Tomi Joutsen, Amorphis.
Ruisrock vietti 40-vuotisjuhliaan erittäin helteisessä säässä. Ruisrockin raskaamman linjan kattaus vaati jälleen kerran oman raportoijansa, ja metallisemman näkemyksen Ruisrockista esittää jälleen kerran Suen toimittaja Jussi Lahtonen.
PERJANTAI 9.7.2010
Ozzy Osbourne (UK), Billy Talent (CAN), Arch Enemy (SWE), Baroness (USA), Canned Heat (USA), Frank Turner (UK), Ginger Ninja (DEN), NOFX (USA), Rise Against (USA), Amorphis, Finntroll, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko & Jay, Jenni Vartiainen, Pyhät Tepot, Tarot
Ruisrockin kolmipäiväisten festivaalien linja on viime vuosina ollut sellainen, että perjantai on keskittynyt enemmän metallisempaan tarjontaan, muiden päivien ollessa yleislinjaisempia sillisalaatteja jokavuotisine suomirokkareineen ja ruotsipoppareineen. Niin tänäkin vuonna. Monelle perjantai on ainoa mielekäs Ruisrock-päivä, ja tänä vuonna perjantain kansainvälinen anti oli muutenkin selvästi tasokkain. Vielä kun jatkossa saisi lauantaille ja sunnuntaille ripotellut satunnaiset metalliorkesterit kaikki perjantaille ja perjantain ohjelmasta pois jenkkipunkkarit ja listahittipopparit. Silloin ei metallin ystävien edes tarvitsisi tulla muina päivinä Ruisrockiin.
Vaikka tämänkin vuoden kattaus oli perjantain osalta hyvä, niin kokonaisuutena vuoden 2010 juhlafestivaalikattaus oli turhankin vaisu ja ennalta-arvattava. Olisi luullut, että viime vuoden ennätysyleisön ennätystuotoilla olisi ollut varaa hieman vähentää voiton maksimointia ja satsata muutamaan isompaan nimeen Ozzyn lisäksi. Eihän 71 000 kokonaiskävijää huonosti ole, päin vastoin se on 2000-luvun toiseksi paras määrä, mutta lisäsatsauksilla olisi saatu varmasti myös lisää kävijöitä.
Vaikka isommat nimet eivät olisikaan olleet mahdollisuuksien rajoissa, niin onhan maailmassa paljon pienempiä ja halvempiä bändejä, joita olisi varmasti saatu paikalle. Siis muita kuin lähes jokavuotisia, pakkopullalta tuntuvia standardibändejä, joiden funktio on toimia lähinnä aikataulujen tilkkeenä ja taustamusiikkina. Ehkäpä juhlakansalle on yksi ja sama, mikä siellä kulloinkin soittaa, mutta festivaalin yleisilmeen ja -maineen vuoksi hieman kunnianhimoisempi satsaus olisi paikallaan.
Itse asiaan, eli säiden hellimään Ruisrockiin, jossa Finntroll jo aloittelikin. Tosin suht vähälukuiselle yleisölle, sillä väkeä tuntui olevan enemmän viime viikonlopun Tuskassa – tai sitten yleisö vain oli niin paljon paremmin mukana. Tosin onhan ymmärrettävää, ettei Ruisrock-kävijöiden enemmistö saavu paikalle heti alkuun, sillä festivaali kestää niin pitkälle yöhön, etteivät monet jaksa alueella hillua, varsinkaan helteillä.
Suomipeikot soittivat ammattitaidolla settinsä läpi, ja Nattföddin sekä Trollhammarenin kaltaiset vanhat rallit herättivät Ruisrock-kansaakin, kuten loppupään Solsagan. Festivaalien avaaminen on aina vähän vaikeaa, mutta kunnialla bändi urakastaan selviytyi.
Finntrollin settilista: Nedgång / Dråp / Slaget Vid Blodsälv / Den Frusna Munnen / Nattfödd / Ett Norrskensdåd / Trollhammaren / Under Bergets Rot / Svartberg / Maktens Spira / Jaktens Tid / Solsagan / Segersång
Seuraavaksi vaihtoehtoina olivat Canned Heat ja Tarot. Näin jälkikäteen olisi pitänyt valita ehdottomasti Canned Heat, mutta eipä auta. Tarot kiertää vähän joka festarin tänä vuonna, ja kuten myös Tuskassa, Ruisrockissakin bändillä oli kuoro mukana. Sen verran mitä roskalehtien otsikoista olen lukenut, Marco Hietala on ilmeisesti osallistunut Kuorosota-lauluohjelmaan ja tämä kuoro on nyt päässyt myös keikoille.
