Satyr, Satyricon.
Kolmastoista Tuska-festivaali järjestettiin kymmenettä ja viimeistä kertaa Kaisaniemen puistossa, ensi vuonnahan tapahtuma siirtyy Suvilahteen. Suen toimittaja Jussi Lahtonen raportoi Tuskasta yhdeksättä kertaa putkeen.
PERJANTAI 2.7.2010
Sue-lava: Barren Earth, Insomnium, Pain, Ihsahn
Inferno-lava: The Arson Project, Rytmihäiriö, Swallow The Sun, Obituary
Päälava: Testament, Tarot, Satyricon, Devin Townsend – Ziltoid The Omniscient
Viimeistä vietiin, sillä kymmenes Kaisaniemessä järjestettävä Tuska oli viimeinen ennen Tuskan siirtymistä Suvilahteen. Vaikka uudet alueet varmasti tarjoavatkin paremmin tilaa yhä ahtaamman tuntuiseen Kaisaniemeen verrattuna, on Kaisaniemi ollut jo yksinomaan sijaintinsa takia erittäin hyvä ympäristö.
Viimeisen Kaisaniemen-festivaalin kunniaksi Tuska-organisaatio oli panostanut tänä vuonna oikeisiin metallibändeihin ja jättänyt japsirokkarit, lapsirokkarit ja ties mitkä neurosikset väliin. Yleisöä ei tarvitse kosiskella hevonpaskalla eikä yleisöpohjaa laajentaa orientaalisessa esikiimassaan hihkuviin pikkutyttöihin, sillä perusasioihin keskittyminen riittää. Sen todisti yksistään jo se, että tänä vuonna Tuska oli taas loppuunmyyty, toisin kuin viime vuonna.
Tänä vuonna järjestelyt olivat muutenkin taas kohdallaan ja ote skarpimpi kuin parina viime vuonna. Paikalle oli saatu jopa iso screeni, jollaista ei Tuskassa ole ennen ollutkaan. Oikeastaan ainoa puute oli siinä, ettei maapallon tärkeimpiä urheilukulttuurisia lähetyksiä eli jalkapallon MM-kisojen puolivälierä-otteluita televisioitu missään muodossa. On kuitenkin kyse tapahtumasta, jonka loppuottelua katsoi viimeksikin yli 600 miljoonaa ihmistä, ja edes parin telkkarin järjestäminen vaikkapa jonnekin alueen nurkkaan olisi ollut huomaavaista.
Mutta ei kun tämän vuoden Tuskaan. Taktisen ajoitukseni vuoksi ensimmäinen vuoden 2010 Tuskan yhtye oli legendaarinen Testament, joka oli jo toista kertaa Tuskassa.
Edellisellä kerralla Testament soitti nautinnollisen retrokeikan ja keskittyi varhaistuotannon helmiinsä. Nyt yhtye on muuttanut settiään uudemman tuotantonsa suuntaan. Muutos oli turhankin jyrkkä. Vaikka mukana oli Over the Wallin, The New Orderin, Practice What You Preachin ja Into the Pitin kaltaisia klassikoita, loppusetti koostui sekä uusimman albumin The Formation of Damnationin että The Gathering -albumin biiseistä.
Uuden levyn biisit ovat totta kai paikallaan, erityisesti Henchmen Ride on ehdoton keikkabiisi. The Gathering -albumi sen sijaan sai aivan turhan suuren roolin kolmella biisillään, joista Riding the Snaken ja 3 Days in Darknessin olisi voinut jättää tykkänään väliin.
D.N.R. on eittämättä kyseisen levyn helmi, mutta muuten The Gathering on kaukana kärkipään Testament-albumeista eikä vuoden 1999 levynä enää ensiarvoisen ajankohtainen. Olisivat ennemmin ottaneet vaikka biisin pari Demonicilta ja Low-albumilta, jos 1990-luvun Testamentia kaivataan.
