Flow Festival houkutteli Helsingin Suvilahteen neljän päivän aikana vaikuttavat 50 000 kävijää. Keskiviikon avajaisklubilta raportoi Tuomas Jalamo.
Flow’n avajaisklubi käynnistyi täsmälleen aikataulussa, mikä oli ensimmäisenä lavalle astuneen helsinkiläisyhtye Kap Kapin kannalta harmillista. Paikalla ei varttia vaille kuusi ollut vielä juurikaan yleisöä, ja bändi sai esiintyä lähes tyhjälle kentälle.
Holy Are You -debyyttilevyn kappaleiden ympärille rakentunut keikka oli paikoin mielenkiintoista (theremin-soittimen käyttö setin lopussa jaksoi viihdyttää), mutta harmillisen epätasaista seurattavaa. Kenties nuorella yhtyeellä ei vielä ollut resursseja täyttää päälavaa presenssillään, tai sitten elokuvallinen ja maalaileva materiaali olisi kaivannut seurakseen jonkinlaista taustavisuaalia. Niin tai näin, allekirjoittaneelle jäi kokonaisuudesta hieman välinpitämätön fiilis.
Illan sympaattisuuspisteet keräsi studiovelho James Murphyn mainio LCD Soundsystem -orkesteri. Jo keikan avanneen Us V Themin discobasso sai pään nyökkymään tyytyväisenä, eikä tunnelmaa latistanut edes se, että Murphyn ääni oli lennon aikana päässyt hieman käheään kuntoon. Levyversiota veikeämpi versiointi Daft Punk Is Playing at My Housesta toimi kuin unelma, ja esityksen päättäneet Movement ja Yeah potkivat perseelle kuin vauhkoontunut hevonen.
Murphyn taustabändin jäsenet näyttivät suoraan kotisohviltaan lavalle kiskotuilta musiikkifaneilta, mikä sopi täydellisesti materiaalin itseironiseen luonteeseen. Verkkokalvoilleni piirtyi eteenkin rumpali Pat Mahoney, jonka katu-uskottava kaljamaha laskeutui esteettisesti vaaleansinisten "ei muuten kiinnosta vittuakaan" -henkisten urheilushortsien päälle. Olen nähnyt tulevaisuuteni.
The Chemical Brothersin lavashow oli juuri niin näyttävä spektaakkeli kuin toivoa saattoi. Epileptistä valotyöskentelyä tukivat psykedeeliset taustavideot, joista hämmentävimpänä esimerkkinä tuoreen Further-albumin Horse Power -kappaleen aikana nähty jättimäinen paperihevonen. Settilista oli kokonaisuudessaan varsin toimiva yhdistelmä uutta materiaalia ja vanhempia tanssihittejä. Galvanize ja Hey Boy Hey Girl tarjoilivat rintakehässä asti tuntuvaa bassohierontaa, siinä missä Escape Velocityn kaltaiset, hitaasti kasvavat tanssieepokset muistuttivat siitä, miksi Tom Rowlands ja Ed Simons ovat mahdollisesti maailman parhaat DJ:t.
Tasainen biletykitys alkoi kuitenkin tunnin jälkeen hieman väsyttää ja herätti samalla kysymyksen siitä, olisiko keikasta nauttinut kenties vielä enemmän, mikäli sitä olisi päässyt seuraamaan keskiviikon sijaan vasta viikonloppuna. Kemikaaliveljesten biitit olisivat voineet pelastaa festivaalilla esimerkiksi muutoin hieman vaisun perjantain loppuillan Big Boi -haukottelumaratoneineen. Varmasti täysin turhaa jälkiviisastelua, mutta saahan sitä unelmoida.
Tuomas Jalamo
