Tony Viscontin paluu David Bowien tuottajaksi yli kahden vuosikymmenen tauon jälkeen oli molemmilta taiteellisesti onnistunut lähtölaukaus uudelle vuosituhannelle. USA:ssa Heathen merkitsi kaupallista comebackia. Berliini-trilogian soundia modernisoinutta ja Bowien suuria tunteita pursuavaa pakahduttavaa laulutulkintaa onnistuneesti korostanutta albumia on pidetty kommentaarina New Yorkin syyskuun 2001 tapahtumiin.
Haastatteluissa Bowie on kertonut, että Heathenin biisit heijastavat amerikkalaista ilmapiiriä yleisemmin ja että kappaleet on tehty jo aikaisemmin. Silti 9/11-ahdistuskin kuuluu levyltä. New Yorkissa äänitettyä levyä oli tekemässä moni newyorkilainen muusikko, kuten kitaristit David Torn ja Mark Plati, rumpali Sterling Campbell ja Dream Theaterin kosketinsoittaja Jordan Rudes. Myös Visconti, joka tuottajanroolinsa ohessa soittaa Heathenilla jälleen muun muassa bassoa; vrt. Space Oddity (1969), Hype-yhtye ja The Man Who Sold The World (1970), on kotoisin New Yorkista.
Heathenilta ei irroitettu ainuttakaan promovideota, sillä julkaisun aikaan 55-vuotias ikuisen nuoruuden symboli sanoi olevansa siinä iässä, ettei tv-esiintymisellä enää saavutettu musiikille lisäarvoa. (Lokakuussa 2002 julkaistu musiikkivideokokoelma Best of Bowie on edelleen Bowien visuaalinen testamentti). Videopuutetta paikatakseni olen liittänyt audionäytteiden oheen livenäytteet. Ensimmäiseksi biisiksi olen valinnut jykevän nimikappaleen. Liveversio on äänitetty Berliinissä syyskuussa 2002.
http://www.youtube.com/watch?v=JKcH1gcoWv4
Saavutettuaan yllättäen suurimman kaupallisen menestyksensä Let’s Dance -albumilla (1983) Bowien ura ajautui vuosiksi taiteelliseen umpikujaan. Asiaa ei edesauttanut hänen entinen levy-yhtiönsä RCA, joka kyllästi markkinat Bowien 70-luvun materiaalin uusintajulkaisuilla. Bowien uudet levytykset kuulostivat klassikoiden rinnalla lepsulta viihteeltä ja sitä ne suoraan sanoen olivatkin. Mies oli täysin eksyksissä, ja raapaisi pohjamudat Mick Jaggerin kanssa Live Aid -bakkanaalien yhteydessä oksentamallaan duettosinglellä Dancing In The Street (1985).
Käänne parempaan alkoi vuonna 1988, kun Bowie lyöttäytyi kimppaan bostonilaisen kitaristin Reeves Gabrelsin kanssa. Gabrelsista tuli Bowien biisintekokumppani ja luotettava sidekick vuosituhannen vaihteeseen saakka. Ensimmäinen yhteinen projekti oli Tin Machine -kitarabändi, 80-luvun The Spiders From Mars, joka edeltäjästään poiketen oli täysin demokraattinen bändi. Bowie oli vain yksi yhtyeen jäsenistä. Rytmiryhmäksi löytyi veljespari Tony ja Hunt Sales, joka oli soittanut yhtä aikaa Bowien kanssa Iggy Popin bändissä 70-luvun lopulla.
Tin Machine julkaisi kaksi studioalbumia ja yhden livelevyn, minkä jälkeen yhtye haudattiin sovussa. Bowie oli kerännyt riittävästi paukkuja soolouraansa varten, ja palasi huipulle Nile Rodgersin tuottamalla Let’s Dancen katu-uskottavalla jatko-osalla Black Tie White Noise (1993). 90-luvulla Bowie pyrki jälleen olemaan sellainen rockin kameleontti kuin hänen vanha maineensa edellytti, ja tulokset olivat aika hyviä. Modernia valkoista funk-albumia seurasivat tyylikkäästi epäkaupallinen soundtrack The Buddha of Suburbia (1994), Brian Enon tuottama kokeellinen Outside (1995) ja drum and bassin kanssa flirttaillut Earthling (1997).
Vuosituhannen lopussa Bowie lopetti trendien perässä juoksentelun, ja julkaisi Gabrelsin kanssa viimeiseksi jääneen yhteistyölevynsä hours… (1999). Levyn helposti lähestyttävät, rauhalliset ja melodiset kappaleet sävellettiin vaihteeksi jo ennen studioon menoa. Osa biiseistä sävellettiin PC- ja Segan Dreamcast-konsolipeli Omikronia varten. Pelissä seikkaili kaksi Bowie-hahmoa sekä Iman-vaimon, Gabrelsin ja basisti Gail Ann Dorseyn hahmot. Aikaansa edellä olleella, päättömäksi osoittautuneella idealla haluttiin kosiskella uutta fanisukupolvea, mutta onnistuttiin vieraannuttamaan vanhat.