Pienistä biisivalintaan liittyvistä moitteista huolimatta Testament soitti erittäin energisesti ja oli mairean iloisella päällä. Rumpali Paul Bostaph kannutti menemään minkä ehti, ja kitaristit Skolnick ja Peterson soittivat letkeän ammattitaitoisesti. Myös iso mies Chuck Billy oli Tuskassa kuin kotonaan, suu jatkuvassa virneessä. Laulaja sai selvästi elinvoimansa faneistaan, ja Billy nautti saadessaan käskyttää ylei-söä yhä isommiksi yltyviin pitteihin ja wall of deatheihin. Yleisön keskuudessa ryskyi kuin karjamark-kinoilla – kyllä Chuck Billy osaa!
Testamentin settilista: Over the Wall / More Than Meets the Eye / The New Order / Practice What You Preach / The Persecuted Won’t Forget / Henchmen Ride / Into the Pit / D.N.R. / Riding the Snake / 3 Days in Darkness / The Formation of Damnation
Testamentin jälkeen matka vei virtuaalisen juoppohulluuden kourissa telttalavalle, jossa Rytmihäiriö aloitti Gambinan kyllästämän surmacore-keikkansa. Kolme varttia on optimaalinen esiintymisaika näin äärimmäiselle yhtyeelle, ja viidentoista biisin huikea, mielipuolinen laitapuolen hyökkäys oli kerrassaan mahtava teko. Kaksituhatta oli kännissä, yksi enää hengissä, matkalla totalitääriseen juoppohulluuteen.
Yleisö ei mahtunut telttaan, ja hyvin moni osasi biisit ulkoa. Vanhana Alibin ja Raton arvostajana lyrii-koista nauttii suunnattomasti, ja vastoin yleisiä uskomuksia Gambina ei ole ollenkaan pahaa. Kuten ei myöskään lakkautusuhan alla oleva Sorbus. Jonkun olisi syytä pistää addressit tai ties mitkä FB-ryhmät pystyyn Sorbuksen puolesta ennen kuin on liian myöhäistä! Esitänkin tässä vetoomuksen kaikil-le "alan miehille": pelastetaan Sorbus! Kristus käskee – juo soppaa!
Rytmihäiriön settilista: Muovipussi päähän ja ruumis suohon / Varastettujen viinojen kirous / Saatana on Herra / Seppo (nimi muutettu) / Aaveenpää / Murha mielessä / Jumalaton näytelmä / Kaksi oli kän-nissä / Kristus ryyppää / Kähinää krouvissa / Pakko tappaa ihminen / Koska Saatana sanoo niin / Sataa Gambinaa / Totalitääriseen juoppohulluuteen / Paluu raittiusleiriltä
Illan kliimaksi koettiin päälavalla varttia yli kuusi, kun norjalainen Satyricon asteli mustanpuhuvana lavalle, Black Sabbathin War Pigsin toimiessa introna. Black metal -stereotyypistä lyhyttukkaisen rokkarin stereotyypiksi ulkoisesti muuttunut laulaja Satyr pyrki olemaan mahdollisimman "cool", eikä hymy juuri häivähtänyt aurinkolasien peittämillä kasvoilla.
Tyyli ennen kaikkea, tuntui Satyr sanovan, mutta eipä ollut biiseissäkään valittamista. Repined Bastard Nationin ja The Wolfpackin starttaamalla keikalla kuultiin sekä Satyriconin uudempaa mustansynkeää rokkia että myös vanhempia helmiä kuten Du Som Hated Gud sekä encorena soitettu mahtipontinen Mother North.
Yhtyehän ei ole tiettävästi settilistojaan kovin paljoa rukkaillut viime vuosina, mutta bändin ensimmäistä kertaa livenä näkevälle sillä ei tietysti ole niin väliäkään. Tyylikkään tasapainoisesta keikasta huolimatta 75 minuutin soittoaika oli hieman liikaa näin keskellä kirkasta päivää, ja ylimääräiset minuutit olisi voinut aivan hyvin antaa ennemmin Testamentille. Pisteet silti kotiin Satyriconille.
