THE BLACK KEYS: The Big Come Up (Alive)

Jari Mäkelä

Sue 5/2012

Kitaristi-laulaja Dan Auerbachin ja rumpali Patrick Carneyn duo on taivaltanut kymmenessä vuodessa pitkän reissun kellarista kolminkertaiseksi Grammy-voittajaksi, Billboardin albumilistan kakkossijan haltijaksi ja stadionluokan bändiksi. Ei hassumpi saavutus Akronin aavekaupungissa varttuneille college-pudokkaille.

Auerbach ja Carney tunsivat toisensa jo natiaisina mutta ystävystyivät lukiossa. Auerbach opiskeli kitaransoittoa, ja neliraiturilla äänittämisestä innostunut Carney ryhtyi rumpaliksi. Bändiviritelmät kariutuivat useampaan otteeseen. Keskeytettyään opintonsa Auerbach yritti tienata leipänsä baareissa keikkailevana bluesartistina. Ilman demoa hän ei onnistunut saamaan keikkoja Akronin ulkopuolelta.

Carney tarjoutui äänittämään Auerbachin demon, mutta säestäjät eivät saapuneet paikalle. Parivaljakko perusti bändin kahdestaan, ja lähetti kuuden biisin primitiivisen blues-äänitteen tusinalle levy-yhtiölle. Kalifornialainen Alive-pikkumerkki tarttui syöttiin.
Carneyn kellarissaan kasiraitanauhurilla äänittämä The Big Come Up -albumi ammentaa suoraan Missisippi-bluesista. Albumin avausraita Busted on R.L. Burnsiden ja Do The Rump Junior Kimbroughin tuotantoa. Leavin’ Trunk -biisin säveltäjäksi on merkitty bluespiireissä tunnettu Trad.

Duon originaaliteokset eivät häviä covereille pätkääkään. Auerbachin howlingwolfmaisen pehmeä, pakahduttava ääni kuulostaa pohjattomalta kaivolta. Miehen taitava kitarankäsittely pitäytyy olennaisessa briljeeraamatta ylimääräisillä vingutuksilla, ja muhevan alavireinen sointi ei välttämättä kaipaisi Carneyn taiten luomaan lofi-äänivalliin bassoa. Naapurinpoika Gabriel Fulvimar soittaa kuitenkin Moog-bassoa kahdella raidalla ja Auerbach itse neljällä.

Carneyn makea rumpusoundi on vispilöiden raavintaa ja öljytynnyreiden taontaa. Harkitun avantgardistiselta kuulostava onnahtelu ei vielä tikkaa huolellisesti öljytyn ompelukoneen tavoin, mutta sopii albumin rupiseen tunnelmaan erinomaisesti.
Kajoaminen The Beatlesin Revolver-albumin She Said, She Said -kappaleeseen oli rohkea liike. The Black Keys palautti biisin amerikkalaisille juurilleen esittämällä sen ”alkuperäisen” sähköisen bluesversion.

The Big Come Up -albumin onnistunein cover lienee silti The Stoogesin No Fun. Suurten ikäluokkien edustajan Iggy Popin laulama originaaliklassikko edusti pikkuporvarillisen nuorison tylsistymistä materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä. Detroit oli 60-luvun lopussa amerikkalaisen autoteollisuuden pääkaupunki; Motown-soulin ja fuzzrockin ansiosta koko maailman merkittävimpiä musiikkikeskuksia. The Stoogesin väistämättömältä vaikuttaneen nousun huipulle saattoi torpedoida vain yhtyeen oma jästipäisyys.

Kun Auerbach avasi suunsa, kuulija uskoi joka sanan. Akronin kukoistava kumiteollisuus oli mennyt nurin viimeistä tehdasta lukuun ottamatta. Sukupolvensa useimpien edustajien tapaan ei Carneyn kellaristudiossa hikoilevien soittajienkaan horisontissa siintänyt loistavien mahdollisuuksien tulevaisuutta. Rock’n’roll-tähteys ei ollut kurjuudelle uskottava vaihtoehto.

No Fun löytyy vain The Big Come Upin vinyyliversiolta. Alunperin ”rajoitettuna painoksena” julkaistu vinyyli on ilmestynyt vuosien varrella niin monta kertaa eri painoksina, ettei sen löytäminen kohtuuhintaan ole mahdotonta. Jostain syystä vinyylille on Heavy Soul-, Yearnin’- ja She Said, She Said -biiseistä taltioitu eri otot kuin cd-versiolle.
The Big Come Up myi kehnosti, mutta keräsi positiivista huomiota kriitikoilta.

Bluescovereista innostunut missisippiläinen blues-levymerkki Fat Possum kiinnitti yhtyeen artistikaartiinsa. The White Stripes -vertailujen ja garagerock-buumin imussa yhtye nousi maailmanlaajuisesti rockdiggareiden tietoisuuteen.

Neljännen Magic Potion -albumin (2006) jälkeen duon ura näytti kuivuvan kasaan. Genren uutuudenviehätys oli kaikonnut, debyytin resepti laimentunut albumi albumilta, eikä siirtyminen Warnerin alaisuudessa toimivan Elektra-yhtiön Nonesuch-alamerkille tuonut duolle uusia kuulijoita, pikemminkin päinvastoin.

Pelastavaksi enkeliksi ilmaantui tuottaja Danger Mouse, joka pyysi miehiä soittamaan ja säveltämään biisejä Ike Turnerin tulevalle comeback-levylle. Ennen äänitysten aloittamista Turner nuuhkaisi viivat viimeistä kertaa, mutta materiaalia käytettiin pohjana duon siihenastisista albumeista parhaalle, The Cream -vaikutteiselle Attack & Releaselle (2008).

Välejä hiertäneet ongelmat nousivat pintaan seuraavana vuonna. Auerbach ei voinut sietää Carneyn vaimoa, ja ryhtyi Carneyn selän takana soolouralle, mistä hiiltyneenä Carney vuorostaan perusti oman Drummer-yhtyeensä. Loppuvuodesta duo soitti jälleen yhdessä Blakroc-projektissa. Carney erosi vaimostaan ja muutti kotistudionsa Akronista lämpimämpään Nashvilleen.

Midaksen kosketukseksi osoittautunut yhteistyö Danger Mousen kanssa jatkui sielukkaalla Brothersilla (2010) ja viime vuoden lopussa julkaistulla turbobuustatun rock’n’roll-purukumin mestariteoksella El Caminolla. Suomalaiset pääsevät viimein nauttimaan herkusta livenä elokuun Flow-festivaaleilla.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.