaa kulkea. Kitaristien soittimet murisevat lujaa ja räkäisesti, mutta melodiat eivät jää metelin jalkoihin. Setti muistuttaa siitä, kuinka avarakatseinen rockbändi Jalla Jalla oli tai on: se käynnistää settinsä kantribiisillä, soittaa powerpoppia, viittaa The Ramonesin Pinheadiin ja antautuu reggaen keinutettavaksi eikä silti kuulosta hajanaiselta. Bändin asenne kumpuaa ajoilta, joina musiikille ei ollut vielä tehty lokeroita.

Jalla Jallan setti muistuttaa myös siitä, kuinka hyviä biisejä yhtyeellä on: Hospital Waltz, Minnesota Plates, City Song, Dead Man on the Ground, Don’t Throw Up Your Last Drink… tyylikästä, likaista, herkkääkin rockia, jonka juuret menevät yhtä moneen suuntaan kuin Gun Clubilla.

Laulaja Harri Pöyhtärin punkpopääni kuulostaa edelleen erittäin hyvältä. Aivan erityisen hyvältä se kuulostaa Shake Some Actionissa, tuossa The Flamin’ Grooviesin -powerpopklassikossa. Setin lopussa kuultava versio The Damnedin Love Songista on melkoista hulinaa. Biisi on punk, mutta vielä enemmän punk on bitpopbändi Desert Planetistakin tuttu kitaristi Jukka Tarkiainen, joka esiintyy jalassaan mustat verkkarit ja pitkävartiset kumisaappaat.

Punkista progeen: Jalla Jallan jälkeen esiintyy vuonna 1994 ensimmäisen DBTK-keikkansa soittanut entinen rovaniemeläisyhtye Absoluuttinen Nollapiste. Kun keikka on vanhassa kotikaupungissa ja kun heti alussa kuullaan tarttuva Silti, Absoluuttiselta Nollapisteeltä voisi odottaa hitit-tyyppistä settiä – ellei tietäisi, että niin ennalta-arvattavaksi bändi ei ryhdy ja ettei sillä edes ole hittejä.

Keikan mittaisen yhteislaulutuokion sijaan bändi tarjoilee muun muassa useita omituisia kappaleita viime vuonna julkaistulta Demo 3 -kasetilta, jolla on uusia versioita demoaikojen biiseistä. Niistä Joni palaa karrelle ja Enenerna saavat erityisen iskevän käsittelyn. Myös bändin vanhin kappale Mutta toivoa on on vaikuttava esitys, ei tosin niinkään biisinä kuin ilmiönä: kun yli 20-vuotias yhtye soittaa keikalla aivan ensimmäistä omaa kappalettaan, joka ei edes törrötä setistä muita typerämpänä, voi uskoa Absoluuttisen Nollapisteen oman vision syntyneen varhain.


Absoluuttinen Nollapiste.

Varhaistuotannon soittaminen sopii kuvaan myös siksi, että Absoluuttinen Nollapiste on palannut Neulainen jerkunen -ensialbuminsa (1994) kokoonpanoon. Janne Hastin jätettyä kosketinsoittajan viran laulaja-kitaristi Tommi Liimatta, basisti Aake Otsala, kitaristi Aki Lääkkölä ja rumpali Tomi Krutsin jatkavat bändiä nelisin. Hastin lähtö ei ole merkinnyt palaamista vanhaan soundiin tai alkuaikojen naivistiseen lo-fi-progeiluun (eihän kaikkea opittua voi mitenkään opetella pois) vaan äänikuvan riisumista ja uudistamista. Ilman päätoimista kosketinsoittajaa Nollapiste kuulostaa pelkistetyltä ja jäntevältä, ja jokaisen soittajan roolia on entistä helpompi seurata.

Kokoonpanomuutos ei ole myöskään rajoittanut bändin dynamiikkaa. Esimerkiksi Nimi muutettu -levyllä niin lempeä Eräät tulevat juosten kasvaa keikalla massiivisiin mittoihin. Välillä Nollapiste sukeltaa pitkään suvantoon ja pysyy siellä niin kauan, että Liimatta saa loppuun pitkän ja polveilevan tarinan tuopinalusena käytetystä pikkumiehestä, joka etsii ystävää teoreettisen fysiikan pääsykokeista ja jopa Jamaikalta. Kaikesta näkee ja kuulee, että Absoluuttisessa Nollapisteessä on edelleen lysti olla.

Absoluuttisen Nollapisteen keikka päättyy uuteen Planeetta Hyvä -kappaleeseen. Biisi julkaistaan kahdesta albumista muodostuvan Pisara ja lammas -teoksen ensimmäisellä puoliskolla lokakuussa. Davidlynchmäisellä tavalla salaperäisen kuuloinen sävellys jättää ilmaan mysteerin tunnun. Kappaleen kuultuaan ei oikein tiedä, mitä tulevalta levyparilta pitäisi odottaa, mutta entistä innokkaammin sitä odottaa.

Kello on kääntynyt pikkutunneille, kun illan rankin bändi nousee pienemmälle lavalle. Vuonna 1987 perustettu vaihtoehtopunkrockryhmä Greenhouse AC levytti 1990-luvulla Stupido Recordsille ja Tug Recordsille neljä pitkäsoittoa ja keikkaili ympäri Eurooppaa. Vuonna 2002 tehdyn kiertueen jälkeen bändi on höllännyt tahtia ja soittanut enää huolella valikoiduissa erityistilaisuuksissa, kuten nyt vaikkapa DBTK:n 20-vuotisjuhlassa.

Jos on Greenhouse AC:n toiminta hiipunut, sen liekki ei ole. Kovaääninen bändi lietsoo klubin puolen kaaokseen ja kuulostaa levänneeltä ja vaaralliselta. Bändin tumma paahto voisi huonona päivänä maistua kitkerältäkin, mutta tänään Greenhouse AC karkaa päälle mitä miellyttävimmin. Vertical Bluesin soidessa saattaa vain miettiä, kuinka bändi hiljaiseloaan oikein viettää, kun adrenaliinitasot ovat satunnaisella keikallakin näin korkealla.

– Mahtavaa, että täällä on näin paljon porukkaa, laulaja Jussi Nykänen sanoo. – 25 vuotta sitten täällä ei nimittäin ollut ketään.

Olisi kannattanut olla.


Eläkeläiset.

Greenhouse AC:n poistuttua lavalta on jo niin myöhä ja takana niin monta keikkaa, että enää vain tutuimmat melodiat ja kipakka rytmi pääsevät festivaalihuuman läpi tajuntaan saakka. Pitkän, huolellisen ja aika viihdyttävänkin soundcheckin jälkeen Eläkeläiset polkaisee käyntiin humppamoottorinsa.

HIM-laina Wings of a Butterflyn – liekö sen nimi Humppaperhonen tai joitain sinnepäin – jälkeen kilttiin sonnustautunut Onni Waris nousee urkunsa päälle soittamaan viulua. Vähän myöhemmin, kun bändi rytkyttää paritanssittavaa versiota Black Sabbathin Heaven & Hellistä, Waris sulkeltaa yleisöön ja ajelehtii käsiparien varassa kuin ukki uimapatjalla.

Mahtava meininki kaiken kaikkiaan. Ensi vuonna voisi olla paikallaan juhlia vuoden 1993 DBTK:n 20-vuotisjuhlia.

Teksti ja kuvat: Ari Väntänen

Kommentointi on suljettu.