Satyriconin settilista: Repined Bastard Nation / The Wolfpack / Now, Diabolical / Black Crow on a Tombstone / Filthgrinder / Du Som Hater God / The Rite of Our Cross / The Pentagram Burns / Die by My Hand / Fuel for Hatred / K.I.N.G. / encore: Mother North
Inferno-lavalla aloitteli Satyriconin jälkeen Obituary. Samalla koitti myös merkkipäivä: päivälleen 16 vuotta sitten 2.7.1994 Obituary soitti Hämeenlinnassa Power of Rock -tapahtumassa, ja tuolloin näin bändin ensimmäisen kerran.
Paljoa ei ole vuosien varrella muuttunut, paitsi basisti Frank Watkinsin on melko hiljattain korvannut kiertueella itse Steve DiGiorgio, tuo basson ylijumaliin kuuluva ultrataitava pomputtelija. Obituaryn paikka olisi ehdottomasti ollut päälavalla päivän viimeisenä esiintyjänä, mutta valitettavasti päälava oli jo varattu nukketeatterisirkukselle ja umpitylsän konseptilevyn läpisoittamiselle.
Find the Arisella aloittanut Obituary runttasi läpi intensiivisen ja vihaisen keikan, jonka aikana kuultiin niin vanhempaa klassikkokaartia kuin uudempiakin biisejä. Vanhassa aina vara parempi, joten Chopped in Half, Turned Inside Out, Dying, Final Thoughts sekä Celtic Frost -cover Dethroned Emperor olivat ilman muuta setin kulmakiviä.
Obituaryn peruslinja ei ole vuosien varrella juuri muuttunut, minkä takia uudemmatkin kappaleet kuten Slow Death ja Threatening Skies maittoivat. Tardyn veljekset olivat kovassa iskussa, ja onhan John Tardyn mylvintä vertaansa vailla verrattuna moniin persoonattomiin örisijöihin. Ainoa ongelma keikassa olivat paikoin puuroutuvat soundit, mutta tämä ongelma on yhteinen kaikille Tuskan telttalavojen bändeille. Kunhan vain teltoista päästäisiin jatkossa eroon Suvilahti-Tuskassa, niin kansa kiittäisi ja kuittaisi!
Obituaryn möyhennyksen päätyttyä Slowly We Rotiin oli aika kiittää lämpimästi Tuska-organisaatiota siitä, että se oli hommannut perjantain pääesiintyjäksi Devin Townsendin leikkimään kuminukeillaan ja soittamaan katastrofaalisen tylsää Ziltoid-albumiaan, joka oli jo ilmestyessään onneton ja jonka kuuleminen livenä houkutteli yhtä paljon kuin Metallimessu.
Jos Tuska-perjantain olisi päättänyt joku millään tasolla kiinnostava orkesteri, se olisi aiheuttanut kiperän ristiriidan jalkapallon ja metallin välillä, mutta nyt tie oli kuin pedattu MM-jalkapallon puolivälierä-ottelulle, sillä Townsendin sooloviritelmät eivät ole puhutelleet koskaan musiikillisesti.
Jälkeenpäin luettujen tilannekatsausten perusteella on pakko todeta, että kofeiinipitoinen ääliöhuumori, vaivaannuttava kikkailu, kuminuket, iso screeni ja lavalla vieraileva Testamentin laulaja lakanaan verhoutuneena eivät minun mielestäni vielä muodosta "spektaakkelia". Kissin keikka on spektaakkeli. Rammsteinin keikka on spektaakkeli. Ziltoid on jotain muuta, mutta ei missään olosuhteissa MM-jalkapallon ohi menevää.
Ja millainen trilleri Uruguay-Ghana olikaan: ottelu, jonka dramaattisista loppuratkaisuista puhutaan vielä vuosikymmeniä, kauan sen jälkeen kun kukaan ei muista Ziltoidia.
Teksti ja kuva: Jussi Lahtonen
