Michael Monroe, Sami Yaffa.
Nelikymppisiään juhlivan Ruisrockin 41. festivaalirupeama sujui rauhallisissa merkeissä. Järjestelyt pelasivat kohtuudella; aikaisemmilta vuosilta tutut jonotukset ja ruuhkat pysyivät tällä kertaa suhteellisen siedettävinä ja popparin kukkaroa raskaasti verottavat tölkkijuomat tolkullisen viileinä. Poikkeuksellisen kauniit kelit hellivät festivaaliyleisöä lämpöisellä otteella. Jopa järjestyshenkilökuntakin kohteli kuumuuden runtelemaa festivaalikansaa tavallista kohteliaammin ja rennommalla asenteella.
Yleisfestivaali ja jokaiselle jotakin -musiikkitavaratalo tarjoili musiikkia vähän kaikille, ja samalla ei erityisesti millekään tietylle kävijäryhmälle. Kokonaisuus oli tyydyttävä, vaikka varsinaiset huippuesitykset jäivät meikäläiseltä tällä kertaa näkemättä. Juhlavuoteen ehkä sopiva veteraanipainotteisuus pisti korvaan, onhan ensimmäistä kertaa Suomessa vieraileva indiesuosikki Belle & Sebastiankin jo uransa ehtoopuolella – vuoden 1971 Ruisrockissa vierailleesta Canned Heatista tietysti puhumattakaan.
Suen Jari Mäkelä ja Aku-Tuomas Mattila raportoivat Ruisrock-lauantaista. Kuvat otti Pete Heikkilä.
PRINCE OF ASSYRIA
Ruisrock-lauantai alkoi melko kuninkaallisesti. Ensin tuli kohdattua pisuaarilla Ruotsin prinsessahäistä tuttu kansanedustaja Ville Niinistö, ja Paviljonkilavalla soitti irakilaissyntyinen, mutta Victorian tavoin Ruotsissa vaikuttava Ninos Dankhan eli Prince of Assyria.
Herkkää folkia yhden levyllisen tehnyt Prince of Assyria on kotimaassaan marginaalisessa suosiossa. Sen sijaan Suomessa artisti on ollut kiitollisesti esillä lähinnä Radio Helsingin ja Helsingin Sanomien ansiosta ja luonut todellista suosiotaan suuremman näkyvyyden. Tilannetta kuvaa hyvin se, että Prince of Assyria on tämän vuoden Ruisrock-esiintyjistä ainoa, josta ei ole artikkelia Wikipediassa, vaan ainoastaan nimiviittaus artikkelissa Assyrier/Syrianer i Sverige.
Helmikuisella loppuunmyydyllä Tavastian-keikallaan Dankhan soitti bassoa ja taustallaan oli kosketinsoittaja ja kitaristi. Ruisrockiin Prince of Assyria oli tuonut oikean taustayhtyeen eli kosketinsoittajan ja kitaristin lisäksi kuultiin rumpalia, kontrabasistia ja trumpetistia. Isosta bändistä huolimatta soundi oli yhtä tyylikäs ja pienimuotoinen kuin Missing Note -albumilla.
Valitettavasti pienimuotoisuuteen yhdistyi myös alhainen volume. Vaikka seurasin keikkaa melko läheltä, yleisön keskustelu häiritsi kuuntelua. Eturivi seurasi Prince of Assyriaa hartaudella, mutta muu yleisö tuntui nauttivan rauhallisesta hetkestä festivaalilla ja suhtautui keikkaan mukavana taustamusiikkina. Ainoastaan loppupuolella kuultu Tears of Joy sai keskustelevatkin kuulijat reagoimaan keikkaan innostuneella kohahduksella. Hieno keikka, mutta valitettavasti väärässä paikassa.
Aku-Tuomas Mattila
THE BASEBALLS
Elämä on täynnä omituisia valintoja, joista yksi oli Ruisrockin tämänvuotisen saksalaisen Elvis-imitaattoriyhtyeen The Baseballsin keikan seuraaminen rantalavalla alusta loppuun. Ruisrockissa The Baseballsin kaltainen esiintyjä on outo lintu, sillä tämäntyylisen juhannusfestivaaliesiintyjän mukaanottamisella ei miltään tämän festivaalin kohderyhmältä (metalli / punk / suomirock / indie) pinnoja keräillä.
Yhtyeen Strike!-albumi on massiivisesta menestyksestään huolimatta mukiinmenevä kokonaisuus, jolla moni ennestään kuuntelukelvoton pop-rallatus kääntyy siedettäväksi viihteeksi. The Baseballs livenä on toinen juttu.
