U2, Razorlight

20.08.2010 Olympiastadion, Helsinki

bono

Suuri ja mahtava U2 järjesti kaksi mammuttikonserttia Helsingin Olympiastadionilla. Suen Ari Väntänen totesi niistä ensimmäisen hyväksi.

1980-luvun alussa U2 pohti, mahtaako kiertue-elämä sopia heidän kaltaisilleen vaatimattomille ja hyveellisille kristillishenkisille pojille. 2010-luvun alussa U2 pohtinee, pitäisikö sen rakennuttaa Helsinkiin uusi stadion, johon sen suuruudenhullut lavasteet varmasti mahtuisivat. Nyt kentälle on pystytetty nelijalkaista nilviäistä muistuttava 50 metriä korkea rakennelma, jota kiertää juoksurata ja joka on varustettu ympyränmuotoisella screenillä. Kuten iltapäivälehdessä sanottiin, se on "helvetinmoinen häkkyrä". Stadionin torni potee peniskateutta kivisenä ja hiljaa.

Lämmittelybändi Razorlight esittäytyy neljän vuoden takaisen nimikkolevynsä kappaleella Back to the Start. Tänä iltana biisi tuntuu itseironiselta kommentilta siihen, kuinka klubien kuningas taantuu stadionmitättömyydeksi. Isommille lavoille siirtyminen ei aina ole askel eteenpäin.

U2:n lämmittelybändinä Razorlight on kuin kuudesluokkalainen, joka tutustumiskäynnillä ylä-asteelle saa sakinhivutusta isoilta pojilta. Stadionkonserttien vastineita pään uittamiselle vessanpöntössä ovat riipivät saundit ja lavan täyttäminen roudauslaatikoilla niin, ettei kakkosbändi mahdu liikkumaan. Se, kuinka pieneen tilaan Razorlightin voi tunkea näin suuressa paikassa, on hämmästyttävää.

Paidatta kukkoilevan Johnny Borrellin karisma ei täytä areenoja, mutta eipä tuo nuorta Mick Jonesia muistuttava laulaja-kitaristi myöskään arastele näytellessään rooliaan U2:n konsertin välttämättömänä pahana. Koko Razorlight antaa palaa ja tekee kaikkensa kääntääkseen välinpitämättömän yleisön huomion musiikkiinsa. Aika ajoin se jopa onnistuu. Loppua kohden paranevan setin biiseistä erityisesti Stumble And Fall, America ja Slipway Wires -levyn kaunis avauskappale Wire to Wire kuulostavat hyvältä.

Razorlightin lopetettua katsomot alkavat kansoittua. Screenille ilmestyy viisarikello, joka laskee minuutteja shown alkuun. Tai siis on laskevinaan. Kellon tahti kiihtyy miltei huomaamatta, mikä saa odotusajan tuntumaan lyhyemmältä. Mutta sitten lähes lavan tasalle lasketun videolieriön sisäpuolelle ilmestyvät tikasrappuset ja monta jalkaparia. Tulee kuulutus, jonka mukaan tekninen vika viivästyttää U2:n lavallenousua. Lierön sisältä pilkottavat roudareiden karvaiset sääret saavat odotusajan tuntumaan pidemmältä. Viisarikellokin pysähtyy kahteentoista.

Puolen tunnin kuluttua videolieriö kohoaa korkeuksiin, suoraan kohti helvetinmoisen häkkyrän keskustaa. David Bowien Space Oddity saattelee hyväntekijä-laulaja Bonon, läpeensä efektoidun kitaristin The Edgen, valkohapsisen basistin Adam Claytonin ja poikamaisen rumpalin Larry Mullen Jr:in lavalle.

adam

Kun U2 käynnistää Return of the Stingray Guitar -instrumentaalin, tulee hämärää. Hetken verran luulen Bonon pystyvän pimentämään auringon, mutta stadionin valot vain sammutettiin. Teknisen ongelman selvittelyn aikana on tullut pimeämpää, mikä saa helvetinmoisen häkkyrän näyttämään todella hyvältä. "Mikä miiinkiii, Helsinki?", Bono ulvoo ja vatkaa lanteitaan härskisti. Mikäkö meininki? Suuren maailman meininki, sanoisin.

