Hynynen

Kontakti on tärkein

sue 6/2012

Hynynen sietää neuvoja, jos ne tulevat mummoilta.

Kai miulla oli ihan normaali lapsuus. Juostiin kavereiden kanssa pitkin kaupunkia ja tehtiin kolttosia. Välillä käytiin Kimpisen pururadan metsikössä leikkimässä sotaa. Koulussa olin hiljainen ujo poika. En muista että miulla olis ollut hirveesti kavereita. Pari kolme hyvää. Se pätee nykyisinkin.

Mie hiihdin ja juoksin kovasti pentuna. Musahommat tuli vasta murrosiässä. Olin jo melkein kaksikymppinen, kun rupesin ekaa kertaa räpläämään kitaraa. Tavallaan aloitin sen homman toivottoman myöhään.

Miut on painekyllästetty iskelmällä. Mummolamatkat oli yhtä helvettiä, kun autossa piti kuunnella niitä kasetteja. Reijo Kallio ja muut, joita Kotiteollisuuskin versioi Sotakoira-levylle, on vähän liiankin tuttuja. Toisaalta se on hyväkin juttu, koska tommonen jättää jälkensä ja näkyy meidän tuotannossa. Meillä on helvetisti iskelmäpohjaisia biisejä. Sitä saattaa olla jonkun rokinystävän vaikea sulattaa.

Baccara oli ihan eka bändi joka kolahti kovaa. Olin varmaan 6. Sitten joskus serkku sanoi, että Elvis on kova, niin kuuntelin ja huomasin että niin onkin. Stray Catsin eka levy levy tuli, kun olin 10–11-vuotias. Se oli semmoinen, että nyt jumalauta lähtee, tää on vaarallisen kuuloista. Sitten tuli Duran Duranit ja tälläset. Aikamoista haarahyppelyä on käyty bändien välillä.

Ensimmäinen kunnon kosketus musaan oli joskus 18-vuotiaana. Kaverilla oli ihan oikea bändi, josta oli ollut vissiin lehdissäkin juttua. Niiltä lähti basisti, niin kaveri pyysi että tuu soittamaan bassoa. Miehän innostuin siitä niin kovasti, että pummasin heti mutsilta bassokamat. Käytiin hakemassa ne 100 kilometrin päästä Kouvolasta, kun Lappeenrannasta ei löytynyt.

Kitaraa aloin soittaa silloin, kun piti lukea ylioppilaskirjoituksiin. Avasin ruotsin kielioppikirjan ja totesin, että ei tää lähde yhtään. Sen sijaan opettelin soinnut. En ole ikinä opetellut tabulatuureja enkä mie osaa muiden biisejä soittaa, mutta soinnut opettelin ja samantien tuli melodioita päähän ja sitten rupesi tulemaan biisejä. Siitä se lähti, se herätys.

OIKEAA AIKAA PITÄÄ ODOTTAA

Kun tulee fiilis, että nyt voisi tehdä biisin, otan kitaran käteen ja se on siinä. Parhaimmillaan se menee noin. Pahimmillaan mie rämpytän kaks viikkoa hirveen raivon vallassa enkä saa mitään aikaiseksi. Pitäisi vaan odottaa että tulee oikea aika. Kun se tulee, se on aika helppoa. Ainakin säveltäminen. Sanat on sitten oma juttunsa.

Miulla on vihko täynnä hyviä biisin nimiä. Niitä mie nappaan vaikka uutisista tai tv-sarjoista. Luen myös paljon runokirjoja ja muita, joissa on yleismaailmallisia teemoja ja joista saa heti jonkun idean, että tästä miekin voisin kirjoittaa omalta kantilta.

Siis miehän olen täys mulkku itselleni siinä mielessä, että miulla on tälläkin hetkellä 22 uutta demoa, joista 6–7 on sellaisia jotka jaksan viedä eteenpäin bändin jätkille. Yksi Kotiteollisuus-levy, joka kuulostaa samalta kuin ne kaikki aikaisemmatkin, vaatii siis ihan vitunmoisen määrän duunia. Olen ärsyttävän itsekriittinen.

Kirjoittamisen mie aloitin, kun huomasin, että se on helvetin helppoa. Se on myös terapeuttista. Mie en osaa puhua. Kun kirjoittaa, kaikki loksahtelee kohdalleen.

Ensimmäinen kirjani oli varmaan harkituin. Tottakai siihen piti laittaa kaikki peliin. Sen jälkeen ne on kaikki olleet ihan vahinkoja. Ne tulee vaan. Ei miulla ole aikaa keskittyä pitemmäksi aikaa mihinkään. Kirjat tulee kumminkin biisinteon ja lomailun välissä.

Kirjoissani on aika vitusti jarruttelua. Kaikkea ei kehtaa kertoa. On siellä sitä väritystäkin, mutta sokkeli on aina tosi.

PERHOSET VATSASSA

Meillä on bändin kanssa sääntö, että tuntia ennen keikkaa ollaan kaikki kimpassa takahuoneessa, että ollaan niinku kimpassa. Siitä saa sen fiiliksen.