Uskollisesti levyversioita seuraava nikottelu pistää epäilemään playbackin mahdollisuutta, mutta valkoisten t-paitojen päällä auki repsottaviin flanellipaitoihin ja lyhykäisiin yöpuvun housuihin pukeutuneen Sam, Digger ja Basti -kolmikon vokaaliosuudet eivät ole tavattoman vaikeita. Keikkaa isolle screenille siirtänyt ohjaaja ainakin oli aivan pihalla siitä, ketä pullaposkea milloinkin olisi pitänyt näyttää huuliaan heiluttamassa. Taustalla soittanut iso kokoonpano ei pystybassosta huolimatta edustanut livenäkään mitään rockabillya. Lähimpänä liikuttiin Elviksen elokuvakauden iskelmiä.
Jo toisena biisinä esitetty Nylon Beat -coverointi Last in Line ei varsinaisesti räjäyttänyt yleisön tajuntaa, mutta itsepintaisesti esiintyneet show-miehet onnistuivat masinoimaan jonkinlaisen nannanaa-yhteislaulun ja taputuksen. Parhaan vastaanoton ainakin rannan läheisyydessä saivat Hot ‘N’ Cold ja Robbie Williamsin Angels, jonka aikana joku jäsenten tyttöystävistä kävi heittämässä lavalle pikkuhousunsa.
Crazy in Loven aikana yleisö pakotettiin piinallisesti kyykistymään ja ennen nöyrtymistään itsepintaisesti seisseen skribentin Boomhauer-paita herätti yleisössä ansaittua huomiota. Saku Krappala on jumala! Näin on. Poistuttuaan lavalta laulajat palasivat heittämään hikiset pyyhkeensä yleisön niskaan ja palasivat vielä toisenkin encoren ajaksi. Vitsi oli jo hieman kulahtanut – mielessä kävi, että eivätkö nämä lähtisi kulumallakaan pois?
Toivottavasti The Baseballsin toinen albumi, Back in Black, onnistuu edeltäjäänsä paremmin. Tupu, Hupu ja Lupu aikovat pukea päällensä mustaa nahkaa Elviksen comeback-albumin From Elvis in Memphisin hengessä ja coveroida esikoislevyä rockabillymmässä hengessä muun muassa Immortalia ja Emperoria. Ken elää, se nähköön.
Jari Mäkelä
ISMO ALANKO & TEHO-OSASTO
Ismo Alanko on uransa aikana liikkunut melko laajasti tyylistä toiseen ja samalla uudistunut monet kerrat mielenkiintoisella tavalla. Ainoa selkeä tylsä vaihe Alangon uralla on Ismo Alanko Säätiön loppuvaihe, jossa monimuotoinen yhtye muuttui perinteiseksi rokkibändiksi, josta kuitenkin puuttui Sielun Veljien raakuus tai Hassisen Koneen kekseliäisyys.
Viime vuosina Alanko on hurmannut yleisöä kaksimiehisellä Teholla-kokoonpanolla. Nyt ovat Alangon ja Teho Majamäen yhtyeeseen liittyneet rumpali Zarkus Poussa sekä Säätiön loppuaikojen basisti Jape Karjalainen ja kitaristi Timo Kämäräinen ja yhtye on nimetty muotoon Ismo Alanko ja Teho-osasto. Paperilla homma näyttää yhtä tylsältä kuin lopunaikojen Säätiö, joten keikalle oli mentävä ennakkoasenteella. Onneksi keikka oli ainoastaan osittain pelätyn kaltainen. Yhtye kuitenkin soitti uusia biisejä melko persoonattomalla otteella, ja vanhoistakin esimerkiksi Levottomat jalat kuulosti funk-rytmiikastaan huolimatta bilebändin versiolta.
Setin loppupuolen Sielun Veljet -biisit Totuus vai tequila, On mulla unelma ja Peltirumpu ryskyivät aidolla Siekkari-energialla. Myös Jäätyneitä lauluja -soolon konevetoiset biisit saivat komeat käsittelyt; Pornografiaa eteni kitaravetoisen discorockina ja Ekstaasiin afroili hienosti afrikkalaisen sormipianon ja slidekitaran vetämänä.
Yleensä Alanko vuorottelee tasaisesti pianoa ja kitaraa soitellen, mutta Teho-osaston keikoilla ei pianoa kuulla. Teholla-keikoilla pianolla säestetty Tällä tiellä oli nyt lähellä Hassisen Koneen alkuperäisversiota ja vielä lähempänä loppuaikojen Koneen live-versiota, jossa vibrafonilla on iso rooli instrumentaatiossa. Muuttuvasta sovituksesta huolimatta Tällä tiellä oli jälleeen kerran keikan hienointa antia.
