Aikoinaan universumin viilein kaveri Danko Jones on kulkenut pitkän matkan Toronton garagerock-kellareista yhdeksi eurooppalaisia rokuja aktiivisimmin kiusaavista akteista. Härmäläisilläkin kesäfestareilla ahkerasti irvistänyt naama kävi trendipetterien hermoille jo nolkytluvun puolivälissä, ja Nuorgam-saitin viime syksynä koostaman tilaston mukaan Danko Jones -trio on ollut yksi maassamme ahkerimmin vierailleista ulkomaisista bändeistä 2000-luvun aikana.
Vuonna 1996 aloittaneen bändin alkuperäinen idea oli valloittaa maailma pelkästään keikkailemalla. Yhtye kiersi Kanadaa ja Yhdysvaltain pohjoisosia pari vuotta lämppäämässä New Bomb Turksin, Nashville Pussyn ja The Dirtbombsin kaltaisia punk- ja garagerockbändejä, kunnes taipui yleisön pyynnöstä myös levyttämään. Danko Jones äänitti kaksi ep-levyä, joiden materiaali koottiin bonusbiisien kera vuonna 2001 Euroopassa julkaistulle I’m Alive and On Fire -kokoelmalle.
Ensimmäisistä julkaisuista sai juuri niin geneerisen kuvan kuin bändi oli pelännytkin. Live-esityksen hurjuutta ei pystytty tallentamaan. Kokoelma poiki kuitenkin kolme livevierailua Eurooppaan; näistä tärkeimpänä lämmittelypesti Backyard Babies -kiertueella. Kokoonpanoksi oli vakiintunut Danko Jones (kitara ja laulu), uskollinen sidekick John ”JC” Calabrese (basso) sekä Spinal Tap -tyyliin vaihtuvassa kaartissa viitisen vuotta rumpujakkaraa lämmittänyt Damon Richardson. Trion liveshow saavutti uuden levyttämättömän materiaalin parissa parhaimman iskunsa.
Ensimmäinen varsinainen Danko Jones -albumi näki päivänvalon kesäkuussa 2002. Sen poikkeuksellisen korkea taso oli positiivinen yllätys. Miki Peltola hehkutti yhdeksän pisteen levyarviossaan: ”Born A Lion räjäyttää pankin. Tämä powertrio tarjoilee viileää ja hikistä garagepunkbluessoulrock’n'rollia vahvasti Sweatmasterin hengessä” (Sue 6/2002).
Ajan kuuminta hottia edustanut Sweatmaster käväisi omassakin mielessäni, mutta Dankon juhannuksen jälkeisen loistavan Roskilde-keikan jälkeen mielleyhtymä niin ikään kovassa nosteessa olleeseen Boomhauer-trioon kasvoi vahvemmaksi. Saku Krappala ja Danko Jones kun ovat molemmat omanlaisiaan seksisymboleita ja suupaltteja keulahahmoja.
Torontolaisessa Presence-studiossa äänitetyn ja Bill Bellin yhdessä Jonesin kanssa tuottaman Born A Lionin soundi on muhkea. Sen AC/DC:n parhaista paloista koostettu jykevä ja ripeä riffisirkus oli kaukana bändin vanhempien biisien suorasta ja ohuehkosta rhythm & blues -jyystöstä. Biisien laulumelodiatkin ovat hyvin tarttuvia. Kokonaisuus kuulostaa siltä, kuin bändi olisi koonnut albumille parhaat biisit koko historiansa ajalta. Niin varmaan olikin.
Peltolan haastattelussa (Sue 6/2002) Danko Jones heitti bändin esikuviksi liudan harhaanjohtavia nimiä (Metallica, Rolling Stones, Black Flag, ZZ Top jne.), joiden joukosta löytyi myös Jonesin tärkein esikuva Thin Lizzy. Phil Lynott oli Jonesin tapaan puoliverinen, ja albumin Caramel City -biisi kertookin aiheesta. Kymmenen vuotta sitten oli vielä vaikeaa erottaa puuta metsästä, mutta phillynottmainen tulkinta ja vahvat lizzymaiset melodiat erottuvat nyt selvästi. Yhtään huonoa biisiä korkeatasoiseen kokonaisuuteen ei ole eksynyt.
Born A Lion -albumin (oikeastaan koko Dankon tuotannon) lyriikoiden kantava teema ovat naiset, joille pitkää ulokettaan Gene Simmonsin tavoin liikutteleva hunksi tarjoaa mahtavaa seksiä. Oikuttelevat nartut kohtelevat upeakroppaista kitarasankaria kuitenkin huonosti. Avausraita Play The Blues tiivistää olennaisimman: ”If you wanna know how to play to blues, get yourself a woman”. Vaikeata tuohon on vastaankaan väittää.
Sovinismin ja asenteellisuuden saa anteeksi parikymppisenä komeana kollina, mutta kun tien päällä kirjoitetut lyriikat koostetaan hotellihuoneissa näkyvien pornokanavien tarjoamien fantasioiden ja keikkamatkoilla kohdattujen ohuiden naistuttavuuksien pohjalta, ne alkavat toistaa itseään ja käydä vastenmielisiksi. Kolmenkympin huonommalla puolella uskottavuuskin katoaa, ellei peilistä satu katsomaan Engelbert Humperdinck. Niin huonosti eivät asiat olleet Born A Lion -albumilla.
Kiireessä ylijäämäbiiseistä kasatulta kuulostavalla We Sweat Blood -albumilla (2003) Dankon nousujohtuisesta levytysurasta katkesi terävin kärki, mutta armoton keikkaputki jatkui Born A Lion -vetoisella keikkasetillä. Nähtyäni suurin piirtein samanlaisen hikisen livespektaakkelin muutamaan kertaan oma innostukseni bändiä kohtaan alkoi hiipua.
Kolme uusinta albumia ovat vain petranneet yhtyeen suosiota. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö syksyllä ilmestyväksi ilmoitettu tuleva Danko Jones -albumi voisi osoittautua kaupalliseksi (ehkäpä jopa taiteelliseksi) täysosumaksi.
Jari Mäkelä
Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.
