Paradise Lostin miehistö ei ymmärrä nykymusiikkia, vaikka on ollut luomassa sitä.
Paradise Lost julkaisee kolmannentoista albuminsa Tragic Idolin huhtikuun 23. päivänä. EMI:n Helsingin toimistolla istuu kaksi hyväkäytöksistä miestä: yhtyeen solisti Nick Holmes sekä yltä päältä tatuoitu, silkinohuen, pitkän ja pikimustan tukan omaava Greg Macintosh.
Heistä Holmes näyttää täsmälleen ikäiseltään mieheltä – ja kaikkea muuta kuin metallilaulajalta. Pikemmin hän näyttää komeilla leukaperillä varustetulta 42-vuotiaalta isältä, jonka luulisi viihtyvän paremmin perheensä kanssa lomailemassa kuin keikkapaikoilla metelöimässä metallia. Macintosh sen sijaan on juuri musiikkinsa näköinen ja oloinen mies: ikä ja eletyt vuodet näkyvät miehen kasvoilla jo selvästi, mutta asenne on juuri sellainen, kuin Halifaxista ponnistaneen yhtyeen kitaristilla ja ikuisella metallimiehellä pitääkin olla.
– Mitä bändejä aloittaessamme oli? Carcass ja Napalm Death, siinäpä melkein ne tärkeimmät yhtyeet itselleni tuolta ajalta ovat. Kuuntelen yhä samoja bändejä kuin vuonna 1986. Celtic Frost on yhä loistava, Macintosh jatkaa heittäen samalla siimatukkaansa silmiltään päätään heilauttaen.
– Keikkailu on vieläkin parhaimmillaan kuin hengailisi kavereiden kanssa. Eilenkin olimme tuossa lähipubissa juomassa oluita bändin jäsenten kanssa, Holmes kertoo. Hänellä on kummallinen tapa syödä jatkuvalla syötöllä Smint-pastilleja ja vieläpä imeskellä niitä niin, että muutenkin laihat kasvot näyttävät supistuvan olemattomiksi.
– Bändissä oleminen tuntuu yhä samalta kuin silloin alussa, kun heavy- ja metallimusiikki oli ”meidän” oma juttu. Joka kaupungissa oli omat metallifaninsa. Tosin vuosien aikana niiden, jotka väittävät olleensa mukana metallimusiikin parissa alusta lähtien, määrä on tasaisesti kasvanut. Oikeasti meitä oli esimerkiksi Halifaxissa varmaan joku parikymmentä ihmistä, ja bändimme soittelivat lähinnä toisilleen.
– Hienoin hetki tuon ajan metallifanille oli vuonna 1985, kun Lamberto Bavan (kuuluisa italokauhuohjaaja) elokuvassa Demons oli erään kohtauksen taustalla Acceptia. Se tuntui tuolloin aivan mielettömältä!, Holmes muistelee.
Kunniaa kopioillekin
Paradise Lost on tavallaan epäreilussa asemassa. Sen 90-luvun albumit Gothic (1990), Icon (1993) ja Draconian Times (1995) antoivat lähtösysäyksen kokonaiselle uudelle goottimetallin musiikkigenrelle, joka on vesittynyt vuosien varrella lähinnä imagoksi. Alan pioneerilta odotetaan usein paluuta menestyksen vuosiin, mutta Tragic Idolilla Paradise Lost on lähempänä alkuaikojensa rankempia sävyjä kuin radioystävällistä gootti-liteä, jollaista heidän seuraajansa tekevät ja jollaista Paradise Lostin luultavasti pitäisi tehdä, jotta yhtye voisi nauttia suurempaa listamenestystä.
– Mitä goottimusiikki on nykyään? Lähinnä mustaa kynsilakkaa ja Evanescencea, Holmes kysyy itseltään ja vastaa itselleen. – Silti minusta meidän soundistamme oppia ottaneet yhtyeet pääsivät pinnalle loppujen lopuksi omilla ansioillaan. En todellakaan halua ottaa mitään pois heidän menestyksestään.
– Kaikki me kopioimme omia suosikkejamme. Mekin kuuntelimme paljon Sisters of Mercya ja The Cultia uramme alkuaikoina ja se kuului levyiltämme, Macintosh kiteyttää. – Mutta on totta, että sillä mikä luokitellaan nykyään goottimetalliksi, on vain vähän tekemistä meidän goottimetalliksi luokiteltujen levyjemme kanssa. Nykyisissä goottibändeissä on kyse enemmän romantiikasta kuin goottilaisuudesta.
Vaikka Paradise Lost onkin saanut maistaa menestystä – Icon ja Draconian Times menestyivät metallin mittakaavalla todella hyvin – ei kummallakaan haastattelupöydän äärellä istuvista miehistä ole kovinkaan lämpimiä muistoja suurimmista menestysvuosista.