Aku-Tuomas Mattila
VILLA NAH
Vartin päästä esiintyvälle Villa Nahille oli saapuessani kerääntynyt Converse-lavalle jo parinsadan metrin mittainen jono. Onneksi samaan aikaan esiintyneet yleisömagneetit Disco Ensemble ja Scandinavian Music Group helpottivat niemekkeen painetta, ja pääsin lavan tuntumaan juuri keikan alkaessa jostain syystä kymmenisen minuuttia myöhässä.
Villa Nah keräsi jo ensimmäisillä keikoillaan valtavat yleisömäärät, mutta pahat kielet tiesivät kertoa, ettei synaduossa ole mitään nähtävää. Oikeassa olivat, valitettavasti. Hyväntuulisesti hymyilevä perkussionisti Tomi Hyyppä ja karismaattinen laulaja-lauluntekijä Juho Paalosmaa vain hytkyvät räkkiensä takana. Jotain spesiaalia Lissabonista Turkuun saapunut Nah olisi kaivannut festivaalikeikan piristeeksi.
Vielä ei olisi myöhäistä pestata mukaan ylimääräistä koneenkäyttäjää, jotta Paalosmaa voisi löytää sisäisen Philip Oakeynsa tai Andy Bellinsä ja astua synan takaa parrasvalojen loisteeseen. Muutama teatraalinen ele piristäisi lavailmettä, joka rajoittui nyt vain punaiseen ja siniseen taustaheijasteeseen.
Musiikillisesti duo on hienoa klassista synapoppia, joka kulkee keikalla levyä tanssittavammalla housepoljennolla. Villa Nahin singlehitit Ways to Be ja Remains of Love sekä Origin-albumin Running On kulkivat kaikki kiitettävällä intensiteetillä. Vain noin puolituntisen setin jälkeen duo päätti keikkansa itselleni oudolla encorebiisillä, mikä oli hieman omaa tuotantoa hapokkaampia aineksia sisältänyt coverointi.
Jari Mäkelä
THE SPECIALS
Vuosina 1979 ja 1980 pari klassikkolevyä tehnyt brittiläisen ska-liikeen johtotähti The Specials teki viime vuonna paluun lavoille kokoonpanolla, jossa oli pelkästään alkuperäisen miehistön jäseniä. Ainoa puuttuva jäsen oli toinen perustaja Jerry Dammers. Keikoista on raportoitu paljon hyvää. Raportit saattoi todistaa tosiksi Ruisrockin teltassa reilun tunnin mittaisessa ska-paraatissa.
Mustavalkoiseen rude boy -aatteeseen nojaava yhtyeen keski-ikä on lähellä 55 vuotta, mutta lavalla nähty ilakointi näytti siltä, että bändi olisi matkannut aikakoneella 30 vuoden taakse. Innostuneisuus välittyi myös yleisöön, joka tanssimalla tömisytti tannerta ja muodosti viimeisessä biisissä harvinaisen pitkän ihmisjunan.
Ainoa poikkeus lavailakoinnissa oli vokalisti Terry Hall. Hän vaikutti poissaolevalta ja poltti ketjussa savukkeitaan tyylillä, joka sopii paremmin sinne missä poltellaan jotain laitonta ja toivotaan, että kukaan ei näe. Flegmaattisuudestaan huolimatta Terry Hall hoiti vokalistin tonttinsa komeasti ja oli sopiva vastapaino juoksevien ja pomppivien kumppaneidensa keskellä.
Bändi viihtyi lavalla pidempään kuin sovitun tunnin. Terry jopa kävi säätämässä lavan reunalla ollutta kelloa viisi minuuttia taaksepäin varmistaakseen, että yliaikaa ei kulu virallisen mittarin mukaan enempää kuin muutama minuutti.
Keikka oli best of -kooste albumeista Specials (1979) ja More Specials (1980). Kohokohdat olivat kolmantena kuultu Gangsters sekä loppupuoliskon Concrete Jungle, Too Much Too Young ja A Message to You Rudy. Encorea keikalla ei kuultu, ja hieman yllättäen ykköshitti Ghost Town puuttui kokonaan settilistalta.
Aku-Tuomas Mattila
MICHAEL MONROE
Rantalavalla esiintyi viikonlopun moraalinen pääesiintyjä Michael Monroe yhtyeineen. Ikinuorella sähköjäniksellä on edelleen paljon näytettävää ja paljon voitettavaa rockin saralla. Nähtyäni bändin ekstaattisen paluukeikan viime keväänä on pakko sanoa, että tätä sotaa ei enää jatkuvasti näyttävämmillä sirkustempuilla voiteta, nyt olisi musiikin vuoro.