Eipä ole tullut moista ohjelmaa katseltua, kuten ei valtaosaa muustakaan television tarjonnasta koskaan, mutta onhan kuorolauluohjelma sentään tuhannesti mielekkäämpää kuin muu tositeeveepaska, jota ruudusta ripulisena suolletaan kuin punatautisten kokoontumisajoissa. Ohjelmaan osallistuneille ihmisille on taatusti ainutkertainen elämys päästä hevibändin kanssa esiintymään isoille festareille laulamaan I Walk Foreveria isoille ihmismassoille.
Hyvinhän Tarot muutenkin settinsä veti, ja Hietalan Marcokin oli lupsakkaammalla päällä kuin Saunassa, mutta jokin lumovoima on Tarotin keikoista kadonnut viime vuosina. Ehkäpä syynä on kahden uusimman levyn varsin pliisu ja siloitellun kuuloinen biisimateriaali tai keikkailutiheyden kova kasvu, mutta bändi ei vain sytytä samalla tavalla kuin silloin, kun Tarot-keikat olivat aina Tapauksia isolla teellä. Kaikella todennäköisyydellä vika on minussa, sillä totta kai bändille suo sen nykyisen suosion. Ei ole Tarotin vika, että olen nähnyt heidän keikkojaan liikaa.
Vaikka sitä ei muuten jaksaisikaan niin syttyä, niin onneksi keikkasetissä sentään on kuitenkin kappaleita Tarotin ylivoimaisesti parhaimmalta albumilta Suffer Our Pleasures, jolta kuullut Pyre of Gods ja Rider of the Last Day ovat suomalaista heavy metalia sen parhaimmassa ja jaloimmassa muodossa.
Tarotin settilista: Sleep in the Dark / I Walk Forever / Satan Is Dead / Crows Fly Black / Tides / Calling Down the Rain / Hell Knows / Pyre of the Gods / Rider of the Last Day / Traitor
Arch Enemy on keikkaillut Suomessa melko tiuhaan, ja mikäpä keikkaillessa, kun kohtalainen suosio on taattu. Musiikillisestihan bändi on vanhan Carcass-miehen Michael Amottin varassa, miehen sävelkynän suihkiessa esiin yhä uusia melodeath-biisejä. Vanhalla kaavalla ja rutiinillahan Amott biisejään värkkäilee, eikä AE ole viime levyillään juuri kehittynyt suuntaan tai toiseen. Mutta kyllähän varmalla musiikillisella käsityöllä pärjää, vaikka suurin luomisvoima olisikin jo kaukana takanapäin.
Yritteliäästi bändi Ruissalossakin soitti, mutta hyvistä yksittäisistä biiseistä kuten We Will Risesta, Ravenousista ja Nemesisistä huolimatta bändin suht samantyyppistä ja paikoin monotonistakin melodeathia ei olisi kauhean kauan jaksanut ilman yhtyeen näyttävää keulakuvaa ja vokalistia Angela Gossow‘ta, jonka avut pääsevät keikoilla oikeuksiinsa. Pitkä, vaalea ja muodokas saksatar on kuin arjalaisten päiväunelmista, tosin sillä erotuksella, että Angelan lauluääni ei ole kuin Marlene Dietrichillä vaan kuin suomalaisella kassialmalla metsäpubin huikeissa tunnelmissa.
Vaikka Gossowin murahtelut ja ärähtelyt eivät ole koskaan olleet livenä yhtä vakuuttavia kuin levyillä, on naisen kevyempi ärinä silti piristävä poikkeus naislaulajien yleensä niin hentoäänisessä rintamassa. Kuriositeettihan Angelakin kuolonmetallin saralla toki on, sillä raskaampi metalli on perimiehinen laji ja tulee pysymään sellaisena. Se on vain biologiaa!
Esa Holopainen, Amorphis.
AMORPHIS SOITTAA, BARONESS KOITTAA
Paviljonkilavan valtasi vähän ennen kymmentä Amorphis. Live-dvd:n juuri julkaissut bändi koki huiman tasonnousun keikkojensa intensiteetissä Tomi Joutsenen liityttyä remmiin vuonna 2005. Vaikka kovin kiima onkin sittemmin tasaantunut ja esiintymisvire rutinoitunut, niin Amorphiksen livekeikat ovat lähes järjestään tasokkaita kokemuksia.