Totta helvetissä mie jännitän esiintymistä. Sen takia pitää ottaa vähän viinaa. Aikoinaan kun meni jonnekin Pakkahuoneen lavan taakse ja kuuli kun jengi huutaa siellä, rupesi oksettamaan ja ajatteli että en mie uskalla mennä tuonne. Vuosien varrella jännittäminen on jalostunut. Nykyisin tuntuu enää vähän perhosia vatsassa ja ehkä pitää käydä hätäkakalla. Yleensä jännitys menee ohi viimeistään kahden ekan biisin jälkeen.

Kontakti yleisöön tekee hyvän keikan. On sivuseikka, miten hyvin laulaa tai soittaa. Kontakti on kaikista tärkein. Meillä on takana hyviä keikkoja, joissa herra artisti on laulanut ihan päin helvettiä, mutta meininki on ollut helvetin hyvä.

Keikkaelämä on rauhoittunut. Aamukännäily on vähenemään päin. Enemmän se keikkabussissa istuminen on semmosta vakavaa tuijottelua nykyään.

Kyllä mie alkoholista tykkään. Se on leppoisa juoma. Meillä ei ole toistaiseksi ollut alkoholin kanssa erimielisyyksiä. Mutta se on kausittainen suhde. Himassa ollessa ei tule juotua. Reissussa tulee juotua sitten senkin edestä. Ei tarvitse himassa enää miettiä, että tekisi vielä mieli. Se on kaksijakoista. Kyllähän siitä ongelma varmaan kehittyy jossain vaiheessa.

Terveys kiinnostaa. Mie käyn lenkillä ja pidän itsestäni huolta, mutta se on tavallaan ihan turhaa, koska viinan kanssa nollaan kaiken. Mie rakennan itelleni keikkataukojen aikana vitun hyvän kunnon, juoksen puolimaratooneja ja kaikki on hallussa. Ja siitä puolitoista kuukautta eteenpäin mie oon ihan paskassa kunnossa. Eihän siinä ole mitään järkeä. Mutta niin se vaan menee.

NEUVOJA MUMMOILTA

Muutamia työjaksoja lukuunottamatta olen asunut Lappeenrannassa aina. Enää en aio muuttaa pois täältä. Se olisi pitänyt tehdä nuorempana. Pyrin kahdesti Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia, mutta ei siitä tullut mitään. Ajattelin että vittu, olkoon. Nyt asun Lappeenrannan keskustassa muutaman sadan metrin päässä lapsuudenkodistani.

En ajattele, että olen tunnettu. Olen vieläkin helvetin hämmentynyt siitä, että joku saa jotain kiksejä siitä että näkee miut vaikka kaupassa. Olen asunut Lappeenrannassa 42 vuotta. Ei sen pitäisi olla mikään ihme että käyn kaupassa. Joku on että mitä vittuu, mitä sie täällä teet? No mitäköhän, mie asun täällä! Mutta kyllähän täällä saa aika iisisti olla. Jotkut mummot pysäyttää joskus. Sehän on kivaa. Mummot on tosi siistejä! ”Voisit vähentää sitä kiroilua…” Ne kelaa, että olen joku Lappeenrannan lipunkantaja. Se on ihan sympaattista. Niiltä tulee semmosta mukavaa palautetta. Mie en kestä yleensä yhtään neuvomista, mutta jos joku mummo rupee neuvomaan niin en mie silloin voi ruveta kiukuttelemaan.

Yleensä silloin, kun en ole keikalla tai studiossa, kirjoitan tai teen biisejä. En tee kotona töitä ympäri vuorokauden, vaan tiettyjen kellonaikojen puitteissa: toimistoajalla ja yöllä. Kun Vilja tulee koulusta yhden–kahden aikaan, alan siirtyä vapaa-ajalle. Kun perhe käy nukkumaan, teen taas jotain.

Mie en kasvata lastani, mie ohjaan. Silloin kun Vilja syntyi, 2004, olin sen ensimmäisen vuoden niin paljon poissa himasta, että olin ihan ihmeissäni siinä vaiheessa kun hommat rauhoittui ja sai olla enemmän kotona. Rupesin jo miettimään, että mitäs tämän tyypin kanssa ruvetaan tekemään. Kaikki on mennyt siihen nähden luontevasti ja normaalisti. Toki siihen vaikuttaa se, että tyyppi on niin rauhallinen, ettei se kimpoile. Sitä ei tarvitse komennella. En mie näkisi että olen kasvattaja, olen ennemminkin semmoinen turva ja ohjaaja.

Perhe-elämä ja rokkitähden elämä ei sovi yhteen. En suosittele. Se on helvetin hankalaa. Onneksi tyttäreni on niin fiksu, ettei haaveile rokkitähteydestä.

ANNI KEMPPAINEN

Jouni Kalervo Hynynen
s. 15.2.1970
Kotipaikka: Lappeenranta
Perhe: vaimo ja tytär

Yhtyeitä:
Kotiteollisuus (1991–)
Pronssinen Pokaali (1995–2000)

Kirjat:
Rakkaudella, Hynynen (2007)
Ukonhauta (2009, Mikko Karmilan kanssa)
Mies katoaa (2009)
Kesämies (2010)
Rillipää ja läski (2010, Tommi Liimatan kanssa)
Kotiteollisuus.com (2012, Jari Sinkkosen kanssa)
Karjalainen ruletti (2012)
Paskapuhetta (2013)

Muuta:
Kotiteollisuus-dokumentti Rai rai! (2005)
Juonsi Äijät-ohjelmaa Jone Nikulan kanssa (2007–2008)

Kommentointi on suljettu.