Jenni Vartiainen.
Nelikymppisiään juhlivan Ruisrockin 41. festivaalirupeama sujui rauhallisissa merkeissä. Järjestelyt pelasivat kohtuudella; aikaisemmilta vuosilta tutut jonotukset ja ruuhkat pysyivät tällä kertaa suhteellisen siedettävinä ja popparin kukkaroa raskaasti verottavat tölkkijuomat tolkullisen viileinä. Poikkeuksellisen kauniit kelit hellivät festivaaliyleisöä lämpöisellä otteella. Jopa järjestyshenkilökuntakin kohteli kuumuuden runtelemaa festivaalikansaa tavallista kohteliaammin ja rennommalla asenteella.
Yleisfestivaali ja jokaiselle jotakin -musiikkitavaratalo tarjoili musiikkia vähän kaikille, ja samalla ei erityisesti millekään tietylle kävijäryhmälle. Kokonaisuus oli tyydyttävä, vaikka varsinaiset huippuesitykset jäivät tällä kertaa näkemättä. Juhlavuoteen ehkä sopiva veteraanipainotteisuus pisti korvaan, onhan ensimmäistä kertaa Suomessa vieraileva indiesuosikki Belle & Sebastiankin jo uransa ehtoopuolella – vuoden 1971 Ruisrockissa vierailleesta Canned Heatista tietysti puhumattakaan.
Ruisrock-perjantaista raportoivat Suen Aku-Tuomas Mattila ja Jari Mäkelä. Kuvat otti Pete Heikkilä.
BILLY TALENT
Kanadalainen Billy Talent nähtiin Ruisrockissa ensimmäisen kerran vuonna 2007. Rantalavan eteen kerääntynyt yleisömassa osoitti, että toinen vierailu kolmen vuoden tauon jälkeen ei tullut liian pian. Mustiin pukeutuneet kolmevitoset nuoret miehet eivät olleet juurikaan muuttuneet edellisestä käynnistä, mitä nyt laulaja Benjamin Kowalewicz oli lisännyt tatuointejaan ja kitaristi Ian D’Sa oli varmasti Baseballsin pelossa tehnyt tukkatötteröstään entistäkin korkeamman.
Billy Talentin nimettömän debyyttialbumin (2003) seuraajat ovat Billy Talent II ja Billy Talent III. Se tuntuu keikan jälkeen loogiselta nimeämiseltä. Meininki keikalla oli mainio ja mukaansatempaava mutta jotenkin kuitenkin tuntuu, että bändillä on neljä biisiä: nopea, keskitempoisempi, Fallen Leaves ja Red Flag.
Tunnin mittainen encoreton keikka päättyi arvattavasti Red Flagiin. Rumpali Aaron Solowoniuk oli ilmeisesti lopettelemassa keikkaa jo hieman aiemmin, sillä muiden jäsenten odotellessa alkuiskuja toiseksi viimeiseen biisiin, rumpali ehti iskeä varaslähtönä neljä tahtia Red Flagin tunnistettavasta alkurummutuksesta.
Aku-Tuomas Mattila
HERRA YLPPÖ & IHMISET
Metallipainotteinen Ruisrock-perjantai on jäänyt meikäläiseltä usein suosiolla väliin, mutta ilmeisesti juhlavuoden kunniaksi mukana oli avauspäivänä sen verran monipuolinen kattaus mielenkiintoisia esiintyjiä, että paikalle oli suoranainen pakko raahautua kolmeksi päiväksi.
Pääsy alueelle sujui poikkeuksellisen jouhevasti, ja ehdin paviljonkilavalle jo viisi minuuttia ennen ensimmäisenä soittaneen Herra Ylpön ja Ihmisten keikkaa. Rennon hyväntuuliselta dandylta vaikuttanut Ylppö "marssitti" lavalle myös tämänvuotisen festivaalin suosituimmiksi esiintyjiksi osoittautuneet PMMP:n Paulan ja Miran.