Kolme viimeisintä studiolevyä ovat olleet vahvan tasalaatuisia ja kiinnostavia, mutta myös kovin samankaltaisia, selvän trilogian muodostavia. Ennemmin Eclipsen, Silent Watersin ja Skyforgerin kaltaisia albumeita kuuntelee vaikka toisen samanmoisen trilogian verran kuin kuuntelisi yhtäkään Far from the Sunin kaltaista päämäärätöntä ja hengetöntä virkamiesheviä, mutta mitä enemmän livesetti painottuu kolmeen uusimpaan levyyn ja tietyt vanhat hitit seilaavat mukana, sitä enemmän sitä pelkää, että yhtye rutinoituu samanlaiseksi kuin se oli ennen Joutsenen mukaantuloa.
Toistaiseksi näin ei ole käynyt, mutta nytkin valtaosa biiseistä oli samoja kuin viime vuoden Ruisrock-keikalla, eli uuden levyn biisejä kuten Silver Bride ja Sky Is Mine höystettynä vanhemmilla biiseillä ja pyrotekniikalla. Hienostihan bändi tälläkin kertaa yleisönsä otti ja sai tuhannet ihmiset mukaansa, mutta House of Sleepin, The Smoken, Alonen ja My Kantelen suosiosta huolimatta Amot saisivat hieman ravistella settilistaansa.
Takavuosinahan bändi itse kyllästyi soittamaan Black Winter Daytä, nyt sitä toivoisi, että sama kyllästyminen iskisi esimerkiksi mainittuun House of Sleepiin, niin tarttuva biisi kuin se onkin. Tales-albumin The Castaway on bändin parhaita koskaan, mutta niin olisivat myös saman albumin Drowned Maid, Magic And Mayhem, In the Beginning tai To Fathers Cabin.
Itsensä toistamisen vaara on toki olemassa bändin lisäksi myös allekirjoittaneella, sillä Amorphis on nähty lukemattomia kertoja eri tapahtumissa, ja lähes yhtä usein keikoista on tullut kirjoitettua. Silti Amojen keikka on syytä katsoa alusta loppuun aina kun mahdollisuus tarjoutuu, sillä yhtye on yksinkertaisesti sen arvoinen.
Amorphiksen jälkeen vuorossa oli yhdysvaltalainen, kovasti kohuttu Baroness, joka teki Suomen-debyyttikeikkansa telttalavalla.
Uusiin bändeihin pitäisi periaatteessa suhtautua avoimin mielin, mutta ennakkovaikutelmat ja -tiedot eivät kauhean kaksista esitystä luvanneet. Baronessiahan on joissain artikkeleissa verrattu Mastodoniin ja Isikseen, jotka ovat kummatkin umpitylsän tekotaiteellista ja ylipitkää jurnutusta. Aina kun kuulee metallin kohdalla termin "vaihtoehtoinen" on syytä poistaa varmistin, ja aina kun mainitaan metallin olemusta ylenkatsova ja jo itsessään täysin absurdi sana "post-metal", on aika painaa liipaisinta.
Baroness oli kuitenkin jonkin verran odotettua parempi, vaikkei mikään elämää suurempi ilmestys ollutkaan varsin suttuisten soundien takia. Livenä yhtye oli selvästi kiinnostavampi ja parempi kuin esimerkiksi Ruisrockissa taannoin vieraillut Mastodon. Yhtyeen monimutkaiset ja haastavat biisit seurasivat toinen toistaan. Kappaleista paistoivat läpi Black Sabbathin vaikutteet, vaikka ne olikin paikoin haudattu vyörytykseen ja äkkiväärään, progressiiviseen möyrintään. Erilaisten "post"- ja "alternative"-termien sijasta Baroness on pikemminkin sludgea progevaikuttein, jos nyt abstrakteja genremäärityksiä pitää viljellä. Crowbarin ystävät ainakin ovat paremmin kotonaan Baronessin kuin Mastodonin keikoilla.
Baronessin herroille on myös nostettava hattua tyylikkäästä keikkaesiintymisestä, he eivät turhaa small talkia viljelleet. Itse asiassa bändi ei sanonut biisien välillä yhtään mitään, vaan aloitti vain uuden kappaleen heti toisen perään. Välillä kun yleisön elämöinti kävi liian riehakkaaksi, kaljuuntuva partasuinen kitaristi-laulaja John Baizley jopa hyssytteli yleisöään ennen kuin aloitti väännön uudestaan. Niin sitä pitää!
