Ruisrock vietti 40-vuotisjuhliaan erittäin helteisessä säässä. Ruisrockin raskaamman linjan kattaus vaati jälleen kerran oman raportoijansa, ja metallisemman näkemyksen Ruisrockista esittää jälleen kerran Suen toimittaja Jussi Lahtonen.
LAUANTAI 10.7.2010
The Sounds (SWE), Amon Amarth (SWE), The Baseballs (GER), Darya & Månskensorkestern (SWE), Prince of Assyria (SWE), The Specials (UK), Don Huonot, Disco Ensemble, Irina, Ismo Alanko & Teho-osasto, Jätkäjätkät, Kotiteollisuus, Lapko, Maija Vilkkumaa, Manna, Michael Monroe, PMMP, Poets of the Fall, Scandinavian Music Group, Stam1na, Turisas, Viikate, Villa Nah
Perjantai oli Ozzyn päivä ja muutenkin kokonaisuudessaan varsin kompakti päivä metallisempaan makuun suuntautuneille. Lauantai oli puolestaan varsin ongelmallinen päivä, sillä raskaampi tarjonta oli jaettu kahteen osaan. Ensin oli "aamupäivällä" eli varttia vaille kahdelta alkava kotimaisten bändien kokonaisuus, sen jälkeen tuntitolkulla täysin tyhjää ennen kuin vasta illalla olisi ruotsalainen Amon Amarth.
Koska yhä kuumempana porottava aurinko on omiaan pehmittämään kehon ja yhä joutavampana soiva peruspoppi ja suomirokki on omiaan pehmittämään aivot, oli tehtävä valinta. Valinta kohdistui tällä kertaa kotimaisiin, sillä vaikka Amon Amarth on oikein hyvä livebändi ja musiikillisesti ensiluokkaista melodista viikinkikuolonmetallia, ei pelkkä tuntikausien hengailu, chillailu ja fiilistely kiinnosta kuin aivonsa viinalla marinoineita festarizombieita.
Sitä paitsi täsmälleen samaan aikaan kun Amon Amarth aloitti, alkoi myös jalkapallon MM-kisojen pronssipeli Saksa-Uruguay. Jos en olisi Amon Amarthia nähnyt livenä pariinkin otteeseen, olisin voinut bändin jäädä katsomaan, mutta saksalaismielisenä luonteena halusin nähdä, kuinka germaanit nuijivat Uruguayn ja varmistivat, että kaikki MM-kisojen mitalit menisivät eurooppalaisille, jalkapallon todellisille taitajille. Mikäpä muutenkaan hienompaa kuin nähdä saksalaisten mustapaitojen etenevän ryhdikkäästi totaaliseen voittoon!
Amon Amarthin sijaan keskityin siis kotimaisten metallibändien epäpyhään kolmikkoon, joista ensimmäisenä Niittylavalle asteli sankarillisen varjaagihenkinen Turisas. Turisaksella oli tällä kertaa mukana aivan toisista ympyröistä tuttu vahvistus eli pianisti Iiro Rantala, joka kuvaa uutta tv-ohjelmaa, jossa hän esiintyy itselleen vähän vieraammissa musiikillisissa ympyröissä.
Turisaksen liveshow on aina vakuuttava, vaikka olen bändin useasti jo nähnytkin. Suurin muutos on siinä, että vanha haitarinsoittaja Lisko on vaihtunut Netta Skogiin. Lisko ei missään nimessä ollut ns. hanurista (heh), mutta Netta tuo Turisaksen ryhmään hyvää dynamiikkaa ja toki myös naisellista viehkeyttä, jota ei, luojan kiitos, bändin partaisissa, pitkätukkaisissa äijänköriläissä ole.
Rantalan tuoma lisäelementti piristi perussettiä, sillä Turisaksen keikat ovat hieman ongelmallisia sikäli, että kappaleet ovat kylläkin erinomaisia, mutta biisivalinnat ovat pysyneet pitkään lähes samoina. Eipä sinänsä mikään ihme, sillä bändillähän on vain kaksi kokopitkää albumia, ja uusimman, ensiluokkaisen The Varangian Wayn julkaisusta on jo yli kolme vuotta. Se on pitkä aika kiertää samoja biisejä vetäen, vaikka To Holmgard And Beyond, In the Court of Jarisleif ja vanha ässä hihasta eli Battle Metal mainioita ovatkin.