Saundit jymisevät ja kolisevat muutaman ensimmäisen biisin ajan. Kuulaat Beautiful Day ja New Year’s Eve vielä menettelevät, mutta kulmikkaampi Get On Your Boots tuntuu kuulijasta kivisateelta. Kun taajuudet saadaan tasapainoon, paljastuu, että Bono ja The Edge ovat edelleen todella hyviä laulajia. Onen ja Where The Streets Have No Namen kaltaisissa kiveen hakatuissa hiteissä päävokalistin luova tulkinta tosin ärsyttää. Hän ei aina rytmitä sanoja niin kuin ne pitäisi rytmittää, ja silloin klassikkomelodiat menevät haaskuun.

Biisilista ei ole balanssissa bändin historiaan nähden. Neljä biisiä uudelta No Line on the Horizonilta, yhtä monta kymmenen vuoden takaiselta All That You Can’t Leave Behindilta, neljä Achtung Babylta (1991), kolme The Joshua Treeltä (1987), kaksi Warilta (1983), kaksi How to Dismantle an Atomic Bombilta (2004), yksi The Unforgettable Firelta (1984) ja muutama sieltä täältä. Toki bändin pitääkin seisoa ajankohtaisimpien levytystensä takana mutta kokonaisia albumeja ei sentään pitäisi jättää huomiotta.

On sinänsä hienoa, että U2, joka yleisen mielipiteen mukaan on tehnyt viimeisen mitään merkitsevän levynsä 20 vuotta sitten, ei sorru best of -nuoleskeluun. Siltikin The Passengers -projektin puitteissa tehdyn Miss Sarajevon ja uuden Magnificentin kaltaisten kappaleiden tilalla olisi mielellään kuullut laadukkaampaa musiikkia, kuten Love Is Blindnessin, Bullet the Blue Skyn, I Will Follown, A Sort of Homecomingin tai Pride (In the Name of Loven).

Levyllä huomaamattomampi City of Blinding Lights toimii livenä upeasti. Bono laulaa Vertigon loppuun hiukan The Undertonesin Teenage Kicksiä, ja Pop-levyn Discotheque-singlestäkin kuullaan nimellinen pätkä. Uudet, julkaisemattomat biisit North Star ja Glastonbury ovat kiinnostava välisoitto.

Suureellisuuteensa nähden show on toteutettu hyvällä maulla, se on yhtä aikaa viihdyttävä ja vaikuttava. Valo-, kuva- ja tekstielementtejä lisätään vähitellen niin, että yleisö pysyy kiinnostuneena. Imelin osuus on Bonon Suomi-ylistyspuhe, joka toistunee lähes identtisenä joka maassa. Artisti on kuitenkin armelias lykätessään yhtyeensä vertaamisen Kiven Seitsemään veljekseen seuraavalle päivälle. Simultaanitulkki tekstaa tärkeimmät välispiikit maamme kielellä. "…Saanemme suudella pehvojanne" -rivi pelastaa monet kuolemasta myötähäpeään.

Konsertin kaunis tunnelmahuippu saavutetaan viimeisen encorebiisin kohdalla. Uusimman albumin Moment of Surrender on liveversiona paljas ja rehellinen, aivan toisesta maailmasta kuin teennäisesti soulahtava studioversionsa. Kun kymmenet tuhannet kännykät muuttavat katsomon linnunradaksi, on mahdotonta olla liikuttumatta.

Teksti: Ari Väntänen
Kuvat: Petri Kipinä

Return of the Stingray Guitar, Beautiful Day, New Year’s Day, Get On Your Boots, Magnificent, Mysterious Ways, Elevation, Until the End Of the World, I Still Haven’t Found What I’m Looking For, North Star, Glastonbury, In a Little While, Miss Sarajevo, City of Blinding Lights, Vertigo, I’ll Go Crazy If I Don’t Go Crazy Tonight / Discothèque, Sunday Bloody Sunday, MLK, Walk On / You’ll Never Walk Alone /// One, Where the Streets Have No Name, Ultra Violet Light My Way, With Or Without You, Moment of Surrender

Kommentointi on suljettu.