Michael Monroe

Epätavallinen tarina

Sue 12/2011

Jos et itse kerro elämäntarinaasi, joku toinen sepittää sen. Tämä ajatus sai Michael Monroen tarttumaan elämäkerran kokoamiseen.  

Michael Monroen kalenteria ei voi haukkua tyhjäksi. Sen sivuille mahtuu niin palkintoja, ehdokkuuksia, juhlakutsuja, tv-vierailuja kuin levyn uudelleenjulkaisukin. Ja vielä pitäisi johonkin väliin sommitella myös Suen haastattelu. Cafe Artin pöytään istuva Monroe on ehkä hieman väsynyt, mutta ei valita.

- Parhaani mukaan yritän pysytellä perässä ja tehdä kaikki jutut, mitkä vain ehdin. Kiirettä pitää, mutta hyvästä syystä. En tykkää kiireestä ja stressistä, kuten tuskin kovin moni muukaan, mutta tässä täytyy vain tsempata sitä mukaa kun mennään, solisti toteaa.

Vauhdissa Monroen on pitänyt myös vastikään julkaistu, Suen toimituspäällikön Ari Väntäsen kirjoittama elämäkertakirja. Päivät ovat venähtäneet pitkiksi kirjaa promotessa.

Elämäkerran kokoaminen ei ollut vuosikausia mielessä muhinut itsestäänselvyys.

- Ylitin viimein sen kynnyksen, vaikka pitkän aikaa ajattelin, etten ala tekemään sellaista, koska sitten kaikki pitää kertoa avoimesti ja rehellisesti. Oon suojellut yksityiselämääni kaikki vuodet, etteivät lieveilmiöt nousisi isommiksi kuin ne tärkeämmät asiat. Media kun takertuu yleensä kiinni kaiken maailman skandaaleihin ja negatiivisiin pointteihin.

Päätös kirjasta syntyi lopulta Monroen pähkäillessä, että jollei hän itse osallistu sen tekemiseen, joku toinen tekee sen joskus. Eikä tuolla toisella voi olla tarpeeksi tietoa kattavan teoksen kokoamiseen. Oma merkityksensä oli myös Väntäsen suostutteluilla.

- Ari korosti, että mulla on oma tarina kerrottavana. Yritin nöyristellä, ettei elämäni niin ihmeellistä oo. Mutta onhan se aika epätavallinen tarina, ja monia se taitaa kiinnostaakin. Eli mikäs siinä, Monroe kommentoi.

Solisti tarkisti ja korjaili pieniä yksityiskohtia viimeiseen asti ennen kirjan lähtemistä painoon. Ensimmäiset haastattelut teoksen puitteissa jännittivät, sen sivuille kun mahtuu arkaluontoisempaakin tietoa.

- Mulle on sattunut kaikenlaisia hulluja juttuja. Mietin, etten kai vieraannuta jengiä vain enemmän kertomalla niistä. Mutta palaute olikin positiivista. Monet halusivat keskustella henkisistä asioista, joista en ennen kirjaa oo juuri kertonut.

Henkimaailman seikat eivät ole kirjan ainoaa uutta tietoa suurelle yleisölle. Hanoi Rocks -vuosien ja yhtyeen uuden tulemisen välille mahtuu monta vuotta, joista tietoa on ollut tarjolla vähemmän.

- Silloin oli julkisuudessa vähemmän, kuvat lehdissä olivat pienempiä, tavallaan jonkinlaista matalalentoa siis. Urani ei sinänsä paljoa muuttunut, oon tehnyt samoja juttuja aina, olinpa isosti näkyvillä tai en. Siksi comeback-puheet ovat hassuja, enhän mennyt pois missään vaiheessa. Tietty nyt soolourani on tehnyt comebackin uudelleensyntyneen Hanoin päätyttyä, Monroe sanoo.

80- ja 90-lukujen soolovuosilta kirja kertoo lähipiirillekin uutta informaatiota.

- Monta hyvääkin frendiä kertoi yllättyneensä tietyistä jutuista. Esimerkiksi Jussi 69, jonka luulisi seuranneen uraani aika tarkasti, sanoi, että kirjasta löytyy paljon juttuja, joista hän ei aiemmin tiennyt. Mutta ei ihmekään, koska en oo puhunut monista näistä jutuista aiemmin.

