Kolmastoista Tuska-festivaali järjestettiin kymmenettä ja viimeistä kertaa Kaisaniemen puistossa, ensi vuonnahan tapahtuma siirtyy Suvilahteen. Suen toimittaja Jussi Lahtonen raportoi Tuskasta yhdeksättä kertaa putkeen.
TUSKA OPEN AIR 2010
SUNNUNTAI 4.7.2010
Sue-lava: Turmion Kätilöt, Trigger The Bloodshed, Nile
Inferno-lava: Finntroll, Warmen, [Amatory]
Päälava: WASP, Cannibal Corpse, Megadeth
Sunnuntai valkeni yhtä lämpimänä ja helteisenä kuin lauantaikin. Sunnuntain Tuska-tarjonta oli paitsi lauantaita tiiviimpää, myös kokonaisuutena parempaa. Päivä alkoi Finntrollilla, joka soitti Inferno-teltassa tiukan setin, johon mahtui myös herkkiä hetkiä kuten Trollhornin suorittama kosinta tyttöystävälleen. Vastaus oli kuulemma myönteinen, joten onnea vain herra ja rouva Trollhornin tulevalle avioelämälle!
Aivan alusta en Finntrollia nähnyt, mutta Trollhammaren, Maktens Spira, Jaktens Tid sekä loppuun säästetyt Solsagan ja Segersång riittivät nekin tyydyttämään peikkomaisen black metalin tarpeen.
Päälavalla odoteltiinkin jo WASPia. Suen kolumnistikollegani Jarkko Fräntilä kirjoitti heinäkuun lehdessä mielipiteensä (kannattaa lukea ja napata uusin Suen numero mukaansa) siitä, kuinka keikkojen pitäisi olla yllätyksellisiä ollakseen nautinnollisia ja kuinka hän ei voi ymmärtää ihmisiä, jotka selvittävät etukäteen, mitä bändi mahdollisesti soittaa. En voisi olla enempää eri mieltä, varsinkaan sellaisten yhtyeiden kohdalla, jotka olen nähnyt jo useasti ja joista on tarkoitus kirjoittaa myös arvostelu.
Oleellisinta on ennakoida mahdollisimman tarkkaan mitä on tulossa ja missä kohdassa. Sama se on elokuvissa ja teatteriesityksissäkin – ei elämyksestä jää mitään puuttumaan, vaikka tietäisi, että tälläkin kertaa Conan Barbaari sidotaan nuoruusvuosikseen orjapyörään ja että tälläkin kertaa Romeo ja Julia potkaisevat lopussa tyhjää. Tai että WASP soittaa I Wanna Be Somebodyn (jonka se saisi tosin jättää soittamattakin).
WASPin tämänvuotista Tuskan-keikkaa tuli odoteltua erityisesti sen takia, että Sweden Rockissa WASP oli soittanut erikoissetin, johon oli valittu Torture Never Stopsin ja The Last Commandin kaltaisia kappaleita, joita bändi ei ole aikoihin soittanut. Kyllä, nämä tiedot ja settilistat tarkistettiin netistä ilman muuta, ja niiden pohjalta syntyivät kovat odotukset juuri Tuskan-keikkaa kohtaan. Kun kyseessä on jo viides todistamani WASP-keikka 2000-luvulla, spesiaalisettejä todellakin tarvitaan.
Tuska-keikkaan saatiin kuitenkin sitä kovasti kaivattua "yllätyksellisyyttä", tosin negatiivista sellaista. Blackie Lawlessilla ei ollut mistään erikoisseteistä tietoakaan, vaan mies veti perinteisen perussetin, jossa kuultiin vain yksi ainoa uusi biisi, uuden albumin sinänsä mainio Babylon’s Burning. Pieniä muutoksia oli tehty sikermäbiiseihin, mutta niiden kohdallahan on yksi ja sama, mistä biisistä soitetaan säkeistö pari ennen kuin siirrytään seuraavaan.
Blackie Lawless, WASP.
