Ville Malja, Lapko.
Lutakko Liekeissä järjestettiin tänä vuonna viidettä kertaa. Samalla juhlittiin Jelmun 20-vuotissynttäreitä. Enimmäkseen Tanssisali Lutakon parissa toiminut Jelmu on näyttänyt kyntensä ja tarpeensa Jyväskylälle monta monituista kertaa. Lutakko Liekeissä ei ollut poikkeus, vaan taas kerran vahva näyttö osaamisesta.
Tanssisali Lutakon piha-alueella ja sisätiloissa järjestetty Lutakko Liekeissä -festari ei ollut ilmojen herran mieleen, sillä ulkona oli asteita 10 ja rapiaat päälle. Tihkusadekaan ei lämmittänyt, mutta erinomaiset järjestelyt, 20 bändiä ja halvat liput näyttivät olevan 2000 kävijän mieleen.
Pääsin paikalle sen verran myöhässä, että Jarkko Martikainen, Jyväskylän punkpop-ylpeys Home Junior, raivokas metalpumppu Kamala, paikallisten metal- ja stonerveteraanien Ghost Brigade sekä kovaa vauhtia metallin raskassarjaan kipuava Before The Dawn olivat ehtineet jo soittaa. Festarit alkoivat jo puolelta päivin.
Päälavalla velmuilleella Samuli Putrolla näytti olevan riehakas meininki bändinsä kera, vaikka yleisöä ei alueella vielä kamalasti vellonutkaan. Rumpujen takana heilunut Sami Kuoppamäki oli riisunut settinsä niin yksinkertaiseksi, ettei edes tuolia tarvinnut. Pari biisiä lopusta nähneen aivoihin jäi kummittelemaan Rämpytimies-kappale.
Kakkoslavalla ilakoinut pieksämäkeläinen FM2000 on monipuolinen ja omaperäinen metalliorkesteri, jolla oli ihme kyllä jonkinlainen punainen lanka hallussa, vaikka tunnelmat vaihtelivat Sleepy Sleepers -meiningistä vanhan liiton thrashiin. FM 2000 ei ottanut itseään turhan vakavasti, mutta läskiksi homma ei silti mennyt. Hämmentävää.
Sisälavalla rämpytellyt My Summer As a Salvation Soldier koostui islantilaisen singer-songwriter Þórir Georg Jónssonin laulusta ja kitaroinnista sekä keikkarumpalista. Ahdistuspopistaan tuli jollain tavalla mieleen Pavement, mikä ei välttämättä ole hyvä asia. Pari ekaa biisiä sykähdyttivät minimalistisuudellaan ja rehellisellä kitarasoundillaan, mutta samasta puusta biisit tuntuivat fiilikseltään lopulta olevan.
Timo Rautiainen.
Timo Rautiainen esitteli päälavalla runsaslukuiselle yleisölle kotikentällään vanhempaa tuotantoaan ja luonnollisesti uuden En oo keittäny enkä myyny -levyn kappaleita. Valtteri Tynkkysen, Jussi Lammen, Peter Engbergin ja Jarkko Petosalmen muodostama taustabändi musisoi odotetun tiukasti ja raskaasti. Eräiden kansanmusiikkimaisten biisien sfäärit eivät taas sopineet täysin settiin ja touhusta jäikin ikäväksi jälkimauksi jonkinasteinen linjattomuus.
Presley Bastardsin olisi mieluusti nähnyt vaikkapa sisätiloissa. Yhtyeen lavameiningissä, soitossa ja vokaaleissa ei ollut moitittavaa mutta kakkoslavalla bändi jäi hiukan etäiseksi. Sama vaivasi samalla lavalla myöhemmin veivannutta saman linjan edustajaa, jenkkiläistä Strike Anywherea. Strike Anywheren melohcpunk kaipaisi kosketuksen yleisöön. Bändi oli toki katsomisen arvoinen ja kuuloinen, varsinkin kun rastapäinen laulaja Thomas Barnett pomppi lavalla kuin heikkopäinen.
Swallow the Sun olisi saanut vaihtaa puolestani paikkaa The Hauntedin kanssa, mutta valoisaankin aikaan bändi runttasi mustista skitoistaan ja oransseista Orangeistaan hatunnoston arvoiset kuoleman sävelet. On kummallista kuinka hypnoottinen fiilis syntyy kuusikosta, joka pysyttelee lavalla paikallaan. Yhtye muistuttikin väkevällä keikallaan, miksi se kiertää maailmalla tämän tästä.
Ruotsalainen The Haunted oli yleisömäärästä päätellen odotettu tapaus, mutta ankara (muttei järin omaperäinen) metallinsa ei tässä vaiheessa iltaa enää iskenyt. Toki täytyy myöntää, että Peter Dolvingilla on aika makea huutoääni. Kitaristi Patrik Jensenin virnuilu antoi ymmärtää, että runsaslukuinen ja innokas päänheiluttajaporukka oli bändin mieleen.
J-Tan, Black Magic Six.
Saran Joa Korhosen Meadow Island oli eteeristä, rauhallista ja tällaisessa ympäristössä vähän puuduttavaa musiikkia. Kauniit melodiat, hyväsoundiset laulajat (Joa ja Jenni Niemi) sekä taustakankaalta näkyvät jännittävät animaatiot ovat hieno asia, mutta kokonaisuus kaipaisi suljetumpaa tilaa.
Black Magic Sixin armoton draivi sai samalla lavalla yleisön innostumaan. Lew Sifferin jämäkät rumpurytmit ja J-Tanin rujo kitarointi yhdistettynä saman miehen yllättävän sielukkaaseen vokalisointiin olivat vetoava yhdistelmä. Hervottomat välispiikit sekä J-Tanilta että yleisöltä kruunasivat keikan.
Lapko saattoi hyvinkin olla festarin paras bändi. Järjettömän tiukasti soitettu progehenkinen vaihtoehtorykäys oli pimeän saavuttua vaikuttava kokemus ja raikas tuulahdus suoraviivaisemman bändikavalkaadin jälkeen. Lapko sai kakkoslavalla osakseen myös vallan komean valoshown. Ville Maljan asukokonaisuus (ruutupaita ja valkoiset bokserit…vai pyöräilyshortsit?) muistutti Axl Rosea vuosimallia 1991.
Sweatmaster oli sisälavalla hikiselle meiningilleen juuri oikeassa tilassa. Kenellekään tuskin jäi epäselväksi, että kyseessä on yksi Suomen tiukimmin soittavia rockbändejä. Kappaleet kunnioittavat rockin historiaa jopa niin, että jotain omaa jäin edelleen kaipaamaan.
Matti Kallio, Sweatmaster.
Mokoma oli jätetty festareiden viimeiseksi päälavan bändiksi ja aivan aiheesta. Jo lähes oletusarvoisesti armottoman tiukka revittely ja bändin pirteä meininki tarttui pää onnesta punaisena huutavaan yleisöön. Vesisade ei pehmittänyt Mokomaa seurannutta kansaa, mutta unohtuneet korvatulpat, 13 bändin katsastus ja väsyneet jalat saivat tämän liveraportin kirjoittajan luovuttamaan. Sori vaan, Delta Force II ja Gavin Portland. Kiitos, Jelmu ja Lutakon porukka.
Teksti ja kuvat: Esa Linna