Bändi näytti todella hyvältä, mutta Demolition 23 -bändin biisien ja Not Fakin’ It -kappaleen jälkeen homma jotenkin lässähti. Bändi ei ollut yhtä hyvin latautunut kuin nokkamiehensä. Ainakin NY Doll -kitaristi Steve Conte vaikutti väsähtäneeltä eikä kovin soittoon paneutuneelta. Yleisöä oli paljon vähemmän kuin Ruisrockin Hanoi-keikoilla, vaikka Monroen bändi on todella kova ja ansaitsisi enemmän huomiota myös ns. suuren yleisön keskuudessa. Myöhäinen soittoajankohta koitui bändin kohtaloksi, eivätkä tunkkaiset sounditkaan miksauslavan vieressä juuri mieltä ylentäneet.
Toivoisin, että Michael ottaisi ohjelmistoonsa myös myös soololevyjensä melodisia kappaleita. Erityisesti ensialbumin nimikappale Nights Are So Long ja miehen oma hieno sävellys Can’t Go Home Again ansaitsisivat lisää huomiota puhkikaluttujen Hanoi-biisien ja muiden covereiden seassa. Tällä hetkellä parhaiten paikkansa ohjelmistossa lunastavat juuri Michael Monroe -soolobiisit ja Demolition 23 -tuotanto.
Keväällä ihastuttanut uusi Motörheaded for a Fall -biisi jätettiin jostain syystä nyt kokonaan väliin – toivottavasti hittiä vain säästellään tulevaa julkaisua varten. Kaikesta nillityksestäni huolimatta Michael Monroe vastasi lauantain parhaasta showsta. Jo toinen pojo perjantain (ks. perjantain raportti) ylläripylläri Sami Yaffalle.
Monroen ilotulituksen jälkeen niittylavalla esiintyi vielä The Sounds, mutta kuljetusteknisistä syistä lauantain leikki loppui osaltani tähän. No One Sleeps When I’m Awake kaikui Aurajokea pitkin keskustaan asti. Kukaan ei nukkunut, kun Maya melskasi, ja kun saavuin kotiini noin kymmenen kilometrin päähän, alkoi rajulta ukonilmalta kuulostanut ilotulitus.
Jari Mäkelä
DON HUONOT
Ihmisillä on yleensä kaksi mielipidettä comebackeistä. Omat suosikit tekevät onnistuneen comebackin ja heillä on sisäinen halu tarjota faneilleen vielä kerran -tyyppisiä palveluksia. Omat inhokit taas tekevät aina huonon comebackin pelkästä rahasta tai tarkemmin sanoen rahapulasta johtuen. Don Huonojen kolmen keikan comebackia (Tavastia, Ruisrock, Ankkarock) luokiteltiin Ruissalossa molemmiksi. Totuus lienee jossain puolivälissä.
Ruisrockin 40-vuotisjuhlaan tullut Don Huonot oli pukeutunut Niittylavalle tullessaan sekä juhlaan että kesäretkeen. Mustavalkoiset vaatteensa olivat polvipituiseksi lyhennettyjä pukuhousuja, hihattomia frakkeja, solmukkeita ilman paitaa ja kaikkea muutakin yhtä juhlallisen kesäistä. Yhtyeen aikoinaan lanseeramat festivaalihatut eivät olleet näkyvästi esillä yleisössä. Kalle Aholakin pukeutui päähineeseen ainoastaan yhden biisin ajaksi.
Keikka alkoi varmasti mutta vaisusti. Yhtyeestä välittyi tunnelma, että epäonnistumisen riski vältetään liian tiukalla keskittymisellä. Setti koostui varmoista ja ennalta-arvattavista valinnoista (Sininen yö, Hyrrä, Seireeni, Vedä käteen) ja yleisö tuntui tykkäävän bändin tarjonnasta. Riidankylväjä oli räjäyttävä hetki ja Niittylavan läheisellä kalja-alueellakin penkit vaihtuivat istuimista seisontakorokkeiksi. Varsinainen setti päättyi yhteisvetona laulettuun Hyvää yötä ja huomenta -klassikkoon, ja encore oli ansaittu.
Pieniä sieviä sieniä ei näyttänyt mahtuvan biisilistalle, joten ainoa vaihtoehto encoreksi oli Kissaihmiset. Biisin naisvokaaleista alkujaan vastannut Costi ei tullut lavalle. Sen sijaan Don Huonot oli saanut mukaansa Paula Vesalan hieman aiemmin oman settinsä lopettaneesta PMMP:stä. Omallakin keikallaan mustavalkoiseen balettipukumaiseen trikooseen pukeutunut Paula sopi visuaalisesti kokonaisuuteen. Irvokkuuskin oli poissa, kun alaruumis oli verhottu legginseihin.
Aku-Tuomas Mattila
Kuvat: Pete Heikkilä.