Tarjolla oli siis sitä tuttua ja turvallista, mutta onneksi kuitenkin paljon parempana ja energisenä kuin WASPin edellisellä Tuskan-reissulla. Tuolloin bändi oli varsin vaisu ja täysin rutiinivaihteella, nyt vanha sirkkelikäsi oli hyvässä vedossa. Hyväntuulinen, energinen mies uhkui esiintymisen iloa, samoin kuin koko bändi. Kitarasankari Doug oli niin täpinöissään, että veti lavalla nupitkin.
WASPin settiä tarkkaillessa tuntuu silti uskomattomalta, että tunnin soittoajassa yhtye saa esitettyä vain kahdeksan biisiä (sikermät lasketaan yhdeksi biisiksi). Vaikka mukana onkin pidempiä ja eeppisempiä biisejä kuten The Idol ja Chainsaw Charlie, niin ei yhtye sentään mitään doom metalia soita. WASPin keikoista saisi vain tehtyä niin paljon intensiivisempiä, jos niistä puristaisi ylimääräiset tyhjäkäynnit ja yleisönjollotukset pois.
Eihän sitä toki vanha setämies jaksa paahtaa taukoamatta, mutta esimerkiksi I Wanna Be Somebody pitäisi melkeinpä vetää pakkopullana alta pois keikan alussa eikä venyttää siitä minuuttitolkulla kestävää spektaakkelia., jossa yleisöä huudatetaan loppumattomiin. Tästä olen toki kirjoittanut ennenkin, mutta jos WASP kerran toistaa itseään, niin miksen minäkin?
WASPin settilista: On Your Knees + The Real Me -sikermä / L.O.V.E. Machine / Babylon’s Burning / Wild Child / Hellion + I Don’t Need No Doctor + Scream Until You Like It -sikermä / Chainsaw Charlie (Murders in the New Morgue) / The Idol / I Wanna Be Somebody
WASPin jälkeen taivaalta porotti sen verran, että vanha ja väsynyt ihminen ei jaksanut muuta kuin pitää taktisen tauon ja odotella seuraavaa päälavan esiintyjää Cannibal Corpsea.
Cannibal Corpse on toki death metalin pioneeri, mutta vuonna 1994 tapahtuneen Chris Barnesin lähdön jälkeen tehdyt levyt ovat pääsääntöisesti yhä enemmän itseään toistavaa ja puuduttavampaa tusinakamaa. Taso on laskenut sitä mukaa kun alkuperäisiä miehiä kuten Bob Rusay ja Jack Owen on lähtenyt riveistä. Nyky-Corpse onkin varsin pitkästyttävää ja puuroutuvaa tykitystä. Uudet vedot kuten Scalding Hail ovat yksinkertaisesti tylsiä, eikä yhtye ole pitkiin aikoihin kyennyt luomaan aidosti mitään uutta.
Barnesin aikoinaan korvanneen vokalistin George "Corpsegrinder" Fisherin tasaisen turruttava öykkämöykkä ei myöskään ole kovinkaan kummoista, sillä ainakaan livenä miehen ääntelyssä ei ole minkään valtakunnan variaatioita. Paksu niska vain heiluu, kun mies pyörittää kuontaloaan ja urisee kuin kone. Kenties ainoana säännön vahvistavana poikkeuksena on Corpsegrinderin aikakauden kovin ralli I Will Kill You, joka sopii miehelle kuin kirves murhaajan käteen.
I Will Kill You oli nytkin CC:n uudemman materiaalin ainoa vähänkin innostusta herättänyt biisi. Muuten bändin keikka oli varsin turruttavaa puurtamista. Yhtye on toki erittäin brutaali ja armoton, mutta loppumaton jyystö ja paahto vailla variaatioita ei jaksa innostaa kuin sellaisia kuulijoita, jolle silmitön mättäminen on elinehto. Ero vanhoihin klassikoihin kuten Scattered Remainsiin, Splattered Brainsiin tai A Skull Full of Maggotsiin on valtaisa, jälkimmäisten eduksi.
