5 Bubblegum Bitch, Sex Yeah, Teen Idle… Karvani ovat pystyssä jo ennen kuin olen kuullut nuottiakaan Marina & The Diamondsin uutukaisesta. Huonolla tavalla pystyssä. Kun ihminen tekee itsestään vapaaehtoisesti objektin, jäävät musiikilliset ansiot väkisinkin vaivaannuttavan keikistelyn ja pikkutuhmien sanoitusten varjoon.
Debyytin aikoihin pidin kreikkalaiset sukujuuret omaavaa Marina Diamandisia varteenotettavana kilpailijana Florence Welchille. Uutuuslevy pistää miettimään, että mistä nimen The Diamonds -loppuosa todellisuudessa koostuu. Electra Heart ei kuulosta bändilevyltä. Kitarat, akustiset rummut ja livesoitto ovat jossain muualla kuin tällä levyllä. Marina kuulostaa aiempaa selkeämmin tuotteelta La Rouxin, Little Bootsin tai, Herra paratkoon, Lady Gagan tapaan. Indielevymerkkinä aiemmin tunnetuksi tullut 679 hämärtää indien ja turhanpäiväisen listapopin rajoja entisestään julkaisemalla Electra Heartin kaltaisen jytkyturhakkeen.
Kun levyn tuotannosta vastaavat muiden muassa Diplo ja muinaisen Sneaker Pimpsin takaa löytyvä Liam Howe, on jälki luokattoman geneeristä 2000-luvun alkupuoliskon tanssipoppia. Siinä missä Florence & The Machinen musiikista löytyy jonkinlaista taianomaisuutta ja luonnonläheisyyttä, on Marina & The Diamonds kuin sellofaaniin pakattu halpa kopio siitä. Electra Heart on kuin 80-luvun hajukumi, joka tuoksuu hyvältä mutta kumittaa tosi huonosti ja luultavasti aiheuttaa syöpää.
Tomi Tuominen