Ihmisten miellyttävän pop-soundinen, runsaasti tarttuvia kertosäkeitä sisältänyt setti oli lämmin perhetapahtuma. Maj Karman keikoilla terrorisoivat känniurpot olivat vielä hilpeässä ja ystävällisen kohteliaassa nosteessa. Porno-biisin aikana Ylppö hyppäsi lavan eteen halailemaan tyttösiä. Harjavallan hurmuri onnistui vielä jakamaan naisvoittoisen yleisönsä kahtia, että pojatkin pääsivät tanssaamaan lavan eteen. Ehkäpä kivoin keikka, jonka olen Ylpöltä tähän mennessä nähnyt.
Jari Mäkelä
CANNED HEAT
Osa Canned Heatin jäsenistä olisi kenties päässyt festivaaleille jopa ilmaiseksi (70-vuotta täyttäneitä ilmaisen sisäänpääsyn lunastaneita festivaalivieraita oli paikalla joitakin kymmeniä). Woodstock- ja Ruisrock-veteraaniyhtyeen harmaapäät ukkelit olivat kunnioitettavan hyvässä soittokunnossa.
Yhtyeen tunnetuin kappale On the Road Again soi ensimmäisenä, ja teltta täyttyi leppoisalta muinaisjäänteeltä kuulostavaa blues-boogieta kummastelevasta nuorisosta. Tällaista musiikkia soitettiin rockfestivaaleilla ennen vanhaan ja jossain Porin Jazzeissa 1980-luvulla, mutta nykyään sitä ei juuri koskaan missään kuule.
Canned Heatin toiseksi tunnetuin kappale Going Up to the Country oli omistettu niille molemmille turkulaisille, jotka muistivat bändin Ruisrock-keikan kolmenkymmenenyhdeksän vuoden takaa. Järjestäjiltä hyvä valinta ja oiva veto, jollaisia olisi toivonut ohjelmistoon enemmänkin.
Jari Mäkelä
PYHÄT TEPOT
Ruisrockin miellyttävin areena on niemellä sijaitseva intiimi Converse-lava. Näillä festivaaleilla lavan korkkasi katurock-retkue Pyhät Tepot.
Ilmassa oli vaaran tuntua ja suuren katastrofin ainekset, sillä avausbiisi Mä oon koditon alkoi hyvin haparoivasti. Gustavo Älytapion komppi laahasi, ja Hamid Hesupöntön foni ja solisti Sipe Sontaläjän piano kulkivat omia polkujaan onnistuen kuitenkin kohtaamaan jossain vaiheessa kappaletta. Kitaristi Niisku-Makke ja basisti Elton Bolton Poppa säikäyttivät stemmalauluillaan miksaajan siinä määrin, että heidän vokalisointiaan ei enää keikan aikana juuri yleisöön asti kuultu.
Pyhien Teppojen soundia dominoivien pianon ja fonin yhdistelmä tuo mieleen Maukka Perusjätkän ja Sota Apatiaa Vastaan -orkesterin, jota minulla ei koskaan ollut henkilökohtaisesti kunnia todistaa, vaikka yksi ensimmäisistä koskaan näkemistäni "oikeista" bändeistä oli Maukka & Ralf Örn Pop -nimeä kantanut yhtye. Tuossa kokoonpanossa oli mukana edesmennyt Pete Malmi, joka oli nuorena hyvin samankaltainen ristiriitainen hahmo kuin Teppojen Sipe. Uhitteleva räkänokka, josta saattaisi jonakin päivänä kasvaa rock’n'roll-jumala. Pidetään Sipelle peukkuja.
Yhtye humaltui keikan aikana juomastaan viinistä sellaista vauhtia, että Sipen spiikit huononivat koko ajan. Loppupuolen jutut olivat välillä vähän vaivaannuttavia. Poppa poustaili yhä enemmän etualalla, ja jäi soittelemaan lavan reunalle, kun muu yhtye lähti lavalta setin jälkeen. Sipen kiipparit tipahtivat lattialle toisen encorebiisin jälkeen. Teppojen show oli paketissa.