Myös muut kultakauden biisit kuten Hammer Smashed Face, Staring Through the Eyes of the Dead sekä keikan päätösbiisi, klassinen Stripped, Raped And Strangled painivat aivan omassa sarjassaan mitä tulee innovatiivisuuteen, biisien sisäisiin tempovaihteluihin ja tarttuvuuteen. Ilman näitä keikkoja yhtyeen Tuskan-keikka olisi ollut hyvin nopeasti unohtuva.
Jossain vaiheessa joka bändille tulee eteen vaihe, jolloin mitään uutta ei enää tunnu syntyvän. Tällöin bändillä on kolme vaihtoehtoa: joko tehdä samaa kamaa yhä uudestaan levy levyn jälkeen, vaihtaa tyystin tyyliä tai pistää pillit pussiin joko lopullisesti tai ainakin siksi aikaa, että luomisvire ja innostus palautuu. Suosittelisin Cannibal Corpselle jälkimmäistä.
Corpsen jälkeen Sue-teltalla olisi ollut egyptiläismytologiasta vaikutteita napannut eeppis-progressiivinen death metal -yhtye Nile, joka on noussut kulttiasemaan. Itseänikin bändi olisi toisissa olosuhteissa kiinnostanut, mutta tukalan kuumat ja äänimaailmaltaan lähinnä kaurapuuroa muistuttavat Tuska-teltat tunnin soittoaikoineen eivät ole se ympäristö, jossa Nilen haluaisin nähdä. Sitä paitsi kolmen päivän helteisen tuskailun jälkeen energiavarannot olivat niin vähissä, että järkevin teko oli siirtyä odottamaan Megadethia.
Jo puolta tuntia ennen keikan alkua lavanedustat olivat väärällään ihmisiä, jotka jo huusivat bändiä lavalle. Ei ollut epäilystäkään siitä, mikä yhtye on tämänvuotisen Tuskan kiistaton ykköstähti ja pääesiintyjä.
Olen nähnyt Megadethin aiemmin kolmasti, kahdesti Sauna-festivaaleilla ja Helsingissä 1992, jolloin bändi oli musiikillisesti parhaimmillaan ja Countdown to Extinction -kiertueella. Jokainen edeltävä keikka on ollut erinomaisen intensiivinen ja mukaansatempaava kokemus. Tuskan keikkakin oli moitteeton ja hyvin hoidettu, mutta se jokin jäi tällä kertaa puuttumaan.
Suurin syy tähän oli soundeissa, jotka olivat erittäin kehnot ja epätasaiset. Ei auttanut, vaikka kuinka yritin etsiä optimaalisempaa kuuntelukohtaa alueelta. Toimittaja edestä, toimittaja takaa, toimittaja sivulla ja toimittaja makaa.
Megadeth.
Dave Mustainen vokaalit kärsivät kenties eniten, varsinkin kun välillä sekä kitarat että rummut puskivat äänivallina päälle ja hautasivat muut. Soundit paranivat keikan edetessä, mutta lopputulos oli Megadethin arvoinen vain ajoittain. Bändi itse soitti energisesti, eloisasti ja yleisönsä haltuun ottaen. Varsinkin ruotuun palannut Dave junior eli Dave Ellefson oli basson kuningas, jonka lavapreesens on erittäin korkea. Kitarasankari Chris Broderick haastoi tosissaan jopa itsensä Mustainen, vaikka ei tietystikään kyennyt itse Kitaran Kuningasta päihittämään.
Dave Mustaine oli erittäin puheliaalla päällä. Mies avasi suunsa muutenkin kuin todetakseen "we’re here to play, not to talk" tai Hemmo Paskiainen -tyylisesti "thank you, fuck you". Mies jopa esitteli muun bändin loppuluritteluiden aikana, kiitteli yleisöä vuolaasti ja heitti välillä jopa läppää, mikä hämmästytti ja kummastutti vähäpuheiseen tyyliin jo tottuneita.
