”Ensimmäinen demo oli paras” -klisee toteutui dallasilaisen kamaripopyhtye The Polyphonic Spreen tapauksessa kirjaimellisesti.
Kun vuonna 1990 Dallasissa perustetun psykedeliabändi Tripping Daisyn kitaristi Wes Berggren kuoli kokaiini- ja benzo-cocktailin yliannostukseen lokakuussa 1999, yhtye viimeisteli keskeneräisen neljännen albuminsa ja lopetti toimintansa joulukuussa.
Vuodenvaihteen jälkeen Tripping Daisyn rumpali Ben Curtis perusti veljensä kanssa The Secret Machines -nimisen space rock -yhtyeen. Vuonna 2007 Curtis ryhtyi shoegaze-, dream pop- ja elektropop-trio School Of Seven Bellsin kitaristiksi.
Tripping Daisyn laulajakitaristi Tim DeLaughter otti vieläkin selkeämmän irtioton entisen bändinsä musiikista. DeLaughter ei halunnut jatkaa tajuntaa laajentavia aineita ihannoivan maallisen musiikin tekemistä, vaan perusti Tripping Daisyn perustajajäsenten basisti Mark Pirron ja rumpali Jeff Bouckin sekä ex-rumpali Bryan Wakefiledin kanssa hengellisen ja sinfonisen The Polyphonic Spree -kamaripopkuoron ja yhtyeen.
DeLaughter sävelsi kahdessa viikossa kahdentoista muusikon kanssa puolen tunnin mittaisen keikkasetin. Hurjapäisenä ja yltiökunnianhimoisena tavoitteena oli yhtyesoundi, missä olisi kaikuja Curt Boettcherin tuottamasta 60-luvun lopun sunshine popista ja soft rockista, Brian Wilsonin Pet Soundsista, Jimmy Webbin sävelmistä ja Ozzy Osbournen laulutyylistä. Tässä kaikessa onnistuttiin viimeistä kohtaa lukuunottamatta. DeLaughter ei laulajana (onneksi) kuulosta Osbournelta, vaan Neil Youngin hauraan perinteen jatkajalta, The Flaming Lipsin Wayne Coynelta tai Mercury Revin Jonathan Donahuelta.
Ensimmäisen keikan jälkeen bändiin liittyi vielä kaksitoista jäsentä lisää. Yhtyeen 24-, välillä 25-jäseniseen kokoonpanoon kuuluu kymmenhenkinen kuoro, kaksi kosketinsoittajaa, perkussionisti, rumpali, basisti, kitaristi, huilisti, trumpetisti, pasunisti, viulisti, harpisti, käyrätorvensoittaja, steelkitaristi, thereministi ja elektronisista efekteistä vastaava henkilö.
Lokakuussa 2000 The Polyphonic Spree äänitti kolmen päivän aikana yhdeksän biisin plus reilun puolituntisen häröraidan demon, minkä tarkoitus oli toimia mainoksena lisäkeikkojen saamiselle. Esiintyminen Austinin South By South West -festivaaleilla keväällä 2002 herätti pop-mediassa ansaittua huomiota, ja toukokuun alussa demo kiirehdittiin julkaisemaan esikoisalbumina The Beginning Stages of… The Polyphonic Spree.
Levyn aurinkoinen ja tunteikas materiaali on omiaan masennuksen täyttämään kevääseen ja vapun jälkeiseen ahdistukseen. Vastoin yleistä käsitystä alakuloisena ei aina pidä turvautua postpunk- tai black metal -siedätyshoitoon. Joskus melankolian yliannostus on haitallista. Silloin hädässä voi auttaa kaikki muut tunteet ohittava hyvän olon The Polyphonic Spree -valohoito. Lukemattomat kerrat on myös albumin päättävä Section 10 (A Long Day) unohtunut soimaan taustalle meditatiivisena taustahälynä.
The Beginning Stages of… -albumista ei muodostunut mitään instant-hittiä, vaan se keräsi mainetta parin vuoden ajan. Ennen varsinaista läpimurtoaan The Polyphonic Spree ehti jopa saada kenkää ensimmäiseltä 679 Recordings -jakelijaltaan, koska levyt eivät sen mielestä menneet kunnolla kaupaksi. Kesällä 2002 yhtye esiintyi David Bowien kuratoimilla Meltdown-festivaaleilla Lontoossa, ja syyskuussa albumi julkaistiin virallisesti myös Britanniassa.
Meltdown-festivaalin kohokohdiksi muodostui kaksi esiintyjää. Ensimmäinen oli The Langley Schools Music Project Revisited, joka kopioi pikkutarkasti livenä neljännesvuosisadan takaisia, juuri uusintajulkaisun saaneita obskuureja The Langley Schools Music Project -levytyksiä: upeita, mahtipontisia mutta ilmavia sovituksia ja hauraita esipuberteettisia ääniä laulamassa menneen maailman popklassikoita.
The Polyphonic Spree valkoisissa kaavuissaan oli kuin mainitun projektin lapset aikuisiksi kasvaneina, karismaattisen DeLaughterin kapellimestaroima uskonnollinen kultti Teksasista. Langleyn projekti ja The Polyphonic Spree ruokkivat toistensa mainetta ja Spreen faneista kasvoi vähitellen maailmanlaajuinen uskonlahko, johon hyvät tyypit halusivat liittyä.
Marraskuussa 2002 The Polyphonic Spree sai ensimmäisen pienen listamenestyksensä Britanniassa kappaleella Hanging Around The Day, mikä albumilla kulkee nimellä Section 7. Lokakuussa Jools Hollandin tv-showssa esiintynyt bändi esittää allaolevassa videoklipissä myös tunnetuimman kappaleensa Section 8 (Soldier Girl).
Helmikuussa 2003 albumilta lohkaistiin singleksi niin ikään pikkuhitiksi kohonnut Section 9 (Light & Day / Reach For The Sun). Seuraavana vuonna biisiä käytettiin Volkswagen Beetlen ja iPodin mainonnassa.
Uusi jakelija Hollywood Records julkaisi albumin uudelleen USA:ssa heinäkuussa 2003, ja Soldier Girl -anthemin uusintajulkaisusta tuli vihdoin top-30 -hitti. Jubilee!
Ensimmäinen ”oikeaksi” albumijulkaisuksi koottu The Polyphonic Spree -levy Together We’re Heavy (2004) ei yltänyt debyytin tasolle. Kolmas albumi The Fragile Army (2007) floppasi pahasti. Bändi luopui imagostaan ja pukeutui tummiin univormuihin. Kamaripopin edelläkävijä näytti ryhtyvän indierockin perässähiihtäjäksi.
Facebook-sivunsa perusteella The Polyphonic Spree työskentelee tällä hetkellä ahkerasti studiossa ja mainostaa esittävänsä ensi syksynä Lontoossa Rocky Horror Picture Show -musikaalin kappaleita. Vain viimeksi mainittu kuulostaa oikeasti pelottavalta.
Jari Mäkelä
Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.