Pyhät Tepot toimii varmasti parhaiten, kun yleisö on samalla humala-asteella bändin kanssa. Nyt yleisö jäi pikkuisen jälkeen. Tepot rokkasivat esikoislevynsä kaikki biisit seuraavassa järjestyksessä: Mä oon koditon / Täältä tulee Pyhät Tepot / Hautausmaan boogie / Hei tyttönen / Aikamoinen jätkä / Me muutetaan Lontooseen / Pollareita karkuun / Sähköshokkeja suviyössä / Punk heräsi henkiin / Intohimoinen kundi / Katujen kingi / Kiasman Alkolta Kisahalliin / Toivottomat tapaukset Encore: Sunnuntai (soittakaa poliisi) / Seksikkäitä jätkiä
Jari Mäkelä
JENNI VARTIAINEN
Ennen Jenni Vartiaisen keikkaa Canned Heatin hämyinen bluesteltta oli muunneltu discopallojen ja -valojen koristamaksi kimaltelevaksi klubiksi, jonne kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan. Haltioituneen tanssin ja yhteislaulun ääriään myöten täyttämän tilan kruunasi punaisissa paljeteissaan jumalaisen kaunis discokuningatar Vartiainen, joka tiukasti svengaavan bändinsä kanssa vastasi päivän parhaasta keikasta.
Eikö kukaan voi meitä pelastaa? -biisin aloittama keikan loppuhuipennus hakee vertaistaan. Teemu Brunilan Nettiin-kappaleen korni sanoituskaan ei haitannut vähääkään. Yleisö jäi laulamaan viimeistä En haluu kuolla tänä yönä -kappaletta, jota bändi jatkoi vielä encoren alussa. Kun kappale oli ohi, teltan takaosa oli hittikylläinen ja alkoi valua pois paikalta. Hävetkööt. Encoren Minä ja hän -balladi kuulosti koskettavalta, mutta varsinainen ylläripylläri oli keikan päättäneen Malja-biisin vieraileva basisti: Sami Yaffa! Tulin kuin sade.
Jari Mäkelä
NOFX, OZZY OSBOURNE
Vartiaisen esiinnyttyä hiekkaerämaan toiselta puolelta raikuivat jo rytmikkäät NOFX-huudot, jotka räjähtivät suosionosoituksiin, kun Fat Miken johtama krapulainen rähjäpunkryhmä pelmahti niittylavalle koko komeudessaan. Olin jäädä baskeripäisten henkselivillejen jalkoihin. He edustavat skeittiveteraanien ohella bändin ominta kohderyhmää, joten meikähippi seurasi keikan mieluusti vähän takavasemmalta.
Moppipääkitaristi Eric Melvinillä oli syntymäpäivä, mistä mies jaksoi muistuttaa useimpien biisien välissä. Perustajajäsen Melvin täytti kuulemma 24 vuotta, mikä onkin melkoinen temppu, sillä miehen syntymään oli NOFX:n aloittaessa vielä joitakin vuosia aikaa. Veteraaniryhmä käytti noin puolet soittoajastaan kevyeen jäsentenväliseen vittuiluun ja hyväntahtoiseen pääesiintyjä Ozzy Osbournelle sekä vastaanottavaiselle yleisölle naljailuun, mikä ei haitannut lainkaan. Sekä bändi että yleisö ehtivät välillä vetää erilaisia nesteitä tai aavikkopölyä sisäänsä, sillä vielä kymmenen aikaan illallakin saatiin nauttia yli kahdenkymmenen asteen paahteesta.
Yhtye soitti viihdyttävän valikoiman tunnetuimpia hittejään (muun muassa Don’t Call Me White, samaa teemaa edustava loistava reggaepunkhoilotus Kill All the White Man, Stickin’ in My Eye ja Franco Un-American); tuoreimmalta levyltä kuultiin ainakin avausbiisi We Called It America. Hauskassa setissä vilahti myös jonkun sekunnin kestänyt ytimekäs hc-rypistys Fuck the Finns.
NOFX:n hypytyksen jälkeen oli noin tunti aikaa kuivattaa hikeä ennen kuin pääesiintyjä Ozzy Osbournen Bark at the Moon starttasi noin kymmenen minuuttia etuajassa. Ryysis ulos kaljakarsinoista oli hirveä, mutta hengissä siitäkin selvittiin. Yllättävän hyväkuntoiselta vaikuttaneen Ozzyn lisäksi huomio kiinnittyi ennen muuta eläimelliseen rumpaliin Tommy Clufetosiin. Kitaristin talk box -soolon jälkeen alkaneen rumpusoolon aikana koti jo kutsui, vaikka muun muassa Paranoid jäi tällä kertaa minulta kuulematta.
Jari Mäkelä
Kuvat: Pete Heikkilä.