Biisejä tuli pääosin uudemmalta Blue Albumilta, jolta kuultiin muun muassa The Sweetest Curse ja Jake Leg. Myös esikoislevy Red Albumin kappaleita kuten Isak kuultiin. Keikan ainoa varjopuoli oli keikan loppupäässä tapahtunut yleisön urpoilu. En nähnyt tarkkaan, mitä tapahtui, mutta joku tyyppi siellä makoili verissä päin kunnes SPR:n väki vei hänet sivummalle. Onnettomuus, tappelu? Joka tapauksessa asianomaiselle aina ikävää.
Ozzy Osbourne.
OZZYN OIVALLINEN ILTA
Baronessin jälkeen oli aika hiipiä todelliselle pelipaikalle eli niittylavalle, jossa kansaa oli kerääntynyt sankoin joukoin odottamaan muuatta herra John Osbournea. Ozzy on kiistatta koko tämänvuotisen Ruisrockin ehdoton pääesiintyjä ja sen nimekkäin artisti, minkä kyllä huomasi Ruisrock-yleisöstäkin.
Ozzy oli perjantain viimeinen esiintyjä, joten minkä ihmeen takia Ozzyn esiintymisaika oli alun perin vain minimaaliset 75 minuuttia? Onhan yleisessä tiedossa, että herra Osbourne on bändeineen treenannut noin 20 biisin paketin, joiden joukossa on monia harvemmin kuultuja kappaleita. Valitettavasti nämä spesiaalivedot tippuvat setistä ensimmäisenä kun soittoaikaa lyhennetään.
Ilmeisesti Ozzy itsekin oli huomannut, ettei moinen aika riitä yhtään mihinkään, minkä takia tapahtuikin erittäin harvinainen asia: Ozzy aloitti settinsä 10 minuuttia etuajassa, soittaen 85 minuutin setin. Loistavaa pelisilmää ja yleisön kunnioittamista herra Osbournelta. Ozzyn työmoraali ja nöyryys on aivan eri planeetalta kuin vaikkapa jonkun Axl Rosen kaltaisen kehäraakin, joka aloittaa keikkojaan tunnin myöhässä.
Toki alkamisaikaa olisi saanut muutenkin aikaistaa, sillä eihän näissä keskellä yötä ja keskellä korpea soitetuissa keikoissa ole minkään valtakunnan järkeä. Olemme kuitenkin Turussa, Suomen sivistyksen synnyinkehdossa emmekä missään kaukaisessa provinssissa, joten Ruisrock saisi ottaa oppia todellisilta kaupunkifestivaaleilta ja aikaistaa viimeisten bändien soittoaikoja reilusti.
Urbaaniin festariin kuuluu ainakin allekirjoittaneen mielestä se, että viimeinen iso bändi lopettaa festarien pääalueella ihmisten aikoihin ja sen jälkeen keikat ja tapahtumat jatkuvat iltaklubeilla. Tämä vähentäisi myös kansalaisten sinänsä täysin ymmärrettäviä valituksia siitä, kuinka musiikki raikaa Ruissalosta vielä puoli kahden aikaan yöllä ja kuuluu kilometrien päähän lähiöihin. Kaupunkiympäristö kun asettaa omat rajoituksensa, joita tulisi kunnioittaa. Esimerkiksi lauantaina "kuuntelin" The Soundsia kotiparvekkeeltani puoli kahden aikaan yöllä, yli viiden kilometrin päässä Ruissalosta.
Takaisin Ozzyn keikkaan. Suuren maailman tyyliin vain rajoitettu määrä medioita valittiin kuvaamaan Ozzyn keikkaa lavan edestä, ja luonnollisesti Sue (ja minä) kuuluivat tähän kastiin. Mikäpä sen mukavampaa kuin kuunnella ensimmäiset biisit metrin päästä itsestään Pimeyden Prinssistä? Ozzy tosin antoi kuvaajatoimittajillekin kyytiä ampumalla sekä yleisöä että kuvaajia isolla vaahtotykillä, joka kuorrutti kaikki kohteeksi joutuneet vaahtoserpentiinin tyyppisellä mönjällä.
Keikan avaus oli yhtä ekstaasia, kun Bark at the Moon, ainoa uudelta Scream-levyltä soitettu keikkahitti Let Me Hear You Scream sekä aina kylmät väreet selkäpiihin aiheuttava Mr. Crowley tulivat putkeen. Ozzy oli parhaimmassa kunnossa mitä hänen olen nähnyt olevan 1990-luvun lopulta lähtien. Energinen, aktiivinen, nauravainen, jatkuvasti liikkuva ja ennen kaikkea todella komeasti lauluosuuksistaan suoriutunut Ozzy oli kuin uudestisyntynyt. Poissa olivat köpöttely ja äänen ajoittainen horjuminen. Ero esimerkiksi edelliseen Ozzyn soolokeikkaan Helsingissä 2007 oli merkittävä, vaikka ei Ozzy silloinkaan mitenkään huonosti esiintynyt.