Genre = tuote

Siinä missä kirja kertoi monelle uusia seikkoja Michael Monroesta, laulajalle itselleen tarina on niin tuttu, ettei kaikkia sen episodeja ollut suurin mahdollinen hinku muistella.

- Mutta pakkohan kaikki oli käydä läpi. Joitain aikoja en olisi halunnut penkoa uudelleen, mutta halusin laittaa kirjaan kaiken. Eikä kaikki voi olla pelkkää hauskaa.

Mutta hauskaakin oli.

- Saatiin nauraakin Arin kanssa aika paljon kirjaa tehdessä, kun muistelin joitain hauskoja sattumia. Mitään sellaista ei ollut, mistä ei voisi lainkaan puhua, Monroe tokaisee.

Eri asianosaisilla on omat näkemyksensä tapahtuneesta, eikä Monroe väitä kertovansa itse yhtä ja ainoaa totuutta. Päinvastoin, solisti on erittäin kiinnostunut kirjaan haastateltujen näkemyksistä ja muistikuvista. Niiden joukosta löytyy hänet itsensäkin yllättäviä hetkiä.

- Secret Chiefs -bändini kitaristi Cody Lee muistelee, että kun me asuttiin samassa hotellissa New Yorkissa, pesin itse sukkani ja kuivatin patterilla, koska en luottanut, että ne tulisivat pesulasta takaisin. Mä en muista tuota, mutta mähän pesin yleensäkin vaatteet itse.

Monroe ei myönnä myöskään olleensa aivan niin fanaattinen tiettyihin elokuviin, kuin Lee muistaa.

- Hän väittää mun katsoneen Taxi Driverin, Kellopeliappelsiinin ja Scarfacen joka päivä. No, ehkä katsoin ne joka toinen päivä. Kyllähän mä ne ulkoa osaan. Ehkä hän ei tarkoita kirjaimellisesti joka päivä, silloinhan oli paljon muutakin tekemistä, laulaja nauraa.

Michael Monroe, jos joku, on rock. Niinpä toimittaja yllättyikin luettuaan kirjasta, että ensimmäisiä Monroeta inspiroineita bändejä oli heavy metallin esi-isänä pidetty Black Sabbath. Vaan eipä seikka lopulta niin yllättävä ole.

- Olihan Sabbathilla peruskaru, konstailematon soundi, silleen se oli melkein punkkia. Kun nauhoitimme vuonna 1993 Demolition 23:n levyä, soitin tuottajallemme Little Stevenille referenssinä UK Subsin ja The Rutsin kaltaisten juttujen ohella Sabbathin Sabotagen aloitusbiisin Hole in The Skyn. Steven oli vähän yllättynyt. Oli myös hurjaa kuunnella sen nimistä biisiä ajalta, jolloin otsonikerroksen ohenemisesta ei vielä tiedetty. En vieläkään täsmälleen tiedä, mistä se biisi kertoo, Monroe toteaa huvittuneena.

- Kun jengi fanitti myöhempiä metallibändejä niin sanoin, ettei mun tarvi tällaista kuunnella. Kuunnelkaa Black Sabbathin kuus ekaa albumia, ne riittää mulle. Mutta eihän Sabbathin aikaan ollut niin paljon näitä genremääritelmiä. Sanon aina, että siinä vaiheessa kun jollain musiikkijutulla on nimi, se on ohitse mun kirjassa, siitä tulee tuote. Jos ajattelee vaikka grungea, niin Nirvana teki loistavia juttuja. Sitten kaikki hyppäsivät samaan band wagoniin ja kuulostivat samalta, mikä on aika ykstoikkoista.

Demolition 23 oli kaukana grungesta, mutta mustissa nahkarotseissa ja hillitymmissä hiuskuontaloissa vähemmän silmille hyppäävä kuin mitä Monroen imagolta on totuttu odottamaan. Solisti ei kuitenkaan lämpene heitolleni, että yhtye olisi ollut soittajiensa tulkinta 90-luvun riisutummasta ilmeestä.

- En mä oo koskaan kelannut päivän muotia. Kelasin vaan, että on nastaa vetää vähän pelkistetympää tyyliä, kaiken ei tarvi kimaltaa ja koreilla niin paljon. Tollanen stripped down New Yorkin katu-look oli sille bändille coolimpi vaihtoehto, musiikkikin kun oli punk-vaikutteisen suoraviivaista, vaikkakin hyvillä melodioilla.

