The Ark.
Nelikymppisiään juhlivan Ruisrockin 41. festivaalirupeama sujui rauhallisissa merkeissä. Järjestelyt pelasivat kohtuudella; aikaisemmilta vuosilta tutut jonotukset ja ruuhkat pysyivät tällä kertaa suhteellisen siedettävinä ja popparin kukkaroa raskaasti verottavat tölkkijuomat tolkullisen viileinä. Poikkeuksellisen kauniit kelit hellivät festivaaliyleisöä lämpöisellä otteella. Jopa järjestyshenkilökuntakin kohteli kuumuuden runtelemaa festivaalikansaa tavallista kohteliaammin ja rennommalla asenteella.
Yleisfestivaali ja jokaiselle jotakin -musiikkitavaratalo tarjoili musiikkia vähän kaikille ja samalla ei erityisesti millekään tietylle kävijäryhmälle. Kokonaisuus oli tyydyttävä, vaikka varsinaiset huippuesitykset jäivät meikäläiseltä tällä kertaa näkemättä. Juhlavuoteen ehkä sopiva veteraanipainotteisuus pisti korvaan, onhan ensimmäistä kertaa Suomessa vieraileva indiesuosikki Belle & Sebastiankin jo uransa ehtoopuolella – vuoden 1971 Ruisrockissa vierailleesta Canned Heatista tietysti puhumattakaan.
Suen Jari Mäkelä ja Aku-Tuomas Mattila raportoivat Ruisrock-sunnuntaista. Kuvat otti Pete Heikkilä.
JOENSUU 1685, KAIKUKASTI
Joensuu 1685 koki perinteisen aivan liian aikaisen aloittajan kohtalon. Nykyisillä kuljetusjärjestelyillä knenkään ei pitäisi esiintyä Ruisrockissa ennen kello 15 eikä kello 22 jälkeen. Mikäli parannusta ei ole luvassa – eikä sitä milloin minkäkinlaisiin tekosyihin vedoten tietenkään ikinä ole – ei tarvitse ihmetellä, miksi osa lipun ennakkoon ostaneistakin jäi sunnuntaina mieluummin kotisohvalle kuin raahautui krapulaisena päivä päivältä paahtavammassa helteessä suoritettavaan kuolemanmarssiin.
Onnistuin näkemään kaksi viimeistä kappaletta Kaikukasti-orkesterilta, joka kuulosti paljon paremmalta kuin levyllä. Kyllä hippi on aina hipille hippi, ja lavalla iloisesti hymyilevät hipit saivat tälle hipille hymyn huulille. Ilosaaren Rentolavameininki teki mini-invaasion Converse-lavalle.
Jari Mäkelä
VESA-MATTI LOIRI
Festivaalin vaikuttavimmasta keikasta vastasi iltapäivällä helteisessä teltassa esiintynyt Vesa-Matti Loiri. Raihnaisen ja väsyneen oloinen artisti saapui lavalle laulamaan suomalaisen rockin klassikoita, jotka ovat tulleet tutuksi Loirin tulkintoina taiteilijan kolmen viimeisimmän levyn välityksellä. Tilanne oli jossain määrin paradoksaalinen. Suurin osa ahtaaksi käyneeseen telttaan tunkeutuneesta yleisöstä mieltänee Loirin enemmänkin Uuno Turhapurona kuin suurena tulkitsijana, ja biisit lienevät tärkeämpiä yleisölle kuin taiteilijalle itselleen.
Loirin tulkitessa biisejä kosketinsoittajan, kitaristin ja slidekitaristin säestyksellä biiseistä välittyi toisenlainen maailma kuin alkuperäisesityksistä. Miljoonasateen Olkinaiseen Loiri toi mielipuolisuuden, joka puuttuu Heikki Salon tulkinnasta. Erityisesti mielipuolisuus kuului YUP:n Meitä odotetaan mullan alla -biisissä, jossa Loirin menninkäisimitaatio muistutti tv:stä tuttua Nasse-setää. Jotta äänen historia olisi tullut kaikille selväksi, Loiri kiitti yleisöä YUP-lainaa edeltäneen biisin aplodeista autenttisella "Nasse-setä on hyvin hyvin iloinen" -lausahduksella. Huumori-imitaatio oli keikan ainoa huono hetki.
