Kaveriporukan päähänpistosta mainittaviin mittasuhteisiin kasvanut, jo seitsemättä kertaa Kotkan laitamilla Kymin Honkalassa järjestetty Dark River Festival tarjosi jälleen kattavan kattauksen raskaamman laidan performansseja.
PERJANTAI
Talkoovoimin kasaan painittu Dark River Festival on tätä nykyä paikkansa vakiinnuttanut, keskisuuri kaksipäiväinen rock -tapahtuma. Tänä vuonna musiikillinen skaala ulottui Sotajumalan teloitusmetallista Los Bastardos Finlandesesin nahkahousurokuiluun.
Vaikka perjantai on festivaalipäivistä aina se hankalammin selätettävä, oli jo toisena esiintyvää Rustia seuraamassa varsin muikea määrä ihmisiä. Toki kompakti eli kaikkea muuta kuin ylimitoitettu festivaalialue saattoi hieman huijata yleisön määrässä, mutta kyllä porukasta ääntä lähti laulaja-basisti Mikko Herrasen tiedustellessa äänimerkkiä.
Kellon lyötyä vartin yli iltaseitsemän oli sanomattakin selvää, kenen harteille illan kiinnostavimman esiintyjän viitta tulisi laskea. Jyväskylän aggressiopataljoona Sotajumala tarjosi vastauksen kysymykseen "mistä on viihdyttävät livebändit tehty?". Mynni Luukkainen on uhkaavuudessaan keulakuva vailla vertaa ja valokuvaajien märkä uni. Kaupan päälle yhtyeen yleisöä kiihdyttävä kappalemateriaali toimii elävänä kuin häkä, joten ummikkokaan ei takuulla taipunut haukottelemaan.
Ilmapiirin vireystason noustua kohisten mikäpä oli Omnium Gatherumin astella kotiyleisönsä eteen pitkästä aikaa. Osakkeitaan vuosi vuodelta ulkomaita myöten kasvattanut pakanamelodeathkopla on pian uuden albuminsa kimpussa, joten yksi uusikin viisu kuultiin tutun tulituksen joukossa. Yhtyeen poukkoilevasta omintakeisuudesta johtuen on kyseistä sävellystä yhden kuuntelun perusteella turha analysoida, mutta jo tuttu materiaali rullasi totutun tiukasti. Paria poikkeusta lukuun ottamatta keikka muodostui kahden uusimman levyn materiaalista päättyen oivallisesti hittibiisi Into Sean tahdissa.
Tuomas Saukkonen on tekijämies vailla vertaa. Jokainen miehen projekteista on vähintään hyvää ellei erinomaista tasoa, mutta pääesiintyjän paikka oli Black Sun Aeonille astetta liian suuri pala. On toki kerta toisensa jälkeen hämmentävää seurata rumpalin soittonsa lomassa hoitavan myös laulupuolta, mutta siitä huolimatta tunnelma ikään kuin lässähti. Syy ei ollut pelkästään bändin. Tasatahtinen fiilistely kahden rivakammin edenneen esiintyjän jälkeen yksinkertaisesti maistui kokolailla kohmelolta.
LAUANTAI
Paikallinen nuorisolupaus Hypnotic avasi lauantaikinkerit jo puoli kahden maissa. Allekirjoittanut sen sijaan sai revittyä ruhonsa pelipaikoille vasta ennen viittä tämän hetken kiinnostavimman uuden yhtyeen The Nibiruanin osaamista ihmettelemään.
Ja ihmeteltävää riittikin. Hieman harhaanjohtavasti entisen Amoral -kitaristin Silver Otsin uudeksi bändiksi monessa osoitteessa tituleerattu orkesteri on muitakin tekijämiehiä pullollaan, mikä totta vie näkyy ja kuuluu. Näin ensikuuntelulta kuvailisin herrojen musiikkia kiharaiseksi death- ja voimametallin risteytykseksi. Jälkimmäisen termin käyttöön johtavat keulakuvan edesottamukset: laulaja Asim Searah on löytö! Tummaa, kuulasta ja räkäisempääkin ääntä suoltanut herra otti lavakarismallaan harmillisen vähäisen yleisön haltuun heti ensisekunneilla. Searah yhtyeineen vastasi koko viikonlopun parhaasta keikasta. Dio-laina Don’t Talk to Strangers istui settiin oivallisesti. Pidetäänpä silmällä.
Toinen karismaattisen johtohahmon omaava retkue nähtiin heti The Nibiruanin perään. Taannoin Domination Blackista eronnut Kari Killgast marssitti Kreyskullin lauteille asiaan kuuluvan Masters of the Universe -intron tahdissa. Yksi raskaamman musiikin suvereeneimmista kielisoitinkaksikoista, veljekset Hakuli, piti ominaissoundillaan pakan komeasti kasassa. Selkeästi tamppaava seiskariheavy tarjosi riittävästi ilmaa keulakuvalleen Esiintyä isolla E:llä. Nytkin kuultiin cover -biisi, ja hyvinhän se Black Night oman materiaalin sekaan istui.
Pressure Pointsin missattuani ymmärsin kohdistaa silmäparini lavan suuntaan seuraavan esiintyjän vasta teippaillessa väärinpäinristejä mikkistandeihin. En ole Rytmihäiriötä ennen livenä todistanut enkä kummemmin levyltäkään kuunnellut, mutta niin piti pääkaupunkiseudun surmacore otteessaan. Bändi antoi kaikkensa, paidaton yleisö antoi kaikkensa, ja itsensä alkoholijuomilla kastellut huutaja Unto Helo totta vie antoi kaikkensa. Kaikilla oli kivaa, ja vaikuttipa se yleisön konservatiivisempikin osa luovan silmäyksiä Gambina-lähettiläiden suuntaan – niin överiä, että kaikkia kiinnostaa.
Tapahtuman pääesiintyjäksi palkattu Los Bastardos Finlandeses ei henkilökohtaisia makunystyröitä juurikaan hivellyt, mutta onnistui kieltämättä päättämään tämänvuotiset kinkerit hyväntuulisesti. Ensi vuonna uudestaan!
Henri Eerola