– Kaikki oli paljon stressaavampaa ja henkisesti raskaampaa kuin nyt. Alkuaikoina musiikin tekeminen ja kiertäminen oli vielä hauskaa. Sitä se on nytkin. Suurimpina menestysvuosinamme muistan sen olleen kuitenkin lähinnä henkisestä todella kuluttavaa, Macintosh kertoo. – Jos olet sinkku eikä sinulla ole kotona mitään odottamassa, se on maailman paras työ, mutta perheelliselle…
– Niin, sinullahan oli silloin pieni lapsi, Holmes jatkaa. – Maailmalla kiertäminen on todella stressaavaa, kun joutuu olemaan erossa perheestään. Ja onhan se ikävää sille kotona odottavalle vaimolle, joka kuvittelee, että kiertäminen on pelkkää juhlimista. Mitä se kyllä joskus onkin. Mutta kaikkeen kyllästyy, etenkin kun ikää tulee lisää, Holmes kertoo.
Metallista arkipäivää
Metallimusiikki on arkipäiväistynyt. Julkkikset pitävät yllään metalliyhtyeiden paitoja, ja hipstereiden keskuudessa on nykyään muodikasta pukea ylleen se norjalaisen bläkkisbändin paita ironisena tekona.
– David Beckhamilla oli eräässä kuvassa päällään Exoduksen t-paita. Kamoon, ei hän ole koskaan Exodusta kuunnellut, Macintosh sanoo.
– Muistan kuinka Faith No Moren basisti Billy Gould piti yllään Napalm Deathin T-paitaa The Real Thing -levyn aikoihin. Siinä oli jotain järkeäkin, sillä hän oli itse äärimmäisen musiikin ystävä, eikä siinä ollut kyse mistään imagosta tai vastaavasta: hän todellakin rakastaa sellaisia bändejä. Minusta tuollainen on aina hieno ele toisia yhtyeitä kohtaan, Holmes jatkaa.
Muistan itse hankkineeni käsiini meksikolaisen Brujerian levyn joskus 90-luvun alussa, koska Gould hehkutti bändiä haastatteluissaan.
– Siinä nähdään miten hyvin tuollainen voi parhaimmillaan toimia, Macintosh sanoo. – Mutta se, mikä ennen oli äärimmäistä on nykyään tavallaan arkipäiväistetty. Mieti nyt vaikka jotain Misfitsin logoa, joka koristaa tätä nykyä niin monen ihmisen t-paidan rintamusta. Kuinka moni heistä muka oikeasti edes tietää yhtyeen? Ja esimerkiksi HIM:in heartagram-logo! Näin juuri televisiossa erään naisen, jolla oli sellainen tatuoituna käsivarteensa – eikä hän edes tiennyt, minkä yhtyeen logo se oli, hän vain piti sen muodosta, Macintosh jatkaa, ja hieroo samalla ympäriinsä tatuoituja käsivarsiaan.
– Vuosia sitten erään tuttuni silloinen tyttöystävä esitteli kerran uutta tatuointiaan minulle. Hän oli hakkauttanut iholleen meidän Crown of Thorns -logomme. Hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään hajua mitä oli iholleen ottanut, eikä ollut koskaan edes kuullut musiikkiamme, Holmes kertoo. – ”Ai tämä on joku bändin logo vai?!”
Musiikkikenttä on tätä nykyä sirpaloitunut. Jokaiselle on jotakin, ja tyylilajit menevät iloisesti sekaisin keskenään. Se, mikä oli ennen marginaalia, on nyt vesitetty valtavirtaan sopivaksi. Yrittäjiä on tuhansia, eikä hyvä musiikki välttämättä riitä menestykseen.
– Minä olen täysin eksyksissä nykymusiikin kanssa, enkä ymmärrä siitä mitään, Holmes kertoo. – Lapseni kuuntelevat todella paljon kaikkia nykyjuttuja, mutta minulle moni heidän kuuntelemista artisteista on silkkaa hepreaa. Musiikkia on kaikkialla nykyään, sitä ei pääse missään karkuun. Nykyään nautin myös hiljaisuudesta. X-Factor-sukupolvi pitää kappaleista, ei vanhankaltaisista albumikokonaisuuksista. Kaikki on kertakäyttöistä.
– Itse en voi sietää nykyajan r’n'b-musiikkia, Macintosh komppaa. – Enkä sitä kaikkea kerskakulutusta ja sitä rahakeskeisyyttä, joka siihen liittyy niin vahvana ja oleellisena osana. ”Minulla on tällainen auto, minulla on tällainen kello.” Kaipa se musiikkityyli on vähän kuin nyky-yhteiskunta pienoiskoossa. Kaikessa on kyse rahasta ja menestyksestä.
– Tänä päivänä breikkaamisessa on kyse paljon muustakin kuin hyvästä musiikista. Onnistuneesta markkinoinnista, imagosta… Macintosh jatkaa ja koputtaa EMIn tiloissa olevan kokoushuoneen pöydässä komeilevan sarjakuvayhtye Gorillazin kuvaa. – Katso nyt tätäkin! En tajua!
– Kyllä minä silti uskon, että hyvä musiikki tulee tänäkin päivänä kuulluksi, Holmes sanoo. – Pakkohan se on uskoa.
Jarkko Fräntilä