Seuraavaksi Bowie otti uudelleenkäsittelyyn ennen läpimurtoaan sävelletyn 60-luvun biisimateriaalinsa. Vuosituhannen alussa äänitetty, sekä vanhoja että uusia biisejä sisältänyt Toy-albumi oli tarkoitus julkaista vuonna 2001 tai viimeistään 2002, mutta levy-yhtiö onnistui romuttamaan levyn julkaisuaikataulun. Heathen-albumille päätyivät kappaleet Uncle Floyd (nimellä Slip Away), Afraid ja kahden cd:n painokselta löytyvä Conversation Piece. Kolme muuta Toyn biisiä julkaistiin Heatheniltä lohkaistujen singlejen b-puolina. Versio Toy-albumista vuoti nettiin viime vuonna, ja löytyy helposti YouTubesta.
Tony Viscontin tuotannon tukevoittama Afraid on Heathenin aatelia. Rokkaava liveversio on niin ikään kuvattu Berliinin konsertissa.
Heathenilta ensimmäiseksi singleksi lohkottu jylhä Slow Burn on mielestäni albumin komein kappale. Albumiversiolla kitarassa vierailee The Whon Pete Townshend, joka oli aikaisemmin vieraillut Viscontin tuottaman Scary Monsters -albumin (1980) Because You’re Young -singlellä. Slow Burnin liveversio on kuvattu Live by Request -televisioshowssa, ja sillä loistaa kiertuekitaristi Earl Slick.
Heathenin toinen kitaristivieras on Foo Fighters -yhtyeen Dave Grohl, joka soittaa onnistuneella Neil Young -coveroinnilla I’ve Been Waiting For You. Youngin alkuperäinen versio löytyy miehen nimeä kantaneelta soolodebyytiltä (1968). Bowien liveveto on jälleen Heathen-kiertueelta Berliinistä.
Heathenilla on kolme coverbiisiä. Psykobillyn esi-isän, Legendary Stardust Cowboy -friikin originaalista versioitu I Took A Trip In A Gemini Spaceship on Hallo Spaceboy -kappaletta (1995) muistuttava synapopsätkätys, albumin keveintä antia. Biisi on silti mukava kädenojennus ja tekijänoikeuskorvauksien virta obskuurille artistille, jolta Ziggy Stardust pölli taiteilijanimensä vuonna 1972.
Albumin kolmas coverbiisi on Pixiesin Cactus. Molemminpuolinen kehuskelukerho; Pixies-kitaristien Francis Blackin ja Joey Santiagon nuoruuden Bowie-fanitus ja Bowien Pixies-suitsutus Tin Machine -ajoista lähtien huipentuu asialliseen tribuuttiin mahtavalle biisille. Liveversiossa Dorsey nappaa Pixiesin Kim Dealin roolin mainiosti.
Päätän tämänkertaiset videonäytteet Toy-albumilla alunperin mukana olleeseen Uncle Floyd -biisiin (kunnianosoitus Amerikan Nasse-sedälle, vuonna 1998 edesmenneelle tv-koomikko Floyd Vivinolle), mikä Heathenilla kulkee nimellä Slip Away. Viscontin viimeistelemä versio on ylittämätön, ja Heathen-kiertueella Pariisissa syyskuussa 2002 taltioitu live-esitys pakahduttavan surullinen. Bowien toistaiseksi viimeiseksi jääneellä Reality-albumia (2003) seuranneella kiertueella lämppäri The Polyphonic Spree esitti kappaletta yhdessä Bowien kanssa.
Kesäkuussa 2004 näkemäni Bowien Provinssirock-keikka kirvautti useammankin ilonkyyneleen silmäkulmasta, vaan enpä olisi arvannut kiertueen loppuvan vain viisi päivää myöhemmin. Hurricane-festivaalikeikalla Bowie tunsi voimakasta rintakipua, ja diagnosoitu akuutti valtimotukos vaati välitöntä leikkaushoitoa. Provinssirockin esiintyminen jäi Bowien kolmanneksi viimeiseksi keikaksi, eikä hän ole ollut myöhempinä vuosina musiikillisesti järin aktiivinen. Viimeksi Bowie on tainnut vierailla taustalaulajana Scarlett Johanssonin Tom Waits -coveralbumilla Anywhere I Lay My Head (2008).
Jari Mäkelä
Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.