Taiteilija tuntui olevan aidosti liikuttunut saamastaan kiitollisesta palautteesta. Harvemmin keikalla saadaan kuulla biisien välissä niin pitkiä aplodeja, että artisti itse joutuu pyytämään hiljaisuutta, jotta keikka pysyisi aikataulussa.
Varsinainen keikka päättyi Pekka Strengin Sisältäni portin löysin -klassikkoon. En tiedä, oliko syynä helvetilliseksi noussut lämpötila vaiko biisin vieraus ja vaikeus, muta yleisöä alkoi poistua teltasta kesken hienon tulkinnan. Jäljelle jäänyt enemmistö huusi vasta kumartamaan ehtineen taiteilijan takaisin jäähalleista opitulla rytmillä kajautetuilla veeskuloirii-huudoilla. Encoreksi tarjoiltiin Juice Leskisen Rakkauden ammattilainen.
Jotenkin jäi sellainen olo, että Loiri oli viimeisellä kiertueellaan. Ehkä hänellä ei ole enää voimia jatkaa esiintyvän taiteilijan uraa. Toivottavasti olen väärässä.
Aku-Tuomas Mattila
ANTI-FLAG, THE SONICS
Rantalavalla messusi tuttu Ruissalon-kävijä Anti-Flag. Kahden vokalistin veteraanipunkyhtye oli kovassa iskussa ja rantahietikolle rakennettiin kovasti maailman suurinta pittiä, joka ei yrityksistä huolimatta yltänyt aivan veteen asti.
Nyrkkini nousivat pystyyn rasismia, homofobiaa ja korporaatioita vastaan. Edelleen erittäin ajankohtainen The Economy Is Suffering… Let It Die soi komeasti. Yhteislaulatukset eivät oikein onnistuneet. Moni meistä oli kotona. Monella meistä ei ollut kaikki kotona. Toisilla oli hiekkaa kurkussa. Keikan lopussa esitetty The Clash -cover Should I Stay Or Should I Go omistettiin rantalavan seuraavalle esiintyjälle Flogging Mollylle.
The Sonics.
Kapitalismin romahtamista odotellessa siirryin viereiselle terassille odottamaan The Sonicsin esiintymistä. Minulle keikka oli ensimmäinen The Sonics -keikka ikinä, ja miesten korkean iän huomioon ottaen todennäköisesti myös viimeinen. En ole yhtyeen koko tuotantoon milloinkaan perehtynyt, mutta omistan erilaisilla kokoelmilla sen tunnetuimmat kappaleet Psycho, Strychnine ja The Witch, jotka kuultiin nytkin.
Hyvin The Sonicsit vetivät, vaikka laulusolisti Gerry Roslien ääniala oli madaltunut melkoisesti yli neljässäkymmenessä vuodessa. Bändi ei kuulostanut odottamaltani Little Richardilta, vaan enemmänkin joltain Fabulous Thunderbirdsiltä. Onneksi basisti kiekaisi Cinderellan kovaa ja korkealta. Ja sitten käytiin käsiksi Little Richard -covereihin oikein urakalla.
The Sonics edusti hyvää rockia, jota kuulee rockfestivaaleilla valitettavan harvoin.
Jari Mäkelä
BELLE & SEBASTIAN
Kamaripopiksi luokiteltava glasgowlainen indie-bändi Belle & Sebastian soitti ensimmäisen Suomen-keikkansa Ruisrockin teltassa. Nörttilaumalta näyttänyt kahdeksikko jousisektioineen oli enemmän kuin hellyttävä vaihdellessaan soittimia sekä sählätessään biisien välissä ja parhaimmillaan niiden aikanakin.
Avausbiisinä soitetun toistaiseksi julkaisemattoman biisin jälkeen kuullussa Step into My Officessa tauko keskellä biisiä venähti suunniteltua pidemmäksi, koska vokalisti Stuart Murdoch jäi jumiin mikkitelineeseen mikkipiuhansa kanssa. Monille muille bändeille tuollainen tapahtuma olisi katastrofi, mutta Belle & Sebastianille enemmän kuin sopiva. Samaan omalaatuisuuskategoriaan menee esittely "Belle & Sebastian, this is Finland. Finland, this is Belle & Sebastian". Samoin vitsi persposkien keskustelusta "thanks for laughing" -jälkikommentteineen.
