Flow Festival houkutteli Helsingin Suvilahteen neljän päivän aikana vaikuttavat 50 000 kävijää. Perjantaista raportoivat Jarkko Fräntilä ja Tuomas Jalamo.
Ulver
Norjalaisen kulttiyhtye Ulverin konsertti oli mieleenpainuva kokemus jo sisätiloja ja istumapaikkoja hyödyntäneen Voimala-klubin infernaalisen lämpötilan vuoksi. Epätoivoisesti käsiohjelmillaan itseään tuuletellut yleisö joutui lähestulkoon trooppisen kestävyyshaasteen eteen, eikä tilannetta auttanut hieman kolkon salin olematon ilmanvaihto.
Onneksi itse keikka osoittautui kuitenkin kaiken hikoilun arvoiseksi. Shadows of the Sun -levyn Eos-kappaleella alkanut settilista yhdisteli onnistuneesti yhtyeen myöhemmän tuotannon parhaita hetkiä yllättävänkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Keikan huippuhetkiksi nousivat hypnoottinen ja yltiösynkkä Little Blue Bird sekä loistavan Perdition City -albumin Hallways of Always.
Alusta loppuun taustakankaalla pyörineistä ahdistavista videoista osa oli suorastaan nerokkaita. Mukaan mahtui silti myös lievää tyylitajun puutetta osoittanut pätkä, jossa Jeesuksen näköinen mies viilsi ranteensa auki kylpyammeessa. Ihan oikeasti nyt hei, jätkät.
Tuomas Jalamo
Air
Myönnetään, en ole koskaan oikein ymmärtänyt Airin hienoutta. Omissa korvissani yhtyeen tekemiset ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuulostaneet indiellä maustetulta hissimusiikilta. Suvilahden-keikka naulitsi tästä huolimatta minutkin tehokkaasti paikalleen kestonsa ajaksi.
Yhtye soitti häpeilemättömästi Sexy Boyn ja How Does it Make You Feelin kaltaisia hittejä toisensa perään, ja ratkaisu toimi varsin tyylikkäästi. On äkkiseltään vaikea kuvitella mitään ranskalaisempaa kuin bändin vahvalla aksentilla englantia ääntävät Nicolas Codin ja Jean-Benoit Dunckel kokovalkoisissa asuissaan.
Yhtyeen levyt tuskin löytävät edelleenkään tietään soittimeeni, mutta konserttina Flow’ssa nähty esitys oli silti illan positiivinen yllättäjä.
Tuomas Jalamo
Broken Bells, Circle, The Drums, Big Boi
Broken Bellsiä vaivaa sama asia kuin yhtyeen levyäkin: pikkukiva näpertely. Mietin jatkuvasti, että soittaisivatpa edes yhden The Shinsin biisin – enkä edes kummemmin välitä The Shinsistä. Laulaja James Mercer naatiskelee kyllä ihan mukavasti ja Danger Mouse on rumpalina ultrarento kaveri, vaan kun ei: tuo kappale kuulostaa Airilta, tuo taas Dandy Warholsin alulta, tuo taas siltä mitä ei muista. Basisti tanssii dorkasti.
Circle. Circle! CIIRRRRCCCCLLLLEEEE! Viimeksi ostin yhtyeen tuotoksen joskus 90-luvun lopulla. Levyltä nykyistä heviympyrää ei jaksa kuunnella, vaan elävänä kaikki muuttuu. Lehtisalon poppoo rynnii eteenpäin niin tyhmästi, ettei mitään rajaa. Oikeasti, nykyiseen Circleen verrattuna eurotrance on silkkaa teoreettista filosofiaa ja älyä. Mutta msiikin pitääkin olla välillä tyhmää, sillä sillä paetaan maailmaa. Ja sitä Circle tekee: heviriffit ovat totaalista idiotismia, Lehtisalo laulaa vähän alempaa, kun taas Rättö hoitaa kirkumiset ja vanhan kansan hevin™ laulumaneerit justiinsa oikein. Kenties viikonlopun paras keikka.
The Drums oli tylsä. Nykyindie alkaa olla tiensä päässä, kun ei näitä nyt vain erota toisistaan rautakangellakaan. The Drumsin levyä on tullut kuunneltua paljonkin, mutta alkuinnostuksen jälkeen albumi paljastui juuri sellaiseksi kertakäyttöiseksi kesälevyksi kuin epäilinkin. Telttalavan yleisö näytti tykkäävän, mutta omaan silmääni esitys oli laiskahko ja kliseitä kierrättävä. Laulajalla oli kiva paita.
Big Boi oli räppiä isolla lavalla, siis medleymäisiä bestofeja perä perää. Uusi albumi on vallan mahtava, vaan vedettiinhän sinne sekaan toki Outkastiakin. Basso oli niin täysillä, että eturivissä olisi rintalasta mennyt. Räp isolla lavalla on tajuttoman vaikea juttu: siinä missä Roots veteli aikoinaan mahdisti, ei klubisoundia yllättävänkin paljon hyväillyt elävä Big Boi oikein toiminut.
Jarkko Fräntilä
