Vajaan kymmenen vuoden tauon jälkeen Nosturiin palannut metalli-ikoni jatkoi uuden keulakuvansa voimin sitä hurmiota, johon viime kerralla jäätiin.
Pitkäaikaisen suosikin väsähtäminen tekotaiteellisuuden suohon on fanipojalle aina yhtä kova luu. Esimerkkejä riittää varsinkin raskaan musiikin puolella. Iced Earthin tapauksessa ei käyttänyt kaukaa, etteikö pykätty nettiaddressia eväämään Tampan moottorisahan Jon Schafferin uusien sävellysten julkaiseminen. Albumit Framing Armageddon ja Crucible of Man tiristivät Iced Earthin varteenotettavaa uraa metallin eturintamassa likakaivoon sen verran vatsaakääntävästi, että Schafferin ryhdistäytymistä pidettiin ihmeenä.
Ja kas kummaa, yhtäkkiä olikin käsillä Dystopia, kärkkäin Iced Earth -albumi sitten kruununjalokivi Something Wicked This Way Comesin (1998). Asian tolan selittäminen asiaan vähänkään perehtyneille oli sinänsä helppoa: Dystopialla Iced Earth tarjosi vihdoin ja viimein levyllisen hyviä biisejä.
Kun materiaali todettiin musiikillisesti timantinkovaksi, siirtyi fokus Into Eternitystä Matt Barlown ja Tim Owensin saappaita sovittamaan saapuneeseen laulaja Stu Blockiin. Raskaammilla raidoilla mies oli harmillisesti kasvoton Barlow-klooni. Tunteikkaammissa paloissa Anguish of Youthissa ja End of Innocencessa mies sen sijaan tulkitsi herkkyyttä paremmin kuin kukaan edeltäjistään.
Kulttibändi vaikutti saaneen tuoreimman kiinnityksensä kylkiäisenä kummaa virtaa touhuunsa. Ja miksei olisi? Yhtyetoimintaa vuosia jarruttaneet terveydelliset rajoitteet näyttivät viimein jääneen taakse, ja nyt keulille vielä saatiin nuori ja nälkäinen moniosaaja. Schaffer jopa äityi puhisemaan Iced Earthin historian kattavimmasta maailmankiertueesta.
Olin niiden valveutuneiden joukossa, jotka ymmärsivät raahata ruhonsa Nosturiin, kun Iced Earth viimeksi soitti maassamme illan pääesiintyjänä helmikuussa 2002. Mitäpä tuota kieltämään: kyseinen konsertti, kolme eri lava- ja pukukokonaisuutta sisältänyt spektaakkeli, on edelleen vaikuttavin todistamani. Tuon melkein kymmenen vuoden takaisen illan aikana luovittiin kronologisesti läpi kaikkien Iced Earthin siihenastisen uran keskeisten kappaleiden kolmessa eri ”näytöksessä”. Ja kyllä, esirippu tosiaan sulkeutui teatterimaisesti strategisissa kohdissa.
Henkilökohtaisella tasolla on siis ilmassa historian lehtien havinaa. Jon Schaffer palaa Nosturin lauteille vajaan kymmenen vuoden odotuksen jälkeen uuden kokoonpanonsa kera ja takataskussaan paras Iced Earth -albumi sitten vuoden 2001 Horror Shown.
Kutkutus vatsan pohjassa on mielenkiintoista laatua: illan ikimuistoisuus on fakta mutta silti ei oikein tiedä mitä odottaa. Näissä kinkereissä jutun juju on intohimoinen vuorovaikutus, joten edelleen epäselväksi jää minkälainen on ”huono Iced Earth -keikka”. Dystopian rävähtäessä käyntiin permannon puolella on täysi rähinä päällä. Schaffer muistaa välispiikissään kiittää kuulijoitaan maltillisesta odotuksesta, eikä yleisön fanaattinen vastaanotto jää huomaamatta.
Tuoretta laulajaa jännittää hieman vielä tässäkin vaiheessa. Kädet eivät aina löydä paikkaansa, ja yksi Burning Timesin säkeistö lauletaan kahteen kertaan. Fanaattisten kivijalkafanien edessä Stu Blockin suoritus on silti naurettavan kovatasoinen. Netistä katsomani Ilosaari-esiintymisen perusteella jo aiemmin vetäytymisestään ilmoittanut Matt Barlow oli viime kesänä jo pahasti taantunut. Hänen jälkiään tallaa nyt paras “korvaaja” metallimusiikin historiassa.
Blockin esiintymisessä ihmettää ainoastaan se sama asia kuin albumissakin: vaikka herran ääniskaala on yksi alansa vaikuttavimpia, hän operoi luvattoman paljon ainoan heikkoutensa, möreän keskiäänen parissa. Kun ottaa huomioon, että jo vuonna 1999 Iced Earthilta löytyi pätevää materiaalia täyttämään kolmen cd:n livepaketti (lyömättömiä hittejä on senkin jälkeen siunaantunut tusinan verran), täytyy muutamaa Blockille selkeästi hankalan vedon esittämistä ihmetellä ääneen.
Haastatteluista on käynyt ilmi Schafferin ikään kuin pakottaneen uuden laulajansa ”hyödyntämättömän luonnonvaransa” pariin, mutta ainakin nyt vaikuttaa siltä, ettei linjauksessa ole mitään järkeä. Onneksi Block, joka hoitaa tutummat tontit sydäntä särkevästä ujelluksesta Halford-kiljaisuihin muitta mutkitta, keikan edetessä ikään kuin unohtaa pahimmat suorituspaineet. Hän lataa omalla persoonallisella panoksellaan Damienin ja The Hunterin kaltaiset klassikot arvoisiinsa sfääreihin.
Ainoa selkeä seinä nousee ainoan Tim Owens -ajan kappaleen Declaration Dayn eteen. On huvittavaa huomata, että likipitäen joka yhteydessä lähinnä sylkykupista käyvä vokalisti on kuin varkain luikauttanut levylle ääniä, joiden käsittelyssä sekä Matt Barlowlla että kiveäkin kovemmalla Stu Blockilla on hankaluuksia.
Farkkuliivirokkari Block on lavalla dramaattinen kapellimestari. Sympaattisuuden ja taitavuuden symbioosillaan laulaja hurmaa loputtoman odotuksen kyllästämän allekirjoittaneenkin, jonka viimeiset estot viedään ensi kertaa vuosikausiin kuultavan Dante’s Infernon vyöryessä ämyreistä.
Yleisö ei anna keikan päättyä suunnitellusti nimikkokappaleeseen, vaan huutaa hämmentyneen Schafferin takaisin lavalle. Kinkerit lyödään poikki ja pinoon My Own Saviorin tahdissa. Aivan niin kuin kymmenen vuotta sitten.
Teksti: Henri Eerola
Kuvat: Roni Tamminen
Dystopia – Burning Times – Angels Holocaust – Slave to the Dark – V – Stand Alone – When the Night Falls – Damien – Dark City – The Hunter – Anthem – Declaration Day – Days of Rage – Watching Over Me // Dante’s Inferno – Iced Earth /// My Own Savior