Pelkästään hyviä tai mahtavia biisejä levyttänyt Belle & Sebastian esitti onnistuneita valintoja katalogistaan (mm. Dog on Wheels, If You’re Feeling Sinister, Dylan in the Movies, I Am a Cuckoo, The Boy With the Arab Strap), muutaman uuden biisin sekä Sibeliuksen Finlandian, joka kuultiin Turun kauneutta ylistäneen ja jokeen virtsaamista hämmästelleen välispiikin jälkeen.
Keikka venähti ilman encoreakin hieman yliajalle. Se tarkoitti, että bändin parhaat biisit The State I Am In ja Legal Man jäivät puuttumaan keikkasetistä.
Aku-Tuomas Mattila
THE ARK
Niittylavalla ruotsalainen The Ark soitti tähän mennessä tylsimmän Ruisrock-keikkansa, ja niitä on plakkarissa muutama. The Arkin uusi albumi In Full Regalia on yhtyeen kehnoin levy ja myynyt Suomessa varmasti heikommin kuin edelliset albumit. Siinä mielessä oli rohkeaa rakentaa setti uusien kappaleiden Stay With Me, Take a Shine to Me, Superstar, Have You Ever Heard a Song ja Hygiene Squad (encoressa) varaan. Kahdessa balladissa a’la Weeping Willows ja Ola Salo 16 v. sekä nopeissa mielikuvituksettomissa rytkytyksissä ei ole rahkeita The Arkin ohjelmiston pysyväksi rungoksi. Albumin paras kappale The Red Cap jäi kuulematta kokonaan.
Normilaulatusta ja -kukkoilua sekä koko bändin vikkelä asunvaihto toki koettiin. Näin koko keikan aivan lavan edestä, joten on vaikea uskoa, että se olisi tehnyt kauemmas aavikolle sen suurempaa vaikutusta. Vaikka olen The Arkin fani, jälkikäteen harmittaa, että en lähtenyt tsekkaamaan samaan aikaan esiintynyttä Midlakea.
Regina Spektor.
Teltassa The Arkin jälkeen esiintynyt Regina Spektor vaikutti hyvin vaisulta, eikä suloinen kiharapää kommunikoinut lainkaan yleisön kanssa. Suurempi Stara olisi vastaavassa tilanteessa jäänyt kotiin, mutta Regina halusi hoitaa sovitut asiat ja ajatella näin myös yleisöään. Vieressäni olleet ihmiset tiesivät kertoa, että hänen lähipiirissään oli tapahtunut ikävä poismeno, minkä juontajakin sitten vahvisti. Spektorin sellisti Daniel Cho oli kuollut keskiviikkona. Todella ikävä juttu.
Jari Mäkelä
MIDLAKE, FLORENCE + THE MACHINE
Texasilainen Midlake on varhaisilla levyillään tarjonnut psykedeelissävytteistä lofistista ja elektronista indiesoundia hieman Flaming Lipsin tyyliin.
Midlake.
Paviljonkilavalla heitetty keikkansa oli kuitenkin kaukana levy-Midlakesta. Soundista löytyi psykedeliaa, ja seitsenhenkinen partanaamajoukkio neljine kitaristeineen olisi yhtä hyvin voinut olla soittamassa vuoden 1970 Ruisrockissa. Pitkiä biisejä ja kaunista stemmalaulua tarjoillut Midlake edusti yhtä aikaa niin progressiivista kuin Neil Young -vaikutteista americana-koulukuntaa. Midlaken keikka olikin niin turruttava kuin kauneudellaan palkitseva. Se oli enemmän syksyn klubikeikkojen kuin helteisen festivaalin päätöspäivän kamaa.
Päätösakti Slashin kanssa samaan aikaan esiintynyt Florence + The Machine on ollut kovassa nosteessa. Debyyttilevynsä on kerännyt ansaitusti huomiota sekä enemmän erilaisia palkintoja kuin kukaan jaksaa muistaa.