Kun grunge-aalto iski, Monroelta tiedusteltiin, tunsiko hän itsensä vanhaksi. Kysely lähinnä huvitti.

- Ne jätkäthän näyttivät flanellipaidoissaan ja parroissaan vanhoilta äijiltä, vanhemmilta kuin isoisäni silloin. Sanoin, etten ollut koskaan tuntenut itseäni nuoremmaksi, Monroe naurahtaa.

Parrasta potkut?

Pari sanaa parroista vielä. Kirja ei tätä kerro, mutta toimittaja muistelee Monroen heittäneen tv-haastattelussa Peace of Mind -albumin (1996) aikoihin, ettei voi sietää viiksiä ja partoja, ja että jos jollain hänen bändissään on jompikumpi noista karvareuhkoista, tämä saa fudut. Mutta kun miettii uuden Hanoi Rocksin joidenkin jäsenten sekä Monroen soolobändissä soittaneen The Wildheartsin Gingerin naamakarvoitusta-

- Mutta Ginger ei oo enää bändissä, Monroe napauttaa nauraen.

Ei ole ei, mutta olet ilmeisesti joutunut tekemään kompromisseja?

- Toi heitto tuli kai siitä, kun serkkuni Ölli Hildén oli siihen aikaan bändissäni. Ölli sanoi, että se tekee kaks asiaa aina ennen meidän keikkaa: hakee kitaran kanista ja ajaa parran ja viikset pois. Ja kyllähän parta sopii vaikkapa Hanoin Conny Bloomin tyyliin, mutta itse en oo koskaan tykännyt parrasta ja viiksistä. En varsinkaan, kun niistä pienistä pukinparroista tuli muotia.

No, nyt on vuosi 2011 ja Monroen bändin parrat ovat jokseenkin kuosissa. Laulaja on elänyt tuoreen albuminsa Sensory Overdriven kanssa jo reilut puoli vuotta, eikä yhteiselo ole käynyt ahdistamaan.

- Se on kestänyt ajan testin ja kuulostaa vieläkin tosi hyvältä. Se on joko yksi parhaista tai paras levy, jonka mä oon tehnyt. Not Fakin’ It (1989) ja Demolition 23 ovat suosikkejani soololevyistäni, mutta olisi kiva ajatella, että oon kehittynyt ja teen juttuni paremmin kuin koskaan aiemmin. Ei kuitenkaan ole reilua verrata noita juttuja keskenään, ne ovat niin eri aikakausilta, Monroe tuumii.

Ainakin Classic Rock -lehden lukijoille Sensory Overdrive on vuoden albumi. Monroe kävi pikaisesti pokkaamassa lehden palkintopystin ja hyppäsi saman tien paluulennolle ehtiäkseen seuraavaksi aamuksi The Voice of Finland -ohjelman kuvauksiin. Tammikuussa Monroe saa jännittää, saako Classic Rock -palkinto kaverikseen parhaan live-esiintyjän Emma-patsaan.

Tämän lehden ilmestyessä vierailu linnan juhlissa on sen sijaan jo takana. Monroelta ei löydy ymmärrystä poliitikoille, jotka pelkäävät juhlia tanssivien homoseksuaalien vuoksi.

- Toihan on tosi ahdasmielistä, silkkaa typeryyttä. Tolla tavalla puhumalla ei tee palvelusta itselleen eikä kenellekään muullekaan, hän tuhahtaa.

Monroen mielestä Suomi on kuitenkin paljon, paljon suvaitsevaisempi ympäristö asua kuin hänen poikavuosinaan. Kaukana ovat ne ahtaat ajat, jolloin Hanoi Rocks -herrat eivät olisi voineet kuvitellakaan palaavansa pohjolaan.

- Mä uskon, että Hanoilla oli vaikutuksensa suomalaisten suvaitsevaisuuteen. Me pakotettiin jengiä olemaan avomielisempiä ja opettelemaan nauramaan itselleen. Jotkut diinarit on tulleet jälkeenpäin myöntämään, että olivat idiootteja suhtautumisessaan meihin. Ne on sanoneet, että on hienoa, että oon uskaltanut olla oma itseni.

Jukka Kittilä

Michael Monroe keikalla:
2.3.  Rytmikorjaamo, Seinäjoki
3.3. Pakkahuone, Tampere
9.3. Klubi, Turku
10.3. Tavastia, Helsinki

Kommentointi on suljettu.