Seuraavana Ruissalossa niitti Viikate, ja hyvin niittikin. Bändin live-esiintymisiä aivan alkuvaiheista eli Turun Kårenista 2001 seuranneena on ollut antoisaa nähdä, kuinka yhtyeen keikkailutyyli, keikkailuvarmuus ja koko olemus on muuttunut. Alun perinhän Viikate ei soittanut koskaan edes encorea. Suomi-iskelmäinen olemus on säilynyt muuten, mutta nyky-Viikate on lavalla rokimman näköinen ja kuuloinen. Siistien valkoisten pukujen takaa on kuoriutunut nelikko pulisonkipäisiä Suomi-westernin edustajia, jotka olisivat lavan lisäksi kotonaan myös vanhoissa Speden länkkäreissä. Vain Tsai-jai-jai-Manolito puuttuu.
Ehkei bändi yltänyt kesähelteessä ja aamupäivällä aivan kovimpaan vireeseensä, mutta Viikate oli silti leppoisalla päällä, ja otti suvereenisti omansa. Mikäs sitä Suomen suvessa soittaessa, kun kansa villiintyy ja Kuolleen miehen kupletti kulkee.
Suomi-iltamien (tai päivämien) päätteeksi Kotiteollisuus nousi lavalle muttei sentään pukille. Lavantakaisista tapahtumista ei ole tietoa, sillä kesähelteisten setämiesten itseoikeutettuun tapaan koko kolmikko soitti keikan lopussa munasillaan, ja encoren kunniaksi Hynynen vilautteli kulliaankin juhlakansalle. Kuulemma keikka kuvattiin myös tulevalle dvd:lle, joka bändin asuvalinnasta päätellen on suunnattu selvästikin saksalaisille aikuisviihdemarkkinoille. Kiittääkö Günther ja saako syksy?
Karjalaista runonlaulajaa, Rasputinia tai vaihtoehtoisesti Osama Bin Ladenia päivä päivältä yhä enemmän muistuttava Jouni Hynynen on vaatteidenkin kera varsin massiivinen ilmestys, joka on selvästikin tehnyt fyysisesti ns. zakkwyldet (katso edellisen päivän Ozzy-raportti) eli muuttunut parinkymmenen vuoden aikana siloposkisesta nuorukaisesta partasuiseksi Joukahaiseksi.
Tänä kesänähän yhtye ei soita kuin pari festarisettiä, mutta ensi keväänä vuorossa on uusi levy ja kiertue. Kolmen miehen voimatrio puski jälleen kerran ilmoille nivaskan jämeriä kappaleita, enemmän tai vähemmän (tai oikeastaan pelkästään enemmän) hittejä. Materiaalia on yhdeksän täyspitkän edestä, joten voi vain kuvitella, miten hankalaa Kotiteollisuuden on kiertuesettejään valita. Aina jää väkisinkin pois parin täyden keikan edestä biisejä, joita voisi ottaa mukaan.
Se oli siinä, nimittäin lauantain Ruisrock heti Kottareiden jälkeen. Eipä sikäli, että infernaalisessa paahteessa olisi jaksanutkaan kelmekymmentuhatpäisen ihmiskarjalauman keskellä, itsekin yhtenä nautaeläimistä. Ilmoista ei toki kannata valittaa, sillä Suomen kesä on kaunis mutta lyhyt, ja päiväthän jo pitenevät. Pian on taas vuorossa ikirouta, jatkuva sade, yltyvä tuuli ja perkeleellisen kylmä ja pimeä ydintalvi. Silloin ei voi kekkaloida reteästi munasillaan, korkeintaan voi kärvistellä kylmettynyt kalu kurtistuneena kuolemaa kaivaten.
Päästäkseni oikeaan festivaalitunnelmaan kirjoitan totta kai tätä raporttiakin munasillani. Tosin kotonani, en tuhansien huutavien ihmisten edessä, ellei parvekkeelleni sitten näy odotettua kauempaa. Ja luultavasti sekin yleisö kirkuisi kauhusta ja soittaisi poliisin korjaamaan pitkätukkaisen, parrakkaan ja kalvakan perverssin sian talteen. Sellaista se on valkoisen lihaasyövän heteromiehen kesäinenkin arki.
Teksti ja kuvat: Jussi Lahtonen