Mustiin pukeutunut taustabändi harpisteineen oli hieno vastakohta vokalisti Florence Welchille, joka venytetyn intron jälkeen käveli lavalle keijukaismaisessa hääpuvussaan, riisui kenkänsä, tarttui rumpukapulaan ja löi isosta tomista tahtia laululleen. Keikka perustui muutenkin vahvasti rytmiikkaan. Taustabändissä kaikki soittivat paikoitellen lisäperkussioita omien soittimiensa lisäksi, ja Florence tapututti yleisöä onnistuneesti pitkin keikkaa saaden suomalaiskatsojat taputtamaan muitakin kuin perinteisiä ykkösiä ja kolmosia.
Florence + The Machinen barokkinen indie pop perustuu Florencen voimakkaaseen lauluun sekä yhtyeen mahtipontiseen soundiin ja toisaalta harkittuun visuaalisuuteen. Etukäteen keikan oletti olevan vakavahenkinen, mutta Florence rikkoi vaikutelman jo ensimmäisen biisin jälkeen esittelemällä lavalle heitettyjä mustia rintsikoita ja aurinkolaseja päällänsä ennen kuin antoi ne lavan toiselle naiselle eli kosketinsoittaja Isabella Summersille. Florence myös huudatti yleisöä esittämällä kapellimestaria rumpukapula tahtipuikkonaan. Mustavalkoisen maailman hän rikkoi juomalla Coca-Cola-pahvimukista. Loputkin vakavuuden rippeet katosivat Florencen kikatellessa biisien välissä.
Toiseksi viimeisenä kuultu Dog Days Are Over -hitti laittoi koko Niittylavan edustan hyppimään hurjasti. Paljon on kehuja kuulunut Florence + The Machinen helmikuisesta Tavastian-keikasta, mutta Ruisrockissa nähtyyn suosioon ja kuultuun hienouteen en olisi siltikään uskonut.
Aku-Tuomas Mattila
SLASH
Vaikea valinta niittylavalla esiintyneen Slashin ja paviljonkilavalla ällistyttäneen Florence + The Machinen välillä koitui Slashin voitoksi. Esikoisalbumillaan minut sekä ihastuttaneella että vihastuttaneella Florencella on vielä aikaa voittaa minut puolelleen. Slash taas on näitä legendoja, jotka pitää nähdä ainakin kerran elämässään. Se hetki koitti nyt ja vieläpä lähes lavan edestä.
Sooloalbumin avausraita ja keikan päräyttävästi startanneen Ghost-biisin alku kuulosti erehdyttävästi Ian Astburyltä. Slashin solisti Myles Kennedy osoittikin olevansa sekä nykykuntoista Axl Rosea että Scott Weilandia pätevämpi vokalisti, jolta taittui tasalaatuisesti sekä GN’R- Velvet Revolver- että Slash-sooloalbumin materiaali. Edellämainittujen laulajien persoonallisuutta tai karismaa Kennedyllä ei valitettavasti ole yhtään.
Kukkoilusta vastaavasta basisti Todd Kernsistä huolimatta silmäni nauliutuivat koko keikan ajaksi viileästi syrjässä instrumenttiaan veivaavaan kitarasankari Slashiin, joka näytti luonnossa todella hyvältä paparazzien nappaamiin pöhötyskuviin verrattuna.
Setin viimeisenä esitetyn Sweet Child O’ Mine -ikiklassikon jälkeen Slash saapui encoreen ja kertoi meille yllätysvieraasta, jonka me tosin jo vähän arvasimmekin: nimittäin Slashin shown varastamaan saapui kukas muu kuin Turun oma poika Michael Monroe! Monroe veti hänelle luontevimmin sopivan Slash-soololevyn biisin We’re All Gonna Die, jonka Slashin albumilla laulaa klassisen rock’n'rollin toinen arkkityyppi Iggy Pop.
Varsinainen ylläripylläri oli Up Around the Bend nimenomaan Slashin ja bändin vetämänä Hanoi Rocks -versiona. Sunnuntain paras esitys. Yleisö meni banaaneiksi, minäkin muiden mukana, katsokaa itse Youtubesta. Pointsit tasan (ks. lauantain raportti): Sami kaksi, Michael kaksi, tasapeli. Michael Monroe voitti. Slashin bändi was not worthy. Slash soitti vielä Paradise Cityn, josta on tehty yksi kaikkien aikojen parhaista musiikkivideoista, jossa muuten esiintyy myös Nasty Suicide. Onneksi olkoon Ruisrock 40-v, 41. kerta. Goodnight.
Jari Mäkelä
Kuvat: Pete Heikkilä