Megadethin keikkaa ensi kertaa seuranneille todettakoon, että Mustaine ei yleensä sanaista arkkuaan juuri availe biisien välillä, ja kontrasti esimerkiksi Metallican konsertteihin on melkoinen. Metallican keikoillahan lähes neljäsosa ajasta käytetään erilaiseen paskanjauhantaan ja siihen, kuinka Lars Ulrich juoksee rumputelttaansa elvytettäväksi biisien välillä. Mitäpä sitä turhia lätisemäänkään, sillä teot ja biisit puhuvat puolestaan.
Valitettavasti Suomi oli taas kerran musiikillisessa paitsiossa. Muualla Megadeth on pääasiassa soitellut Rust in Peace -albumiaan kokonaisuudessaan, ja vaikka RiP-kiertueen piti ilmeisesti jo loppua, niin RiPiä on yhtä kaikki soitettu Euroopan keikoilla.
Nytkin alku näytti hyvältä, mutta pettymys oli kenties jo kohtuuttomankin suuri, kun levystä soitettiinkin vain kaksi kolmasosaa eikä Take No Prisonersista, Lucretiasta tai Rust in Peace… Polarisista ollut tietoakaan. WASPilta jäi spesiaalisetti soittamatta, Megadethilta teemakiertueen teemalevy… onko se nyt vittu niin vaikeaa soittaa Suomessakin niitä samoja erikoissettejä, joita muualla sivistyneessä maailmassa soitetaan, häh?
Todellisuudessa biisilistassa oli valittamista vain RiP-albumia kokonaisuudessaan odottaneilla. Heikkoja lenkkejä ei settilistassa ollut, ja RiPiltä soitettiin kuitenkin yksi sen nerokkaimmista oivalluksista, tunnelmassaan ainutlaatuinen ja bassotaituri Ellefsonille tilaa antava Dawn Patrol. Omassa sarjassaan olivat myös Angry Again sekä Sweating Bullets, joka oli Megadethin keikan raivokkain biisi.
Koska kyse oli Tuskan pääesiintyjästä ja viimeisestä Kaisaniemessä soittavasta Tuska-artistista ikinä, niin keikan lyhyt pituus jätti hieman hampaankoloon. Megadethin keikat esimerkiksi Sauna-festivaaleilla ovat olleet 20-21 biisin mittaisia täysipainoisia keikkoja, eikä niitä ole tarvinnut typistää. Nythän Megadethille oli varattu soittoaikaa 90 minuuttia, mutta jos introa ei lasketa, yhtye ei soittanut kuin noin 75 minuuttia.
Megadethin vaiettua vaikeni myös Kaisaniemi, näillä näkymin iäksi. Ensi vuonna on vuorossa neljästoista Tuska uudella Suvilahden alueella. Toivon mukaan alueen vaihdosta käytetään hyväksi täysipainoisesti ja erityisesti telttalavoista päästäisiin eroon. Pienet, avoimet ja nykyistä metrin pari korkeammat sivulavat Sauna-festivaalin tapaan olisivat erittäin paikallaan, jotta sivulavabändeistä näkisivät jotain myös sellaiset ihmiset, jotka eivät ahtaudu telttaan tuntia ennen keikan alkua.
Tärkeintä on tietysti saada kunnon bändikattaus. Tänä vuonna Tuska-organisaatio otti hienosti oppia viime vuoden virheistä, joten usko on kova siihen, että ensi vuonna festivaali jatkaa samalla linjalla. Allekirjoittanut kiittää ja kuittaa. Tuska vaikenee, ensin meni kuva ja kohta menee äänikin.
Megadethin settilista: Wake Up Dead / In My Darkest Hour / Headcrusher / Skin O My Teeth / Holy Wars… The Punishment Due / Hangar 18 / Five Magics / Poison Was the Cure / Tornado of Souls / Dawn Patrol / Trust / Angry Again / A Toute Le Monde / Sweating Bullets / Symphony of Destruction / Peace Sells
Teksti ja kuvat: Jussi Lahtonen