Blasko.
Vaahtotykki raikasi useaan otteeseen, ja soitto kulki. Ozzyn nykyinen kokoonpano toimii oikein mainiosti myös livenä. Basisti Blaskon jyhkeä nahkaliivinen olemus tuo kontrastia uuteen kitaristiin Gus G:hen, joka on laihempi ja muistuttaa lavaolemukseltaan hieman nuorempaa Zakk Wyldea. Wyldehän oli Ozzyn bändiin liityttyään hoikka ja laiha poika, joka sittemmin kasvoi ihmisenä sekä leveyttä että syvyyttä ja koki ihmissusimaisen muodonmuutoksen partaisen karvaiseksi prätkä-äijäksi.
Gus G.
Gus G tilutti kuten kitarasankarin pitääkin, ja varsinkin soolo-osuuden aikana Gus G:n klassisempaa kitaratilutusta kuunteli innokkaammin kuin Wylden möyrivämpää soitantaa. Pisteet kotiin myös kosketinsoittaja Alan Wakemanille sekä Alice Cooperinkin kanssa soittaneelle rumpalille Tommy Clufetosille.
Ozzyn settiä oli uudistettu, ja Ozzy oli ottanut mukaan harvinaisempaa materiaalia kuten I Don’t Know‘n jälkeen kuullut Black Sabbath -klassikon Fairies Wear Bootsin. Suicide Solutionin jälkeen Ozzy räjäytti jo ennestään tärisevään Ruissalon kamaraan uudet seismografiset lukemat, kun legendaarisen loistava Shot in the Dark kajahti ilmoille. Ozzyhan ei ole biisiä soittanut erinäisten tekijänoikeudellisten kiistojen takia aikoihin, joten harvinainen herkku kuulosti sitäkin paremmalta.
Shot in the Darkin jälkeen oli vuorossa pakollinen kitara- ja rumpusoolo-osuus, Ozzyn huilatessa kymmenisen minuuttia. Yleensähän sooloilut ovat väkisinkin vähän tylsiä, mutta Ozzyn bändi oli nerokkaana oivalluksena yhdistänyt sooloiluunsa vanhan Black Sabbath -klassikkoinstrumentaalin Rat Salad.
Sooloilun ja instrumentaaliosion jälkeen Ozzy palasi lavalle Iron Manin merkeissä. Black Sabbathin varhaiset biisit on tietysti Suomessakin kuultu vuosituhannen molemmin puolin soitetuilla Black Sabbathin reunion-keikoilla pariinkin otteeseen, mutta niille onnettomille, jotka eivät näitä klassisia keikkoja nähneet, ovat Iron Manin kaltaiset klassikot suorastaan pakollinen osa musiikillista yleissivistystä.
I Don’t Want to Change the Worldin jälkeen kuultiin erittäin harvinainen veto, jota Ozzy ei ole kiertueillaan soittanut aikoihin. Kappale oli kenties osalle nuoremmista festarikävijöistä oudompi, mutta meille Ozzyn pitkäaikaisille kuuntelijoille lähes ainutkertainen toiveiden täyttymys. Killer of Giants soitettuna pimenevässä Ruissalon yössä yhden aikaan yöllä on jotain, jota muistella vielä vuosien päästä. Killer of Giants oli yksi tämän keikkavuoden kohokohtia.
Ozzy lopetti loisteliaan keikkansa perusosion Crazy Trainiin, eikä kauan aikaillut palatessaan soittamaan encorena Paranoidin. Kerrassaan huikea keikka ei jättänyt mitään valittamisen tai kyseenalaistamisen varaa, ja vaikka soittoaikaa olisi totta kai voinut Ozzylle suoda vielä enemmän vaikkapa No More Tearsin tai Into the Voidin kaltaisia biisejä varten, niin mitä sitä turhia valittamaan. Kaikkea ei voi elämässä saada, mutta Ozzyn Ruissalon keikasta ei paljoa jäänyt puuttumaan.
Ozzy Osbournen settilista: Bark at the Moon / Let Me Hear You Scream / Mr. Crowley / I Don’t Know / Fairies Wear Boots / Suicide Solution / Shot in the Dark / Rat Salad (plus kitara- ja rumpusoolot) / Iron Man / I Don’t Want to Change the World / Killer of Giants / Crazy Train / encore: Paranoid
Teksti ja kuvat: Jussi Lahtonen
