Junip. Kuva: KP Wilkman.
Flow Festival houkutteli Helsingin Suvilahteen neljän päivän aikana vaikuttavat 50 000 kävijää. Lauantaista raportoivat toimittajat Jarkko Fräntilä ja Tuomas Jalamo sekä valokuvaaja KP Wilkman.
M.I.A.
Lauantai oli Flow’n kreisibailauspäivä. Asia varmistui viimeistään vaihtoehtoisen hip hop -superstaran M.I.A:n noustessa lavalle. Näyttävä, taustatanssijoiden ja laservalojen täyttämä show tuskin jätti ketään kylmäksi, ja itse settilistakin painottui festarikävijöiden nousuhumalaisiin tarpeisiin sopivasti neidin tanssittavimpiin hitteihin. Bucky Done Gun, Galang ja Bamboo Banga saivat niskat jumiin silkasta pogoamisen riemusta ja Boyzin aikana osa yleisöstä kutsuttiin jopa mukaan lavalle tanssimaan.
Encorena soitetun Meds And Fedsin kitarariffin tuli osuvasti soittamaan M.I.A.:n levy-yhtiön huomassa debyyttinsä julkaisseen, myöhemmin samana iltana telttalavalla soittaneen Sleigh Bellsin Derek Miller. Koko konsertti päättyi ehkä hieman ennalta-arvattavasti, mutta samalla täydellisen tyydyttävästi Kala-albumin tarttuvaan Paper Planes -singleen.
Tuomas Jalamo
K-X-P, Ona Kamu, Husky Rescue, Surfer Blood
K-X-P oli pirun pommi ja mylly. Kaukolammen uusin viritelmä on krauttia ja elektroonia ja Aavikko-Leppäsen rummuttelua. Toimii pirun hyvin. Levy on jäänyt vähän sellaiseksi taustamusiikiksi, mutta elävänä nostatus ja Kaukolammen äännehdintä toimi.
Ainoa vierailuni uskomattomaksi saunaksi viikonlopun aikana muodostuneen Tiivistämön puolelle on miellyttävä. Ona Kamu soittaa matalia, matalia ääniä. Joku konseptikin sillä on, jotain elektromagneettisia ääniä leikkaussalista (tai jotain, tutki itse), vaan sitä nyt ei erkkikään osaisi arvata. Parikymmentä minuuttia matalaa murinaa toimii mukavasti. Biisejä ei ole, ääniä kylläkin. Kertoo jotain, että keikan jälkeen tuttu kertoo nukahtaneensa Tiivistämön lattialle.
Tiivistämö esittelee koko viikonlopun ajan uuden Suomen ääniä, mutta valitettavasti tautinen täyttymys ja hektinen aikataulu estävät uuden vierailun paikassa. Etenkin Taco Bellsin lauantain keikkaa kehutaan. Ensi kerralla sitten!
Husky Rescuen hyvinvointivaltiopop toimi päälavalla ookoosti. Tokihan areena oli yhtyeelle yhä hieman liian suuri ja laulaja Reeta-Leenan karisma ei ihan riitä tuollaisen laajakangaspopin solistille, mutta ero siihen vuosia sitten Semifinalin lavalla himmailleeseen ja ujosti aloitelleeseen yhtyeeseen on mahdoton. Kitarasoolot ja kitarat ylipäänsä kuulostavat kovin kevyiltä santanoilta (ei kehu), mutta se lienee vain päässäni.
Husky Rescuen keikalla huomaan pohtivani, miltäköhän Päivi Räsänen näyttää alasti. Ajatus on sen verran puistattava, että on siirryttävä kohti telttalavaa Surfer Bloodin pariin…
… joka on taas tätä nykyindietä. Ja taas. Ja taas. Ei huono missään tapauksessa, vaan ihan hemmetin mitäänsanomaton. Komppi tuntuu laahavan perässä koko ajan ja muutenkin on ihan kuin kappaleiden tempo olisi 1/8 jäljessä. Mikä lienee vain päässäni. Hyvä naismaku solistilla!
Jarkko Fräntilä
Junip. Kuva: KP Wilkman.
Junip, Beach House, Joker & Nomad, Diplo
Jose Gonzalesin yhtye Junip soittaa telttalavalla Surfer Bloodin jälkeen. Yritän kovasti päästä mukaan yhtyeen meininkiin, vaan tehtävä on mahdoton. Jose Gonzales toimii intiiminä kokemuksena ja kotioloissa juuri sopivasti, mutta Junipin konsepti (Jose + bändi + elektronisia ääniä) on yksinkertaisesti todella tylsä. Hieman kuin Josen soolotuotanto ilman kappaleita.
Beach House vetää illan hämärtyessä Circlen ohella kenties koko festivaalin parhaan keikan. Bändin Tavastian-visiitti jäi väliin, mutta kahdella musikantilla kasvanut poppoo soi yössä mielettömän kauniisti. Mieleen tulee Mercury Revin vähän homssuisempi pikkusisko, joka rakastaa Tim Burtonia. Hassut tekopuut taustalla tuovat telttalavalle pienen keinotekoisen metsämaiseman, joka sopii mainiosti yhteen musiikin kanssa. Taustalta ammutaan valoa, ja solisti Victoria Legrandin tukka on mammuttimainen, orgaaninen teos ja eläin sinistä taustaa vasten. Kaunista unipoppia, niin kaunista.
Voimalassa Joker & Nomad tööttäävät pihalle grimeä ja dubsteppiä toimivasti. Näiden jälkeen lavalle astuu Diplo, joka hullaannuttaa tanssikansan. Toimin vaateripustimena kahden tolpan välissä ja pitelen ihmisten oluita, kun nämä tanssivat. Perustanssikeikka, siis.
Jarkko Fräntilä
Sleigh Bells
Kovimmassa kisakunnossa olleet juhlijat saivat vielä kahdelta yöllä nauttia yhdysvaltalaisen noisepop-duo Sleigh Bellsin erinomaisesta tykityksestä. Vokalisti Alexis Krauss riehui lavalla kuin järkensä menettänyt cheerleader, ja Poison the Wellistä tutun Derek Millerin kitaravallit piiskasivat tärykalvoja asiaankuuluvasti. Keikka innosti ryhmän hipstereitä jopa muodostamaan riehakkaan pitin lavan eteen. Bändin mainio esikoislevy Treats kuultiin lähes kokonaisuudessaan tiiviissä setissä, josta ei juuri suvantokohtia löytynyt, ellei sellaiseksi halua laskea astetta vähemmän säröistä Rill Rill -singleä.
Keikan jälkeen Suvilahden bussipysäkillä nähtiin väsynyt mutta tyytyväisyyttä huokuva toimittaja: olin onnistunut esityksen aikana hipaisemaan Kraussin olkapäätä. Päätökseni olla peseytymättä enää ikinä kumosin vasta seuraavana aamuna.
Tuomas Jalamo
